tiistai 24. helmikuuta 2015

Kirjavuori täytti vuoden

Kirjavuoren perustamisesta tulee tänään kuluneeksi vuosi. Kauheaa - taas yksi vuosi elämästä on kadonnut pikavauhdilla jonnekin. Puoli vuotta sitten valittelin, ettei blogia lue kukaan. Sen jälkeen kävijämäärät ovat kasvaneet - kuinka paljon, en tiedä, koska mikään kävijämittari ei taida olla ihan luotettava. Suurin osa uusistakin kävijöistä on silti satunnaisia googlailijoita.

Koska kasvaneen kävijämäärän myötä myös robottikävijät ovat löytäneet blogin, myös suosituimpia kirjoituksia voi lähinnä arvuutella. Botit tykkäävät selvästi joistakin jutuista enemmän kuin toisista. Epäilyksiä herättää muun muassa suuri kävijämäärä heti jutun tultua julki. Samoin pidän epäilyttävinä yhtäkkisiä kävijäryntäyksiä ilman jäljitettävää liikenteen lähdettä, erityisesti jos kävijät ovat etupäässä sellaisista maista, joissa ei yleisesti puhuta suomea.

Valistunut arvaukseni kärkikolmikosta on kuitenkin seuraavanlainen:

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa
Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja
Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Kärkeä tavoittelee myös kaksi juttua, joiden suosiota varjostaa jonkinmoinen bottiepäilys:

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen
Patrik Borg: Vinha perä

Räisäsen kärkisija lienee aito ja hämmästyttää. Kirjahan on kuitenkin varsin kuiva yliopistomiehen elämänkerta. Uskonto taitaa kuitenkin olla kiinnostavampi ja tunteita herättävämpi aihe kuin mukamas maallistuneessa yhteiskunnassa haluttaisiin edes tunnustaa. Kirjoitusta on jopa yritetty kääntää Google-kääntäjällä englanniksi. Myös Ilmari Juutilainen on kiinnostanut ulkomaalaisia lukijoita. Se kummastuttaa vähemmän - onhan hän toisen maailmansodan menestyneimpänä hävittäjälentäjänä sotaharrastajien tuntema kautta maailman.

Myös Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus pääsi lähelle kärkeä. Se ei yllätä, sillä kirja ja sen teemat ovat viihtyneet julkisuudessa koko vuoden. Kirjoitus on myös yksi omista suosikeistani. Juttu on löydetty muun muassa Google-haulla "Vuokko Ilola korvakorut". Halusiko joku tarkistaa blogistani, käyttääkö Vuokko Ilola korvakoruja? Onhan se toki paha juttu se!

Onnistuineita bloggauksia ovat mielestäni myös Trippi ihmemaahan, Sapfo ja Yökappaleita. Pintaraapaisuiksihan nämä jutut ovat kautta linjan kuitenkin jääneet. Syvällistä ja perehtynyttä kirjallisuusblogia etsiville suosittelen Nipvet-blogia, joka on lähellä sitä, mitä haluaisin kirjoittaa, jos vain ymmärrys riittäisi.

Alkupään kirjoituksissa yritin ehkä enemmän referoida kirjan juonta. Uudemmissa teksteissä olen pikemminkin nostanut esiin teeman tai pari ja rakentanut kirjoituksen niiden ympärille. Kovin valmiiksi en jaksa tekstejäni työstää, vaan ne ovat vielä melkoista tajunnanvirtaa maailmalle päästessään. Toisaalta blogi onkin hyvä alusta tuottaa helppoa tekstiä, josta ei tarvitse olla samalla tavalla vastuussa kriittisille lukijoille kuin esimerkiksi työssä kirjoittamistani teksteistä. Tällainen nopein vedoin luonnostelu jatkunee tulevaisuudessakin, ellen löydä jostain yli-inhimillisiä voimia lukemieni kirjojen syvällisempään pureskeluun.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi


