Jari Tervo: Revontultentie

Esikoisessa (2013) tutuksi tullut nuoren Jarin perhe kohoaa yhteiskunnan arvoasteikossa rivitaloasunnon omistajiksi, mutta Korkalovaaran rinnettä he laskeutuvat Vanamokadun perukoilta Revontultentielle. Jarin isä nimittäin rakennuttaa hienon rivitalon viimeksi mainitun kadun varrelle.

Tiedän, mitä rivitaloa Jari Tervo tarkoittaa. Olen kulkenut lukemattomia kertoja sen ohi. Yksi ala-asteen luokkatoverini asui siinä. Jari Tervo ei ymmärtääkseni ole asunut.

Esikoiseen verrattuna Revontultentie tuntuu muutenkin irtautuvat kauemmas Tervon perheen arjesta. Uutukaisessa teini-ikään ehtinyt Jari matkustaa perheensä mukana Neuvostoliittoon ja pääsee kommunismille omistautuneen hulttio-opettajan suosioon. Opettajan myötävaikutuksella hän tutustuu toiseenkin sosialistiseen valtioon eli Itä-Saksaan. Siellä järjestetään maailman nuorison festivaali, missä Agit-Prop laulaa ja vallankumous on muutenkin yhtä lystiä. Ehkä jonkinlainen jälkiviisaus vaivaa näitäkin tarinoita.

Kirja sisältää tuotesijoittelua jopa häiritsevästi. Kuka aikalainen luettelisi arkisten tavaroiden merkkejä? Eikö autoa yleensä kutsuta ihan vain autoksi eikä Saab Ysikutoseksi? Minun nostalgiantunteeni eivät perustu muutenkaan muistoihin 70-luvusta, koska en elänyt vielä silloin. En ole kasvanut kommunistiperheessä, en ole ollut edes poika. Mutta Korkalovaaran minä muistan. Tutut kadunnimet, Mäntyvaaran hiekkakuoppa, jonka rinteeltä laskimme pulkalla mäkeä, vaikka se oli kiellettyä. Yksi porukasta seisoi reunalla ja varoitti, jos tuli moottorikelkkoja.

Ilman yhteisiä kotinurkkia tuskin olisin tätäkään kirjaa lukenut. Esikoisessa seikkailut suvun menneisyydessä olivat tärkeässä osassa. Revontultentiessä ne sen sijaan tuntuvat keinotekoisilta niin kuin perheen uusin tragediakin. Ei Revontultentie silti mikään huono kirja ole, vaan siinä on 70-luvun nuoria varmasti puhuttelevan ajankuvan lisäksi sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Vaikka Jari tutustuu aikuisten maailmaan, lapsen mielikuvitustakin on vielä jäljellä. Toivon silti, että historian opettaja Orankivaara on ihan fiktiivinen hahmo. Olen minä 70-luvun kommunistisista hörhöistä jotain tarinoita kuullut, mutta ei kai silloinkaan aivan tuollainen vastuuttomuus ollut kouluissa mahdollista?

Kiitos Kirsille kirjavinkistä.

Jari Tervo: Revontultentie (WSOY 2014)

Arne Nevanlinna: Arne

Hyvän kirjasyksyn huono puoli: pitää lukea uutuuksia hirmuista vauhtia, koska kirjaston varausjonot ovat pitkät. Ihme kyllä joku muukin on ollut kiinnostunut myös Arne Nevanlinnan muistelmista.

Ennen varsinaisia romaanejaan Nevanlinna kirjoitti parikin omaan elämäänsä perustuvaa teosta. Meidän sota -kirjaa olen käsitellyt blogissakin. Jo tuolloin epäilin, mahtaako tarinassa olla myös puhtaasti fiktiivisiä elementtejä. Uudessa elämänkerrassaan kirjailija paljastaa, että Edu ja Roina ovat todellakin keksittyjä henkilöitä. Yllättäen päiväkirjaakaan ei ole koskaan ollut olemassa, mutta suurin osa tapahtumista on Nevanlinnan mukaan kuitenkin todellisia.

Edellisessä kirjotuksessani ehdin jo pohdiskella yleisemminkin historiallisen kuvauksen autenttisuutta. Hovimäki-syndroomaan vaivaamissa kirjoissa kaikki merkittävä tapahtuu samalle perheelle. Arne Nevanlinnan mukaan historian käänteet näyttäytyvät todellisessa elämässä vähemmän dramaattisina. Edes älykkökodissa ei 30-luvulla tai sotien aikana juuri keskusteltu maailman tilanteesta. Ei niistä välttämättä kovin paljon tiedettykään. Päällimmäisenä mielessä olivat arjen asiat. Käänteentekevistä historian vaiheista keskustelevat herrat tuovat Nevanlinnan mieleen pikemminkin aikakauden lehtiä tutkiskelevan kirjailijan kuin muistikuvat siitä, mistä vastaavissa seurueissa oikeastaan puhuttiin.

