sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään


Tässäpä romaani, joka tuntui koko ajan tavattoman epäuskottavalta. Ja sitten luen jälkisanoista, että se itse asiassa perustuukin tositapahtumiin, tai ainakin yhden mukana olleen kertomukseen 20 vuotta myöhemmin. Pate Riikonen on pseudonyymi, jonka takana piileskelevät henkilöt lukija löytää halutessaan googlella.

On juhannus vuonna 1985. Romaanin päähenkilöt Toke ja Repa kohtaavat olleessaan ruokakaupassa samoilla asioilla eli myymälävarkaissa. Kaupan omistaja lyyhistyy kuolleena maahan räyhättyään aikansa pojille. Niinpä he päättävät vaihtaa maisemaa. Alkaa sekoiluntäyteinen matka kohti nimetöntä juhannusfestaria. Lukijalle selviää, että nuoret pakenevat vakavampia asioita kuin myymälävarkauden mahdollisia seurauksia. Kumpaakin on elämä ehtinyt jo potkia päähän, ja ehkäpä se onkin elämä itse, jolta he yrittävät karata.

Tarinassa riittää kyllä vauhtia. Pojat varastavat huoltoaseman työntekijätytön auton ja koiran. Auto tuhoutuu, mutta koira selviytyy hengissä. Myöhemmin auton omistaja löytää autovarkaat ja liittyy muina naisina seuraan, ihastuupa vielä toiseen heistä. Kuinkas muuten. Seurueeseen kuuluu myös heavybändi ja mustalaisia, vastapuolelle taas sekalainen seurakunta saataviaan perimään tulleita rikollisia. Suviyössä ihmiset juopottelevat, kutevat ja ammuskelevat.

Kerrotun tarinan uskottavuus ei tietenkään ole sama asia kuin romaanin uskottavuus. Romaani on aivan eri taiteenlaji. Synnyimme lähtemään ei mielestäni ole kovin hyvä romaani. Päähenkilöillä ei ole oikein mitään ominaisuuksia, paitsi että Toke on "rokkari" ja Repa "hevari" ja kumpikin on aika sekaisin, Repa ehkä vielä vähän enemmän. Vaikka kansi mainostaa "rokkidekkaria", musiikilla ei ole tarinassa järin suurta roolia. Kertojanääni vaihtuu joka luvussa, joten ainakin minun piti ihan ponnistella, että pysyin kärryillä, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuu ja kuka hahmo on kukakin. Välillä lukija pääsee myös naispäähenkilöiden pään sisään ja löytää sieltä tyhjyyttä ja varsin kökköä eksistentiaalista ahdistusta, jonka luultavasti pitäisi selittää kirjan tapahtumia. Varmaankin kaikilla nuorilla ja kovia kokeneilla nuorilla erityisesti on ollut jotain tuollaisia ajatuksia, mutta kirjan tyyli tekee näihin tunnelmiin eläytymisestä kovin vaikeaa.

Vähän kylmäksi Synnyimme lähtemään jätti, mutta ehkä olen norsunluutornissa elävänä teoreetikkona vain lähtökohtaisesti vääränlainen ihminen sitä lukemaan. Nuoret romaanin aiheena on muutenkin haastava laji.

En löytänyt kirjan kantta netistä, joten turvaudun hiukan tärähtäneeseen juhannuskuvaan.


Pate Riikonen: Synnyimme lähtemään (Book Kari, 2006)

lauantai 27. helmikuuta 2016

Harri Nykäsen dekkareita

Kirjailija Harri Nykänen
Kuva: Crimetime
Olen lukenut dekkareita, kaikki Harri Nykäseltä. Tarkemmin sanottuna olen lukenut hänen viisi ensimmäistä romaaniaan, kolme ensimmäistä kirjaa Johnny ja Bantzo -sarjasta sekä Nykäsen kirjailijana suosioon nostaneen Raid-sarjan kaksi ensimmäistä teosta.

Ennen en ole Nykäsen romaaneihin tutustunut, mutta luin alkuvuodesta hänen muistelmansa, joista viisastuneena onkin nyt hauska bongailla romaaneista tositapahtumiin perustuvia tapauksia. Esimerkiksi yhteen Johnny ja Bantzo -romaaniin on päässyt mukaan verotarkastaja, joka vaati lihayrityksestä leikkeleitä henkilökuntahintaan ja teki hyvät rahat myydessään niitä eteenpäin.

Kirjoista paistaa muutenkin Nykäsen asiantuntemus sekä alamaailmasta että poliisin toimintatavoista. Varsinkin ensimmäisissä romaaneissa sekä konnat että poliisit ovat varsin sympaattisia tapauksia. Jotkut tarinat ovat vähän liiankin realistisia. Suomalaiset rikostapaukset kun eivät yleensä ole mitenkään hiuksia nostattavaa lajia. Joku pelkää kirjettäsi on mielestäni suorastaan tylsä selostaessaan yksityiskohtaisesti poliisin tutkimuksia. Tämäkin rikostapaus, herjakirjeitä sadoille ihmisille lähettänyt muutoin aivan kunnollinen kansalainen, on tuttu Nykäsen muistelmista.