Eletään 1980-luvun puoliväliä. Vaihtoehtonuoret Jussi, Tero, Anja ja Pete ovat täysipäiväisiä maailmanparantajia, joiden toimittama Planeetta-lehti ottaa kantaa päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Porukan tarkoitus on pelastaa maailma ekokatastrofilta ja samanaikaisesti viedä demokratia ja ihmisoikeudet kaikkiin maailman kolkkiin. Vuosien varrella vauhti kiihtyy. Muutkin kiinnostuvat lehden ydinporukan kirjoittajan- ja puhujantaidoista. Sitten he pyrkivät tosissaan mukaan valtakunnanpolitiikkaan. Perustetaan puolue - kaksikin - jonka listoilta noustaan jo eduskuntaan ja maan johtaviin luottamustoimiin. Pikkuhiljaa päähenkilöistä tulee ammattipoliitikkoja, joilla on kuitenkin täysi työ pitää edes oma puolueensa järjestyksessä. Mistään tehtävistä ei voida tinkiä, jotta vastapuoli ei pääsisi voitolle. Taistelussa omia ja vieraita vastaan etenkin perheellinen Pete, romaanin minäkertoja, joutuu tekemään kohtuuttomia uhrauksia. Kannattaako omaa elämää uhrata maailmanparantamiselle, jonka onnistumisesta voi olla monta mieltä?

Parempaa kuin seksi on avainromaani. Se kertoo ilmeisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti Vihreiden alkutaipaleesta. En puutu tämän tarkemmin romaanin ja todellisten tapahtumien väliseen suhteeseen, koska itsekin mukana ollut Osmo Soininvaara on tehnyt sen blogissaan. Luin Oden kirjoituksen ennen romaania, ja täytyy myöntää, että se vaikutti aika paljon siihen, millaisin silmälasein tarinaan tartuin.

Romaani toimii kuitenkin ilman sen syvempää tietämystä henkilöiden esikuvista. Hahmot ovat mainioita. Jussille puolue on koko elämä, eikä hänellä näytä olevan mitään inhimillisiä tunteita. Romaanin alussa hän vaikuttaa ihailtavan loogisen ajatuksenjuoksunsa vuoksi hyvinkin sympaattiselta, mutta tarinan edetessä paljastuu, kuinka armottomasti hän suhtautuu lähimmäisiinsä. Vaikka Tero vaatii jatkuvasti muilta vakaumuksen puolustamista, häneltä tuntuu puuttuvan niin vakaumus kuin moraalikin. Luonnollisesti juuri siksi hän menestyy elämässään ja putoaa aina jaloilleen. Anja on Jussin vastakohta, tunneihminen, jolla on vankat mielipiteet muttei juurikaan perusteluja niille. Hän täyttää kuitenkin roolinsa Jussin suuressa suunnitelmassa ja kasvaa yhdeksi valtakunnan arvostetuimmista poliitikoista. Joutuuko hän kuitenkin tinkimään liikaa ihanteistaan?

Myös kertoja Pete on uskottava hahmo. Kuten moni muukin suomalaisen kirjallisuuden päähenkilö, hän tarkkailee tapahtumia hieman sivusta eikä esiinny varsinaisesti sankarina. Hän on kiltti ja miellyttämisenhaluinen, mutta jos kaikkia yrittää miellyttää yhtä aikaa, on vaarassa polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Pete elää kuitenkin loppuun asti ihanteidensa mukaan. Hän on aina kiltti kaikille ja pyrkii parhaansa mukaan auttamaan köyhiä ja kurjia. Pahoinvointia hän kohtaakin jopa pörssiyrityksen hallituksessa ja kaupungin johtotehtävissä. Vaikka Pete on vahva, hän ei pidä ketään ihmistä pahana, vaan sekä kadunmiehet että selkärangattomat yritysjohtajat ovat pohjimmiltaan vain heikkoja.

