Annika Luther: Opettajainhuone

Tässä sitä hyvää hömppää nyt sitten on. Ensinnäkin henkilöt ovat uskottavia. Ehkä Luther liioittelee vähän. Mutta silti. Päähenkilöt ovat ihan tavallisennäköisiä, jotkut jopa ylipainoisia. He onnistuvat ja epäonnistuvat elämässään, kuten ihmiset muutenkin, mutta eivät poikkeuksellisen erinomaisuutensa vuoksi. Kirjan juonikin on uskottava. Elämän synkät puolet ovat jopa hiukan liikaa läsnä, jotta tämä viihderomaani pelkästään viihdyttäisi. Tulee surku, kuinka pienet asiat saattavat syöstä viattomien ihmisten elämän kohtuuttomasti  raiteiltaan.

Romaani kuvaa yhden lukuvuoden ajan helsinkiläisen ruotsinkielisen yläkoulun ja lukion elämää. Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumien keskipiste on opettajainhuone lukuisine opettaja-persoonallisuuksineen. Oppilaista tarinan kannalta keskeisiä ovat yksinäinen ja eristäytynyt poika ja hänen ainoa ystävänsä, Intiasta muuttanut varhaiskypsä tyttö. Muuten oppilaat jäävät taustalle, kertomuksen häliseväksi taustaksi. Opettajat yrittävät selvitä kuka mitenkin työstään. Samalla selvitellään yksityiselämän kiemuroita. Opettajainhuoneessa rakastutaankin - tottakai, eihän tämä muuten viihderomaani olisikaan.

Koulumaailman kuvaus on romaanissa mustan huumorin värittämää, inhorealististakin.  Opettajan urasta haaveilevan kannattaisi varmaan lukea tämä kirja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Uusi teknologia ja pedagogiset koulutukset riivaavat, vanhemmat ovat hankalia ja oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Luther on itsekin opettaja, joten voisi kuvitella, että jos kirjan tapahtumat eivät suorastaan perustu tositapahtumiin, niin vankkaan kokemukseen ainakin. Erityisesti minua riemastuttaa kertomus suuren hälinän saattamina hankituista älytauluista, jotka eivät toimi hetkeäkään. Niin totta! Onneksi älytaulut saadaan romaanissa hyötykäyttöön, kun abiturientit saavat sotkea ne penkkareissa. Taatusti analogisesti!

Tämän enempää sanottavaa minulla ei kirjasta oikeastaan olekaan. Hyvää romaania on vaikea haukkua. Jos lukija pohtii, mitä ostaa äidille joululahjaksi, tässä on yksi hyvä vaihtoehto. Jos äiti on opettaja, kannattaa kuitenkin harkita vielä kerran, jotta työasiat eivät tule mieleen joululomalla. Itse aion tutustua seuraavaksi muihinkin Annika Lutherin romaaneihin.


Annika Luther: Opettajainhuone (Teos 2013)
Alkuteos: Lärarrummet (Schildts & Söderströms 2013), suom. Sinna Virtanen

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen

Parahin googlailija, lämpimästi tervetuloa! Toivottavasti viihdyt ja vierailet blogissa uudestaankin!

Tämänkertaista kirjaa en kuitenkaan suosittele varauksetta. Erotiikan ammattilainen on taas näitä Neil Straussin toimittamia elämänkertoja, jotka ovat takakannen perusteella olevinaan kovinkin rankkoja ja sokeeraavia mutta jotka lopulta vain vahvistavat stereotypioita.

Jos olet ennen kirjan lukemista ollut sitä mieltä, että pornoteollisuus alistaa naisia ja pornotähdet ovat henkisesti rikkinäisiä ihmisiä, joita on helppo hyväksikäyttää, mielipiteesi ei muutu kirjan myötä. Niinhän se näyttää olevan, vaikka Jenna Jamesonista on saatu aikaiseksi per aspera ad astra -henkinen tarina. Olisiko Jennakin ryhtynyt toisenlaiselle uralle, jos hänen äitinsä sairastuminen ja kuolema ei olisi syössyt perhettä raiteiltaan (miten olisi valtion tarjoama sairausvakuutus?) eikä hän olisi jäänyt käytännössä ilman vanhempien hoivaa naisia esineellistävän ja halventavan alakulttuurin armoille?

Vaikka kirja on ylistyslaulu emansipoituneelle, elämässään menestyvälle naiselle, sen kunniaksi on sanottava, että siinä ei epäröidä kertoa, kuinka huonosti monelle muulle naiselle ja miehelle on alalla käynyt. Teoriassa en vastusta pornoa, kunhan sekä sen tekijät että katsojat ovat mukana vapaaehtoisesti. Jamesonin muistelmia lukiessa moralismi hiipii kuitenkin pintaan. Onko reilun kaupan pornoa olemassakaan? Ja missä olosuhteissa ihmisellä on vapaa tahto? Ratkaisuksi ongelmiin Jameson tarjoaa neuvoja, kuinka yksilö voisi itse pitää paremmin puolensa. Pitää olla kauniimpi ja älykkäämpi kuin kaikki muut, niin kuin Jenna on.

Luultavasti kirjoittajien tarkoitus on ollut, että kirjassa järkyttäisi nimenomaan avoin seksuaalisuus. Ei se enää tällä vuosituhannella järkytä ketään. Ei varsinkaan, kun tarina päättyy samoin kuin hömppäromaaneissa: rajun nuoruuden elänyt päähenkilö löytää lopulta Sen Oikean, jonka kanssa hän solmii avioliiton ja perustaa perheen. Sen sijaan työntekijöiden avoin riisto pornoteollisuudessa suututtaa.