Muutenkin alkupään romaanien taso vaihtelee melkoisesti. Juudaspeli on paras tästä kirjakasasta, Takapirun loppu on puolestaan niin epäuskottava, että se pilaa kirjan. Lukijaa saa johtaa harhaan, mutta aivan tyhjästä loppuratkaisu ei saisi tipahtaa. Juudaspelin päähenkilö on poliisin ja rikostoimittajan vasikka, joka ei kovin paljon arvosta edes itseään. Hankkia nyt kaverille monen vuoden vankilatuomio muutaman satasen tai tonnin vuoksi. Elämä on tasapainoilua laillisten ja laittomien bisnesten välillä. Pitää pyrkiä säilyttämään sekä rikollisten että poliisin luottamus, joten melkoiseen solmuun sasa itsensä vetää ja ongelmatkin tuntuvat vain kasautuvan. Alamaailman ja sen sisäisten suhteiden kuvauksena tämä kirja on mahtava.

Varhaiset romaanit ovat kuitenkin Nykäselle harjoituskappaleita. On helppo havaita hänen kehittyneen kirjailijana, kun alkupään teoksia vertaa Johnnyyn ja Bantzoon, Raidista puhumattakaan.

Johnny ja Bantzo ovat lapsuudenystäviä, jotka ilmoittautuivat samaan aikaan poliisikouluun ja työskentelevät vielä keski-ikäisinä kahdestaan huumepoliisin erikoistehtävissä. Koska he eivät ulkoiselta olemukseltaan juuri muistuta poliiseilta, heistä on hyötyä peitetehtävissä. Johnny on taiteellinen - ainakin omasta mielestään - ja luonteeltaan hetken lapsi. Bantzoa puolestaan houkutellaan mainostamaan kaljuuntumisen ehkäisyyn tarkoitettuja hiustuotteita. Hänellä on kaikesta niin vahvat ja ennakkoluuloiset mielipiteet, että Johnnyn mielestä hänen pitäisi ryhtyä perussuomalaisten ehdokkaaksi. Sekä Johnnylle että Bantzolle on ehtinyt muotoutua monenlaisia ihmissuhteita sekä poliisin että rikollisten suuntaan. Heillä on vähän oma tyylinsä suoriutua tehtävistä, joissa haastetaan useammin kuin kerran sekä lain että moraalin rajoja. Tarkoituksena on kuitenkin aiheuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä ympäröivälle ihmisyhteisölle, johon rosvotkin selvästi kuuluvat. Kirjat ovat vauhdikkaita ja humoristisia.

Jos Harri Nykänen muistetaan mittavan toimittajanuransa lisäksi jostakin, niin Raidista. Tämä on alamaailman erikoismies, torpedo, johon muut rikolliset turvautuvat tarvittaessa. Raid on valmis tappamaan ja pahoinpitelemään, mutta yleensä hänen paha maineensa takaa sen, että pelkkä pelottelu riittää. Nykänen yrittää vakuutella, että Raidin uhritkin ovat itse tiensä valinneet, mutta en osaa oikein eläytyä tämän muka sympaattisen ammattirikollisen maailmaan. On varmasti aivan realistista väittää, että maailmassa voittaa se, joka uskaltaa käyttää väkivaltaa häikäilemättömimmin, mutta monta kertaa melkein kirjoja lukiessani melkein toivoin, että päähenkilö olisi saanut maistaa omaa lääkettään. Periaatteessa olen sitä mieltä, että pahalle ei saa antaa periksi, mutta yhtä hyvin tiedän, ettei minusta olisi millään tavalla vastustamaan Raidin kaltaista henkilöä.

Hyviä jännäreitä Raidit epäilemättä ovat. Muutenkin Nykäsen romaaneista voi sanoa, etteivät ne ehkä aivan maailmankirjallisuuden korkeinta lentoa edusta, mutta esimerkiksi matkalukemiseksi ne soveltuvat mitä mainioimmin. Tarina etenee eikä vaadi liikaa keskittymistä. Enköhän etsi kirjastosta loputkin hänen teoksensa.

Lisäys: Loput Raidit


Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY 1986)
Juudaspeli (WSOY 1987)
Joku pelkää kirjettäsi (WSOY 1988)
Takapiru (WSOY 1989)
Paha paimen (WSOY 1990)

Johnny & Bantzo (WSOY 2005)
Operaatio Banana Split (WSOY 2008)
Viimeinen hippi (WSOY 2009)

Raid (WSOY 1992)
Raid ja paperiansa (WSOY 1994)

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ville Raivio: Klassikko

Isäni on opettanut, kuinka ei-toivotut seurailijat karistetaan kannoilta maastossa. Yksi keino ovat yllättävät ja epäjohdonmukaiset suunnanmuutokset, jollaisiin tämä blogikin näyttää turvautuvan - ilmeisen huonolla menestyksellä, sillä viime kuussa kävijöitä oli enemmän kuin koskaan. Kiitos siitä.