En ole koskaan toiminut missään puolueessa, mutta ympäristöliikkeelle olen antanut vaatimattoman panokseni. Onkin mielenkiintoista huomata, että tutut klikit ovat olleet mukana heti vihreän liikkeen alusta asti. On pragmaatikkoja, sellaisia kuin Jussi. He voivat tehdä kompromisseja, kunhan tärkeimmät asiat etenevät. He pitävät maailmanparannusta sarjana teknillisluontoisia toimenpiteitä, jotka voidaan perustella faktoilla ja loogisilla argumenteilla. Sitten on sellaisia selkäydinmaailmanparantajia kuin Anja. He kavahtavat liian älyllisiä argumentteja. Sen sijaan he näkevät ratkaisuna maailman ongelmiin arvojen muutoksen. Mitä nämä arvot ovat ja miten ne muutetaan - siihen he eivät osaa vastata. Kolmas ryhmä ovat "koirankuonolaiset", jotka pitävät ongelmien perimmäisenä syynä sitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja heillä on aivan liikaa oikeuksia. He voivat olla oikeassakin, mutta yhtä kaikki he eivät halua sotkea käsiään ylimääräisten ihmisten vereen. (Ja hyvä niin.) Niinpä minun näkemykseni on, että pragmaatikot on ainoa ryhmä, joka todella saa jotain aikaiseksi. Aika vähäisiä nekin aikaansaannokset saattavat kuitenkin olla. Luonnolla näyttää olevan yllättävän vähäinen merkitys kirjan vaihtoehtonuorille, vaikkakin Pete harrastaa lintuja.

Vihreän liikkeen lisäksi romaani kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä Neuvostoliiton naapurimaasta Euroopan Unionin jäseneksi. Tarinan alussa Peten opiskelutoverit yrittävät värvätä hänet taistolaiseksi. Ullanlinnalaisen omistusasunnon seiniin maalatut kommunistiset iskulauseet eivät kuitenkaan vakuuta Peteä. Planeetan sisäpiiri edustaa hänelle uutta aikaa ja uudenlaista politiikkaa. Jos kirjassa kuvatut keskustelut perustuvat yhtään todellisuuteen, vaihtoehtopiireissä oltiin yllättävän hyvin perillä poliittisista käänteistä. Erityisesti Tero osuu aivan nappiin ennustaessaan reaalisosialismin romahdusta, jota tuskin kukaan olisi tuolloin osannut odottaa. Myöhemmin kirjassa kuvataan kiinnostavasti polittisen järjestelmän toimintaa kulissien takana. Melkoista vehkeilyä on, mutta mielestäni kirja ei kuitenkaan ole kyyninen. Poliitikotkaan eivät ole pahoja. Toisin kuten nykyään on monesti tapana, Sauri ei kuvaa poliitikkoja häikäilemättöminä oman edun tavoittelijoina. Tässä kirjassa he toimivat oikeiden ihanteiden innottamina.

Päähenkilönelikon lisäksi romaanissa seurataan Viipurin puolustuksen romahtamista jatkosodan lopussa. Minun(kin) mielestäni sivujuoni on täysin turha, ja myönnän tipahtaneeni aivan kärryiltä, miksi se ylipäätään on mukana romaanissa.

Ei ehkä ensimmäiseksi uskoisi, että politiikasta voi kirjoittaa vetävän lukuromaanin. Parempaa kuin seksi viihdyttää. Lisäksi tykkään kovasti sen lempeästä suhtautumisesta maailmaan. Maailman pelastaminen voi olla liian kova haaste yksilölle, mutta ei se ole huono ihmisen tavoitteeksi. Elämästäkin voi selvitä, vaikka joskus tuntuisi, ettei pysty ja jaksa.


Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi (Kaiku Books, 2014)

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Lundbergin merenkulkutrilogia


Ahvenanmaata ei ole ilman merenkulkua, joten merenkulun muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan muutosta ja merenkulun kautta päästään syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Näin väittää Ulla-Lena Lundberg, tai pikemminkin hänen alter egonsa, kulttuuriantropologi Leonora. Romaanit Leo, Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa kertovat yhden suvun kohtaloiden kautta ahvenanmaalaisen merenkulun suuren tarinan 1800-luvun puolivälistä 1990-luvun lamavuosiin, jolloin autolautat ovat korvanneet purjelaivat mutta maakunnan elämäntapa on edelleen sidottu mereen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että sukukertomuksesta puuttuu yksi sukupolvi. Sen tarina on kerrottu myöhemmin Jäässä (2012).

