Alaotsikko Tarinoita ammattikoulusta muistuttaa Janne Huilajan muutaman vuoden takaisesta armeija-aiheisesta novellikokoelmasta Epäkelpo aines (2011), josta pidin hyvin paljon. Huilajan teos oli lähinnä mielessä, kun tartuin kirjaan. Ammattikoulu ja armeija ovat yhtä lailla yhteisöjä, joista minulla ei ole kokemusta, ja kaunokirjallisuuden lukeminenhan on aina oiva tapa tutustua ennestään tuntemattomiin elämänalueisiin. Kirja ei kuitenkaan kerro tavallisesta ammattikoululuokasta vaan jo kovaa vauhtia syrjäytyvistä ongelmatapauksista. Ehkä alaotsikkokin johtaa siis hieman harhaan.
Kirjan päähenkilö on ammattikoulun sijaisopettaja Anni, joka opettaa vaille opiskelupaikkaa jääneille tarkoittua ammatinvalintaluokkaa ja kipuilee epäonnistuneessa avioliitossa. Ammatinvalintaluokan oppilaat ovat hyvin ongelmaisia. Osan kotiolot ovat hankalat, toiset käyttävät päihteitä, joillakin on mielenterveysongelmia. On maahanmuuttajanuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kaikesta huokuu näköalattomuus. Koulukin vaikuttaa luovuttaneen. Ammatinvalintaluokka on lähinnä säilytyspaikka. Samaa Annin opettajakollega sanoo koko ammattikoulusta. Uskooko kukaan, että luokan nuoret voisivat päästä eteenpäin elämässään? Jopa luokkatila on umpihomeessa, eikä sekään kiinnosta ketään.
Myös sijaisope Anni on eksyksissä omassa elämässään. Häneltä puuttuu osa pedagogisista opinnoista, joten oikeat opet eivät huoli häntä joukkoonsa. Suhde puolisoon on solmussa, ja Anni etsii rakkautta muiden miesten seurasta. Työpaikan lohduton tunnelmakin masentaa. Anni pääsee lopulta opettamaan ammattinvalintaluokan lisäksi toisessa koulutusohjelmassa, mutta sielläpä vasta onkin "haasteita". Oikeastaan hän haaveilee jatko-opinnoista (hulluja on monenlaisia), mutta jo entiseksi osoittautunut aviomies vaatii häntä tekemään "tuottavaa työtä". Minusta Anni vaikuttaa hyvältä kasvattajalta - hän jaksaa nähdä ihmisen vaikeissakin oppilaissaan.
Novellikokoelmana (tai romaanina) teos ei ole kovin ihmeellinen. Henkilöt ovat sangen yksiulotteisia, varsinkin oppilaat. Enemmän paikallaan kirja on hätähuutona maamme syrjäytyneen nuorison puolesta. Se on masentava tarina kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten elämästä ja koulun voimattomuudesta heidän ongelmiensa edessä.
Minna Finstad ja Sari Salminen: Onneks tänne saa tulla kännissä - tarinoita ammattikoulusta (Nordbooks 2015)
Tämä oli hyvä bloggaus ja tärkeä asia.
VastaaPoistaMinusta syrjäytymiskehitys pitäisi pyrkiä katkaisemaan.
Asun itse etelässä, missä on tarjolla toisen asteen kouluja, missä voi opiskella ja asua kotona.
Etelässä ammatillinen koulutus on varteenotettava vaihtoehto hankkia ammatti ja jatko-opintokelpoisuus, ja varmasti muuallakin maassa. Ongelma on vain kovin pitkät välimatkat ja harveneva kouluverkko. Luultavasti (tai itse luulen en tiedä) kouluverkon harveneminen voi lisätä nuorten syrjäytymistä.
Syrjäytyminen pitäisi katkaista tarpeeksi aikaisin. Minun tulkintani tämän kirjan sanomasta on, että ammattikouluun mennessä nuorten ongelmat ovat ehtineet kasvaa niin suuriksi, ettei koulu voi niille mitään. Nuoria pidetään säilytyksessä eikä oikein edes yritetä opettaa mitään.
PoistaOlen kotoisin Lapista, mutta lähin lukio oli alle kilometrin päässä ja ammattikouluunkin olisi ollut kävelymatka. Minulla on paljon ihan pohjoisesta kotoisin olevia työkavereita, jotka ovat sitten käyneet koulua asuntolasta käsin. En tiedä, kuinka paljon välimatkat vaikuttavat opintointoon - nämä työkaverit ovat tietenkin se osa nuorista, jotka ovat vastuksista huolimatta saaneet koulut käytyä. Ammattikoululaisillahan välimatkat ovat pohjoisessa monesti vielä pitemmät kuin lukiolaisilla, kun lukioita on kuitenkin joka kunnassa.
Minun pitää ehdottomasti lukea tämä kirja. Luulen, että ammattikouluja on hyvin monentasoisia. Amis-sanalla on monella paikkakunnalla halveksuva sävy, ja ikäväähän on se, että sekään ei takaa työpaikkaa.
VastaaPoistaKirjan koululaiset ovat tosi moniongelmaisia, eivät mitään keskivertoamiksia. Näin ainakin toivon.
PoistaKouluaikoina oli tosiaan nokittelua lukiolaiset vastaan ammattikoululaiset. Ei siinä tainnut olla paljonkaan järkeä, vaikka voihan terve ylpeys omasta osaamisesta olla hyväksikin puolin ja toisin.