Joka tapauksessa ainakin omasta mielestäni on ollut yllättävää, että olen viettänyt monia hauskoja miesten pukeutumisoppaan seurassa - siitä huolimatta, että olen nainen ja ulkoiselta olemukseltani, öh, hiukan nuhjuinen. Onhan yliopistoihmisen virkapuku risa villapaita ja huonosti istuvat farkut. Ehkäpä kuitenkin juuri sitä syystä minua miellyttää nähdä ihmisiä, jotka jaksavat panostaa pukeutumiseensa.

Ville Raivion Klassikko on osoitus valtavasta paneutumisesta asiaan. Se on opas klassiseen miesten pukeutumiseen, mutta samalla se esittelee sekä pukeutumisen kulttuurihistoriaa että vähintäänkin rivien välissä uudelleen syntynyttä nuorten keikarien alakulttuuria. 1970-luvulla yleinen yhteiskunnan demokratisoituminen johti nimittäin vapaamuotoisempaan pukeutumiseen, mutta klassinen tyyli ei kadonnut mihinkään. Nykyään klassinen tyyli ei ole useimmille miehille itsestäänselvyys, mikä on tehnyt siitä sitäkin innostuneemman harrastajajoukon kiinnostuksen kohteen ja elämäntavan. Luulenpa, että myös 1920-luvun Kalle Björk olisi viihtynyt tämän kirjan parissa.

Klassikko esittelee tyylikkään miehen vaatekaapin kokonaisuudessaan: puvut, takit, housut, neuleet, kengät, asusteet ja tietenkin myös juhlapukineet. Ratsastuksen harrastajalle monet vaatekappaleet ovatkin tuttuja: jodhpur-kengät, tikkiliivit, plastronit, argyle-kuvioiset polvisukat (oma suosikkini!), mutta myös knallit, silinterit ja frakit osana kouluratsastuksen kilpailuasua... Huvittavaa kyllä sottainen ja rapainen hevosurheilu näyttää säilyttäneen monia klassisen pukeutumisen elementtejä, mutta onpa toisaalta moni vaatekappale saanut alkunsakin yläluokan ratsastusharrastuksen tarpeista.

Vaikka alaotsikko tarjoaa kirjaa "jokaiselle miehelle", se lienee suunnattu ensisijaisesti asiaan jo jonkin verran perehtyneille. Kirjan loppuun sijoitetusta sanastosta huolimatta tekstiä on nimittäin hieman hankala seurata ilman aiempaa perehtymistä asiaan. Ymmärrän, että havainnollistavan kuvituksen hankkiminen on aina työlästä, mutta suurempi määrä kuvia olisi tehnyt tekstistäkin helpommin luettavaa. Annan esimerkin: "Raglanin hihan sauma leikataan luonnollisen logaritmin muotoiseksi, jolloin hiha yltää kainalon alta kauluksen alle." Käsi pystyyn, kuka ymmärsi hihan muodon ilman kuvaa - jollainen löytyy vasta kuusi sivua myöhemmin!

Raivio toteaa, että laadukkaat vaatteet palvelevat pitempään, säästävät luonnonvaroja ja tulevat lopulta edullisemmaksikin kuin heikkolaatuiset tuotteet. Kannattaa hoitaa ja korjata, ei aina ostaa uutta. Kirjassa on runsaasti hoitovinkkejä eri materiaaleille, ja osa niistä päätyy taatusti käyttöön tässäkin huushollissa. Käsittelin muun muassa vanhat mokkanahkanilkkurit miltei uuden näköisiksi!

Järkiperäiset selitykset ovat kuitenkin asia itsessään, ja toinen asia on se, että kirjoittajankin suurin innoittaja lienee kauniiden vaatteiden tuottama esteettinen mielihyvä, jota Raivio ei pyri mitenkään peittelemään. Miksi pitäisikään? Sellaisetkin asusteet, joita kukaan ei voi nähdä, tuottavat tyylikkäinä ja huolellisesti harkittuina salaista iloa kantajalleen. Entäs mitä tehdä, kun uudet kengät on ostettu ja rasvattu kenkävoiteella? "Tämän jälkeen aineen jäännökset hangataan puuvillaliinalla pois ja paria ihastellaan." Älkää unohtako ihastelua!

Kirjassa miltei nautinnollisinta onkin Raivion suomen kieli, joka on yhtä aikaa kekseliäistä ja huoliteltua, kuten tyylikkään keikarin pukeutuminenkin.

Kävin äskettäin konsertissa, jonka yleisössä oli monenlaisia vaatteita. Tein paljon huomioita kirjasta oppimani perusteella.


Ville Raivio: Klassikko - Jokaisen miehen tyylikirja (Tammi, sa., 2015?)