Luin Leon jo kesällä ja kahta muuta kirjaa olen tankannut syksyn ja talven mittaan. Moneen kertaan on ollut mielessä loistokkaita ideoita, mitä kirjoista kannattaisi kirjoittaa blogiin. Valitettavasti parhaat ajatukset ovat haihtuneet kuukausien kuluessa jonnekin mielen tavoittamattomiin kamareihin.

Nämä kolme kirjaa ovat nimittäin käsittämättömän kunnianhimoinen ja mahtipontinen yritys kuvata Ahvenanmaan historiaa ja ahvenanmaalaisten mentaliteettia. Kaksi ensimmäistä osaa ovat melko perinteisiä historiallisia romaaneja. Niiden päähenkilöitä ovat miehet - talonpojat, jotka ovat samalla laivanvarustajia, ja laivojen kapteenit, joilla on myös maatila jossakin Ahvenanmaan kylistä. On yksi nainenkin, Simonsin täti, joka naitetaan nuorena tyttönä väkisin suuren talon emännäksi mutta kohoaa sitten kylän merkkihenkilöksi.

Ensimmäisessä kirjassa, Leossa, eletään ahvenanmaalaisen talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta. Ahvenanmaalaisten purjealuksilla kuljetetaan kauppatavaraa kaikkialle maailmaan, ja ne tuottavat varustajilleen suuria omaisuuksia. Tosin joskus kaikki saattaa mennä meren pohjaan. Suureen maailmaan -kirjassa höyryalukset ovat jo syrjäyttämässä purjelaivat, ja uudet varustamot ovat korvanneet osuuksien myynnin pienissä talonpoikaiskylissä. Lapsia ja vaimoja kuolee sellaisiin tauteihin, jotka nykyään pystyttäisiin parantamaan, mutta elämä on silti verrattain vaurasta. Vaikka vastoinkäymisiä on näidenkin ihmisten elämässä, tarinasta puuttuu puute kurjuus korpimaan, joka usein leimaa manner-Suomen menneisyydestä kertovia romaaneja. Vaikka yhteisö on ahdas ja pahantahtoiset juorut leviävät, ahvenanmaalaisia kuvataan myös viehättävinä, eloisina ja taitavina keskustelijoina.

Mitä sydän halajaa on romaaniksi aika outo. Paikoitellen siitä tulee mieleen pikemminkin ylipitkä essee kuin romaani. Sen päähenkilö on kulttuuriantropologi Leonora, 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty, joka palaa synnyinseudulleen busmannien parissa Afrikassa viettämiensä vuosien jälkeen. Hän ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaista yhteiskuntaa merenkulun parissa työskentelevien ihmisten kertomusten kautta. Osa kirjasta onkin ikään kuin antropologin puhtaaksi kirjoittamia haastatteluja, joissa pääsevät ääneen eri-ikäiset miehet ja naiset. Lundberg onkin onnistunut rakentamaan joukon ällistyttävän uskottavia elämänkertoja. Haastateltavat pohdiskelevat elämäänsä monelta kannalta. On helppo yhtyä heidän mietteisiinsä: niin, juuri noin se elämässä menee.

Vaikka sarjan kaksi aiempaa osaa ovat muodoltaan lähempänä perinteistä historiallista romaania, filosofinen pohdiskelu on niissäkin keskeistä. Esimerkiksi dialogia on hyvin vähän. Enemmän maalaillaan henkilöiden mielenmaisemia - näissäkin kirjoissa monen eri henkilön näkökulmasta. Kulttuurintutkijan ongelmahan on, ettei haastateltavien ajatuksia voi tutkia. Voidaan tutkia vain sitä, mitä he sanovat ajattelevansa. Romaanikirjailijalla tai romaanin lukijalla ei tällaisia rajoituksia ole, joten voimme sukeltaa suoraan monipuolisen henkilögallerian mietteisiin maailmasta ja elämästä ylipäätään ja ahvenanmaalaisuudesta erityisesti.

