Luulenpa tietäväni, mikä kirja löytää tiensä sangen moneen pukinkonttiin tulevana jouluna. Teemu Keskisarjan uutukainen
Hulttio tietenkin. Ja niin kuuluu toki ollakin, sillä kirja on taattua Keskisarjaa - yhtä aikaa viihdyttävä ja asiallinen tietokirja eräästä historiamme tunnetuimmista hahmoista. Toisin kuten suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta,
Hulttio keskittyy tulevan kansallissankarin nuoruusvuosiin. Vaikka kirja on kriittinen, skandaalinkäryinen se ei ole lainkaan. Mistä ei ole säilynyt kirjallista lähdeaineistoa, sen pohtimiseen ei historiantutkimuksessa kannata käyttää energiaa. Ainoa poikkeus ovat väitteet Mannerheimin homoseksuaalisuudesta, joita Keskisarja pohtii hiukan pitempään - ja tulee jokseenkin samaan lopputulokseen kuin minä tuossa edellisessä virkkeessä.
Vaikka Keskisarjan mukaan Mannerheimin nuoruutta ei ole järin paljon tutkittu, tarinan pääkohdat ovat tutut. Lapsuus Louhisaaren mahtikartanossa, perheen taloudellinen alamäki kreivi-isän epäonnistuneiden liiketoimien ja pelivelkojen vuoksi, kehnosti sujuneet opinnot ja potkut Haminan kadettikoulusta. Uusi yritys Venäjän armeijan eliittijoukoissa, epäonnistunut avioliitto varakkaan venäläisen aatelisnaisen kanssa, tutkimusretkiä Aasiassa, seikkailuja siellä ja täällä ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta hiukan yllättävä paluu Suomeen valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Mannerheim vetosi päiväkäskyssään kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta hänellä itsellään ei varhaisen nuoruuden jälkeen ollut koskaan mitään niistä.
Kirja etenee vauhdikkaasti. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään jotain vaihetta päähenkilön elämästä. Teos perustuu ennen kaikkea hajalleen joutuneen Mannerheimin perheen ja läheisten laajaan kirjeenvaihtoon. Kirjeiden ja myös muiden arkistolähteiden, kuten oppilaitosten pöytäkirjojen, perusteella Keskisarja rakentaa arjenläheistä kuvausta siitä, millaista nuoren Mannerheimin elämä oli kotona, koulussa ja myöhemmin ammattisotilaan uralla. Tässä hänen lähestymistapansa eroaa aiemmista elämänkerroista, jotka ovat ohittaneet nuoruuden vaikeat vuodet kovin ylimaalkaisesti.
Nuori Mannerheim oli nimittäin aikansa ongelmanuori, jolla oli vaikeuksia keskittyä ja hillitä itseään. Se johti ikävystymiseen ja jatkuviin konflikteihin koulujen kanssa. Nykyään sellaisella käytöksellä saisi ADHD-diagnoosin ja tukitoimia. Mannerheimin aikoina sellaisia ei ollut, vaan jokaisen piti yrittää pärjätä niin kuin parhaaksi taisi. Kouluista ei pahemmin tukea herunut, mutta onnekseen nuorukaisella oli turvanaan rakastava perhe ja joukko muita sukulaisia, jotka jaksoivat kannustaa, mutta myös kovistella sopivasti. Nuori Gustav oli myös halutessaan etevä oppilas, ja hänellä oli kunnianhimoa ja omaa tahtoa. Varallisuutta hänellä ei kuitenkaan ollut, joten kouluista erottamiset uhkasivat olla katastrofeja. Ilman hienoa sukutaulua ja sukulaisten suhteita hänelle olisi voinut käydä todella huonosti. Nuorta Mannerheimia ei siis kannata suoraan verrata nyky-yhteiskunnan ongelmanuoriin. Kuten tiedämme, lopulta Mannerheimille kävi hyvin. Kun haasteet kasvoivat, myös päähenkilö kasvoi niiden mittaiseksi - toki monta kertaa onnettaren avustuksella. Vaatihan jo Napoleon kenraaleiltaan hyvää onnea.
Vaikka kirjan sisältö on kiinnostava, sen viehätys perustuu pikemminkin tarinankerronnan riemuun ja eloisaan kielenkäyttöön, joka tosin uhkaa välillä mennä itsetietoisen kikkailun puolelle. Mikä ihmeen "painava" nuoruus? Kirja on kuitenkin vastalause käsityksille, joiden mukaan teoksen tylsyys on suoraan verrannollinen sen uskottavuuteen historiantutkimuksena.
Teemu Keskisarja: Hulttio - Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016)