Kv-peikko
VastaaPoistaite opena luin sen, tietenkin, myös niin, että mihin pinteeseen opetkin joutuvat työssään: siinä eivät paljon opekoulutuslaitoksen opit auta!
http://www.city.fi/blogit/hikkaj/kannissa+koulussa/129355
Tässä muuten linkki jossa koetellaan koulussa: http://siltalepaa.blogspot.fi/2015/04/koettelemuksia.html
Ei käy kateeksi. Kirjassa minua mietitytti, kuinka vähän tukea päähenkilö sai muilta opettajilta. Nämä pyrkivät itse välttämään hankalia tilanteita sen sijaan, että olisivat osoittaneet solidaarisuutta kollegalle, kuten kuuluisi.
PoistaNyt on juuri julkaistu vai olikohan vasta tekeillä väitöskirja opettajien kokemasta kiusaamisesta. Kokemuksesta tiedän, että sitä on Suomen maassamme melkoisesti. On jopa kouluja, joissa rehtorikin katsoo, että tottakai uudet opettajat pitää ensin koetella ja että arvostus tulee vasta, jos sen erityisesti ansaitsee. Siis koulutetun ihmisen pitää ensin kokea murkkujen grillaus ja sitten olla kiitollinen, jos aletaan suvaita. Tämä on suuntaus muuallakin länsimaissa. Luin juuri, että Englannissa 40 % opettajista lopettaa ensimmäisenä työvuotenaan ja siirtyy muille aloille. No wonder!
PoistaEikös ole ikään kuin ajan henkeä, että pitää pärjätä yksin ja osoittaa kelvollisuutensa joka käänteessä? Millaista viestiä samalla annetaan lapsille ja nuorille?
PoistaTärkeä väitösaihe, Marjatta Mentula. Opettaja on nykyisin aika ikävässä raossa, oppilaiden, vanhempien ja koulujohdon ristitulessa; harvoin mikään ei kelpaa. Itse opettajana ja kirjan lukeneena mietin, että kuvaus on aika todenmukaista: valitettavasti.
VastaaPoista-harvoin mikään kelpaa- (ylimääräinen ei-sana)
VastaaPoistaTämä kirja näyttäisi siis tulleen tarpeeseen, tai ainakin se peilaa todellisia tilanteita "kentältä".
VastaaPoistaTämä on lyhyt tarina:
VastaaPoistaHarri ja muut
Harri poltti pihassa tupakkaa. Sitten Harri meni autolleen, vuosimallia 1995 Toyota Corollaan ja ajoi kaupungille.
Kaupungissa Harri meni ostamaan uudet vaatteet ja kävi ruokaa kaupasta. Kotona Harri laittoi hernesoppaansa.
Harri luki TM:ää sitten. Harri ajatteli lähteä kaverinsa, Tomin luokse. Ei sinne ollut pitkä matka.
Tomin luona Tomi keitti kahvit. He juttelivat sitten kaikesta maailmasta.
Harri asui yksin vanhassa pienessä mökissä. Hän oli asunut siinä 18-vuotiaasta asti. Harri oli nyt 22-vuotias.
Tomi oli samanikäinen. Tomi asui myös vanhassa pienessä talossa. Harri oli työtön. Seuraavana aamuna
Harri meni Markuksen luokse. Markus oli 26-vuotias. Markuksella oli vaikka mitä hienoa ja tuli siellä sitten
otettu asiasta aivan mistä vain.
Harrin pieniveli, Asko 17 v, tuli käymään Harrin luona. Harri kävi lukiota. Harri oli käynyt lukion myös
mutta etsii vielä sopivampaa uraa. Televisiota he katsoivat sitten. Pelasivat sitten korttia. Minne
meinaat jo mennä lukion jälkeen kysyi Harri ja Asko sanoi pitää se jonnekin yliopistoon hakea. Asko sanoi
jollekin kauppa-alalle ja Harri ei meinannut samalle mennä kuin hän.
Kaikki näistä pojista ei kukaan ole vielä mennyt naimisiin. Asko kysyi Harrilta milloin hän menee
naimisiin ja Harri sanoi ei taida koskaan. Mukavampaa on elää yksin sanoi Harri. Asko sanoi saman
mutta ei sitä tiedä miten elää. Asko sanoi mennään syrjäseudulle. Niin he menivät Harrin autolle
ja he ajoivat syrjäseudulle.
Syrjäseudulla Asko otti kuskin paikan ja ajoi vähän siellä. Kun ei ole ajokorttia vielä Askolla. He
palasivat takaisin Harrin luokse ja Asko halusi viettää yön Harrin luona. Joo-o sanoi Harri. On tuo
Vesa jo naimisissa ja on 22-vuotias. Ei se enää ole kaveri niinkään mutta voi heillä pistäytyä
tälleen.
Harri meni sitten naimisiin 27-vuotiaana ja sai kaksi lasta, pojan ja tytön. Asko meni naimisiin 23-vuotiaana ja sai
kolme lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan. Markus meni naimisiin 32-vuotiaana ja sai yhden lapsen, pojan. Tomi meni
24-vuotiaana naimisiin ja sai kaksi lasta, poikia molemmat.
Kirjoittanut Kirjailija Hannu