Mitä sydän halajaa nostaa yhden teeman ylitse muiden. Leonoran elämän hallitseva tunne on ulkopuolisuus. Hän on menettänyt varhain isänsä ja samalla elävän yhteyden synnyinseutuunsa, koska perhe muutti isän kuoleman jälkeen pois kotisaarelta. Antropologit ovat usein olleet ulkopuolisia: esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen edustajia tai naisia jo hyvin varhaisessa vaiheessa tieteenalan historiaa. Kulttuurihan on luonnollisin ja kyseenalaistamattomin osa elämäämme - kunnes jokin toisenlainen haastaa sen. Ulkopuolinen on erityisen tietoinen kulttuurista - on luonnollista ruveta tutkimaan sitä, mikä muille kenties on itsestään selvää.

Leonora tutkii busmanneja ja ahvenanmaalaisia, mutta itse hän jää syrjään muiden ihmisten elämänmenosta. Hän elää toivottomassa etäsuhteessa amerikkalaisen professorin kanssa ja on jo liian vanha haaveilemaan perheen perustamisesta. Hän tarkkailee muiden elämää ulkopuolelta. Ulkopuolisuuden kuvaus on niin riipaisevan osuvaa, että kirjan lukeminen venyi senkin takia. Tunnekokemus meinasi olla liiankin voimakas. Olen jo itsekin sellainen nainen, joka ei ole enää aivan nuori. On helppo eläytyä sellaisen naisen kokemuksiin, jonka nuoruuden parhaat vuodet ovat lipuneet ohi elämän valtavirran ulkopuolella.

Kaikissa kolmessa romaanissa on häkellyttävän syvällisiä ja runollisia pohdintoja elämän kaikista puolista. Trilogia nousee suuremmaksi kirjallisuudeksi kuin pelkät tapahtumat antaisivat odottaa. Erilaisia teemoja kirjoissa olisi enemmän kuin järkevän mittaisessa blogikirjoituksessa pystyy käsittelemään.


Ulla-Leena Lundberg:

Leo 1989 (Leo, suom. Leena Vallisaari)
Suureen maailmaan 1991 (Stora världen, suom. Leena Vallisaari)
Mitä sydän halajaa 1995 (Allt man kan önska sig, suom. Leena Vallisaari)

tiistai 3. helmikuuta 2015

Jussi Perälä: Ikuinen säätö

Luin nuorena opiskelijana tieteellisen artikkelin, joka kertoi poikkeuksellisesta kenttätyöstä. Sen kirjoittaja oli sosiologi Jussi Perälä. Hän oli tuolloin tehnyt juuri gradun helsinkiläisistä narkomaaneista. Kenttätyön aikana haastatellut olivat muun muassa varastaneet hänen autonsa, mikä jäi tuolloin hyvin mieleen. Tein kandintyöni huumeiden viihdekäytöstä - miedommat huumeet, miedommat kenttätyökertomukset... Vaihdoin sittemmin muihin aiheisiin, kun taas Perälä jäi kentälle kymmeneksi vuodeksi ja väitteli lopulta tohtoriksi huumekaupasta. Ikuisessa säädössä hän avaa kansantajuisesti väitöstutkimuksensa tuloksia.

Varsinkin aikaisemmin huumekeskustelua hallitsi yksi narratiivi. Nykyään aiheesta voidaan ehkä keskustella vähän monipuolisemmin, mutta yleensä näkökulma on aina jonkun muun: poliisin, valistusjärjestöjen, tutkijoiden. Perälän kirjan suuri ansio on, että siinä ääneen pääsevät myös huumekauppiaat, joiden mielipiteitä ei muuten julkisuudessa kuulu. Huumemarkkinoiden todellisuus yllättää - unohda kaikki elokuvissa näkemäsi, tutkija käskee. Hänen mukaansa Suomen huumekauppa on pikkurikollisten surkuhupaisaa säätämistä, josta kukaan ei hyödy tai rikastu. Huumekauppias on surullisen hahmon ritari, joka jää aina lopulta kiinni ja jonka syrjäytymisen viimeistelee vankila ja vahingonkorvausvaatimukset.