Ehkä Jameson ja Strauss ovat ajatelleet järkyttyjäksi amerikkalaisen konservatiivikristityn, eikä heille ole tullut mieleenkään, että  hyvinvointivaltiossa kasvanutta ay-aktiivia järkyttävät aivan eri asiat.

Muistelmien suomenkielinen nimi on kieltämättä aika lattea, vaikkei alkuperäinenkään kovin hyvin vastaa kirjan sisältöä. Varsinaiset päiväkirjaosuudet ja perhesuhteiden märehtimiset kirjan keskivaiheilla ovat silkkaa kuollutta painoa. Lukijan kestää hyppiä yli parisataa sivua menettämättä yhtään mitään. Takakannen itse rummutettuun hälinään verrattuna kirja on itse asiassa keskimäärin sangen tylsä. Paikoitellen kuvaukset stripparin ja pornonäyttelijän arkipäivästä ovat kyllä kiinnostavia, samoin paljastukset pornoteollisuuden toimintatavoista.

Jenna Jameson & Neil Strauss: Erotiikan ammattilainen - seksitähden päiväkirja (Readme.fi 2006)
Alkuteos: How to Make Love Like a Porn Star - Cautionary Tale

Patrik Borg: Vinha perä

En tiedä, kuinka paljon painan, enkä edes halua tietää. En myöskään laihduta, mutta lainasin silti lähikirjastosta näyttävästi esillä olleen laihdutusoppaan. Paino ja laihdutus ovat nimittäin niitä asioita, joissa yksityinen on poliittista ja siis yleisesti kiinnostavaa. Voi oikeastaan kysyä, onko painonhallinta ylipäätään millään tasolla yksityistä vai ainoastaan poliittista.

Vinha perä ei ollut niitä kirjoja, joita kannattaa lukea iltajutuksi. Sen verran raivoa se herätti. Ei siksi, että se olisi huono kirja, koska se on erinomainen, mutta on tyrmistyttävää, kuinka paljon tieteeseen perustuva laihdutusneuvonta eroaa naistenlehtien ja muiden vastaavien laihdutusohjeista. Tieteen mukaan ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, kieltäytyä mielihyvästä tai vältellä mitään tiettyjä ruoka-aineita. Kannattaa vain säännöllistää elämäntavat, syödä enemmän kasviksia ja harrastaa jotain kivaa liikuntaa. Luultavasti ero johtuu siitä, että tieteessä päämäärä on terveyden parantaminen, naistenlehdissä taas syntisen lihan rankaiseminen. Tarkkailu ja kurittaminen ovat rituaaleja, joiden avulla syntinen ja saastainen naisruumis saadaan juuri ja juuri yhteiskuntakelpoiseksi.

Luin kouluikäisenä Pyhän Claran pyhimislegendan. Tarinan mukaan hän osoitti naiseksi poikkeuksellista erinomaisuuttaan syömällä vain linnuille tarkoittuja leivänmuruja harmitellen, että oli pakko syödä edes niitä. Ilmiselvä anorektikko, tuumasi teini-ikäinen Kirjavuorenpeikko tästä pyhästä naisesta. Toinen silmiä avaava lukukokemus oli Foucault'n Tarkkailla ja rangaista, joka kuvaa modernin yhteiskunnan vallankäytön ulottumista kansalaisten ruumiillisuuteen. Kansalaisista pitää tehdä helposti hallittavia ja tehokkaita tuotantokoneiston rattaita, ja helpoiten se onnistuu sillä, että yksilöt opetetaan vahtimaan itseään ja toisiaan. Patrik Borgin kirjassa kerrotaan, miten vahingollista liiallinen kontrolli on laihdutuksen kannalta, mutta siinäkin vilahtaa myyttinen itse - siis itsekuri ja itsekontrolli. Eikö kannattaisi kirjoittaa ihan vain kurista ja kontrollista?

Ylipainokeskustelua on tutkittukin foucaultlaisesta näkökulmasta, mutta en saa päähäni sen enempää kirjan kuin kirjoittajienkaan nimeä.

Kirjassa on suht paljon tekstiä ilmiöstä, jota kutsutaan ahmimishäiriöksi. Varmaan ilmiön medikalisoinnille on perusteitakin. Minulla on epäilemättä taipumusta kuvatun kaltaiseen käytökseen: voin olla syömättä herkkuja, mutta jos syön niitä, olen aivan holtiton. Yksi pala suklaata ei tuota mitään mielihyvää. Herkkujen kontrolloimaton ahmiminen silkan nautinnon tähden on kuitenkin melkeinpä radikaaleinta, mitä ihminen, erityisesti nainen, voi tässä yhteiskunnassa ruumiillisena olentona tehdä. Ei ole enää mikään juttu, jos kertoo harrastavansa seksiä. Ahmiessa haistattelee yhteiskunnan kontrollille ja tekee kerrankin, mitä itse oikeasti haluaa. Tässä kulttuurissa synti ja nautinto kuuluvat yhteen.

Älkää siis laihduttako tai suostuko kontrolliin, ellei yliopainosta ole koitunut konkreettista terveyshaittaa.

Lukija älköön pelätkö, että Kirjavuori olisi salakavalasti muuttumassa kirjablogista elämäntyyli- ja matkustelublogiksi. Haluan kuitenkin liittää loppuun yhden lomakuvan:

Kuva saattaa liittyä kirjoituksen aiheeseen - kaikesta kriittisestä ajattelusta huolimatta tällä viikolla tuntuu vähän siltä.


Lukijaa kenties kiinnostavia linkkejä:

Patrik Borgin kotisivu
Tieteellistä lihavuuskeskustelua on käyty Ylen radiokanavilla pitkin kesää - tässä yksi ohjelma.


Patrik Borg: Vinha perä - laihdutuksen myytit ja faktat. Otava 2012.