Arne Nevanlinna tuntuu suhtautuvan aika kriittisesti tiedemiessukunsa perinteisiin. Isä ja muutamat sukulaiset olivat hänen mukaansa intelligenttejä mutta eivät intellektuelleja. Todelliselle älykölle tunnusomainen kriittinen ajattelu puuttui. Etenkin nuori Arne tunsi silti perheen kolmannelle pojalle (hänen mukaansa) tyypillistä alemmuudentuntoa. Kenties kasvaminen professori-isän ja menestyneiden lääkäriveljien varjossa teki Arnesta alakynteen jääneiden puolustajan, jollaiseksi hän kuvaa itseään kirjailijana. Vaikka hän vähättelee urakalla omia kykyjään, ei ilmiselvää lahjakkuutta ja terävää päätä pysty lukijalta kätkemään.

Työurien pidentäminen on nyt pop. Arne Nevanlinnaa tulisi pitää oikein mallikansalaisena, sillä hän ryhtyi kirjailijaksi jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana. Sitä ennen hän työskenteli arkkitehtinä sekä Suomessa että muun muassa Keniassa. Kirjailijaksi ryhtyneen arkkitehdin muistelmat paljastavat ammattikunnan sisäisen hierarkian. Ehkä se selittää, miksi arkkitehdit ja niin sanottu tavallinen kansa näkevät rakennukset niin kovin eri tavalla?

En ole saanut luettua yhtään Arne Nevanlinnan romaania. Ehkä yritän vielä uudelleen. Sen sijaan tositapahtumiin perustuvat kirjat Isän maa ja Meidän sota ovat huvittaneet minua suuresti, kuten myös tämä helppolukuinen ja hauska muistelmateos.


Arne Nevanlinna: Arne - oman elämän kintereillä (Siltala 2014)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Suomen vaarallisimpia rikollisia arvioiva psykiatri kirjoittaa hyvän kääntöpuolesta, siis pahasta - kirjassa täytyy siis olla järkyttäviä paljastuksia toinen toistaan hirveämmistä teoista. Ei sentään. Lukija joutuu miettimään, mitä hyvän kääntöpuoli oikeastaan on. Ovatko rikolliset pahoja? Hehän ovat lähinnä kaikin tavoin sairaampia kuin kansa keskimäärin. Onko tietämättömyys tai tyhmyys pahuutta? Tai ihmisten laiminlyönti niin, että he saavat sairauteensa hoitoa vasta vankilassa?

Loppujen lopuksi Lauerma käsittelee - ilmeisesti - Turun Sanomien kolumneihin perustuvissa kirjoituksissaan varsin vähän leipätyötään. Sen sijaan hyökkäyksen kohteena on typeryys ja huuhaa. Uskomushoidot moraalittomine kauppiaineen saavat kyytiä kuten myös typeryyteen ja tietämättömyyteen perustuva moraalipaniikki. Kaikkihan me olemme kuulleet kauhisteluja, että vangeistä pidetään parempaa huolta kuin vanhuksista ja vankeinhoitoon käytetyt varat ovat jopa vanhuksilta pois. Tai että moraalittomat lääkärit määräävät mielenterveyspotilaille lääkkeitä silkkaa ilkeyttään. Ei pidä paikkaansa, Lauerma jyrähtää.

Yksinkertaistuksia ja moraalipaniikkia harrastavat ihmiset eivät tietenkään lue tätä kirjaa, vaikka juuri heidän pitäisi niin tehdä. Voisin määrätä vähintäänkin kirjoitukset Ennen oli paremmin ja Miksi vankeja hoidetaan pakolliseksi osaksi peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opetusta. Niissä Lauerma paljastaa vastaansanomattomasti, kuinka löyhälle pohjalle julkisuudessa toistellut hokemat perustuvat. Vähemmän pakollisia mutta mielenkiintoisia ovat kirjoitukset psykopaateista ja suomalaisen miehen osin kuvitellusta väkivaltaisuudesta. Käy ilmi, että väkivaltaisia ovatkin vain itä- ja pohjoissuomalaiset ja heistäkin lähinnä syrjäytyneet alkoholistit.

Hyvän kääntöpuoli on tieteellisen tiedon, tosiasioiden ja kriittisen ajattelun ylistys. Vastapuolena Lauerma näyttää pitävät erityisesti netin anonyymejä mölyäjiä, jotka saavat lietsottua toisensa vainoharhaiseen raivoon vailla minkäänlaista tosiasiatietoa. Ajankohtaisena esimerkkinä voitaneen mainita "lastenvaunugate". Välillä lukija ei silti välty vaikutelmalta, että myös Lauerman herkkiä tunteita on loukattu ja nyt poikkiteloin asettuneille näytetään mistä suunnasta pesee. Itse asiasta on kuitenkin vaikea olla eri mieltä. Huuhaan levittäjät ansaitsevatkin kuulla kunniansa - sen verran traagisia seurauksia hölynpölyllä voi olla.

Vakavista aiheista huolimatta kirja on hauska ja helppo luettava. Yksi junamatka siihen vain tarvittiin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014)