Ensimmäisissä luvuissa esitellään päähenkilöt ja tutustutaan heidän arkipäiväänsä. Paljastuu, että huumekauppaakin säätelevät monenlaiset käytännöt ja säännöt. Aineita ei aina myydä rahaa vastaan, vaan maksuksi kelpaavat myös palvelukset. Toisaalta diilerit lahjoittavat aineita kavereilleen. Niitä myös katoaa, ja joskus sekä myyjä että asiakas ovat liian sekaisin, jotta kaupanteosta tulisi mitään. Velkojen perinnällä uhkaillaan, mutta käytännössä diilereillä ei ole juuri keinoja saada omiaan takaisin, koska väkivalta vain houkuttelisi virkavallan paikalle. Asiakkaille ei voi myydä mitä tahansa, koska huonojen aineiden myyjä menettää asikaskuntansa ja käräytetään pahimmassa tapauksessa poliisille. Alemman tason huumekauppa ei ole hyvää bisnestä.

Lisäksi huumekaupasta joutuu vankilaan. Perälän mukaan poliisi tietää varsin hyvin Helsingin huumekauppiaat. Pienempien tekijöiden annetaan kuitenkin joskus toimia rauhassa, jotta he johdattaisivat poliisin isompien rikollisten kannoille. Yhteistyötä tehdään puolin ja toisin. Poliisin kanssa joutuu väkisinkin tekemisiin, mutta poliisi voi olla myös narkomaanin ainoa kuuntelija.

Ikuinen säätö on rakennettu kirjana taitavasti. Perälä kuvaa päähenkilöitään moniongelmaisina mutta varsin sympaattisina hahmoina. Lukija alkaa väkisinkin tuntea myötätuntoa poloista huumekauppiasta kohtaan, kun tämä ei saa koskaan nukkua rauhassa. Asiakkaita tulee käymään mitä ihmeellisimpiin aikoihin, ja koko ajan saa pelätä, milloin poliisi tulee raamit kaulassa sisään. Myötätuntoisen ironian sävyttämä kenttätyökuvaus on erittäin viihdyttävää luettavaa. Päähenkilöiden sekoiluita ei voi nauramatta seurata, vaikka huolestuneen kansalaisen silmään pistää holtittoman autoilun suuri merkitys huumekulttuurissa. Ilman huumekauppiaita teillä olisi turvallisempaa. Hauskan arkikuvauksen jälkeen seuraavat surulliset tosiasiat. Kaikille käy lopulta huonosti, eikä yhteiskunta tee mitään estääkseen huumehemmojen syrjäytymistä. Tutkimusten mukaan huumeongelmainenkin voisi elää yhteiskunnan jäsenenä. Rikollisesta elämäntavasta on kuitenkin nykytilanteessa hyvin vaikea päästä eroon. Yleensä se jatkuu huumekauppiaan lyhyen elämän loppuun asti.

Entistä useampi tutkija alkaa kallistua sille kannalle, että huumesota on hävitty ja huumeiden kriminalisointi oli aikanaan suuri virhe, joka aiheuttaa surullisia kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa. Peräläkin ehdottaa varovaisesti huumeiden käytön laillistamista. Hän kuitenkin tiedostaa, että se on käytännössä poliittisesti mahdoton ajatus, koska niin sanotun  tavallisen kansalaisen käsitys huumeiden käyttäjistä ja niiden myyjistä on niin erilainen kuin tutkijalla. Ongelmakäyttäjät ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta pysyvästi, joten heitä ei juuri kiinnosta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viihdekäyttäjän kiinni jäämisen riski taas on niin pieni, ettei rangaistuksen uhka oikeastaan koske heitä lainsäädännöstä huolimatta. Siispä ikuinen säätö jatkuu.

Jussi Perälä on kertonut kokemuksia kenttätyöstään Helsingin Sanomissa ja radiossa.


Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat (Like 2013)