tiistai 29. heinäkuuta 2014

Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

torstai 24. heinäkuuta 2014

Ivar Rødningen: Trollturen

Kuva: Aune Forlag AB
Tässäpä onkin blogin nimikkokirja, kun vuorenpeikoista kertoo! Sain tämän söpöläisen jokin aika sitten Norjan-tuliaiseksi. Voiko kirjaa vastustaa, jos jo kansikuvassa ylväs hirvi seisoo kallioksi naamioituneen peikon nokalla?

Kirja on lyhyt ja teksti isoa - lastenkirja. Oletan. Päähenkilö on pikkupoika, joka lähtee tuntureille selvittämään, ovatko peikoista kerrotut tarinat totta. Peikothan ovat rumia ja pelottavia taruhahmoja, joista osa on niin suuria, että ne ovat osa maastonmuotoja.

Kuten arvattavissa oli, poika löytää luonnosta monenlaisia peikkoja. Vaikka niillä on kansanperinteessä vähän paha maine, ne paljastuvat ihan kilteiksi. Aika tyhmiä ne kyllä ovat. Naureskelevat mokomat iltanuotiolla, kuinka ovat taas saaneet peloteltua ihmisiä.

Peikkoja löytääkseen pitää mennä niin kauas luontoon, ettei kukaan ihminen ole kulkenut siellä ennen. Kirjan joka sivulla esitelläänkin mahtavia norjalaisia maisemia. Kansikuva voisi olla vaikkapa Sognevuonolta. Jotunheimenin aluetta arvelisin kuitenkin useimpien kuvien insipiraationlähteeksi.

Ei kirjassa tietenkään mennä kovin syvälle kansanperinteeseen. Kiinnostavaa kyllä olen jutellut aika monen sellaisen nuorehkon norjalaisen kanssa, joka ajattelee ihan vilpittömästi, että norjalaisessa luonnossa on läsnä kaikenlaisia olentoja. Olennot, sanottakoon niitä vaikka peikoiksi, ilmaisevat itsensä erinäisinä luonnonilmiöinä tai vain kulkijan mielessä esiintyvinä tuntemuksina.

Ivar Rødningen (kuvitus) ja Lillian Waaden (teksti): Trollturen (Aune Forlag, ei painovuotta)  

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Timo Soini: Peruspomo

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini herätti huomiota julkaisemmalla ennen eurovaaleja vaalikirjan, jossa hän haukkui puoluetovereitaan muun muassa huru-ukoiksi ja hönöiksi. En ota kantaa, miten tämä vaikutti puolueen menestykseen, mutta varmasti hän hankki kirjalle koko joukon skandaalin haistaneita lukijoita kannattajajoukkonsa ulkopuolelta. Siis esimerkiksi minut. Kirjaston varausjono oli melkoinen.

Kirjassa käydään läpi Soinin tekemisiä vuoden 2008 kuntavaaleista eteenpäin. Puolueen menestyksestä jää kovin vähän kunniaa muille. Soini ei peittele sitä, että hänen silmissään puolue on lähinnä sama asia kuin hän itse ja sen menestys on hänen henkilökohtaisten tekojensa seurausta. Perussuomalaisten ydinjoukkoa hän vertaa alkuseurakuntaan, ristiriidattomaan oikeassa olevien joukkoon, joka seuraa uskollisesti yhtä johtajaa.

Anteeksi nyt vain, mutta ei se alkuseurakunta sellainen ollut.

Ehkä joku jumalinen saattaisi muutenkin loukkaantua Soinin raamatullisesta kielenkäytöstä. Hiukan eri sarjan asioista on kuitenkin kyse. Toisaalta Soini on osoittanut olevansa tosiaan konservatiivi omaksumalla tunnustuksen, josta esi-isämme luopuivat melkein 500 vuotta sitten - toki silloin pakon edessä.

Ilkeys sikseen. Kirjassaan Soini paljastaa sekä kannattajilleen että vastustajilleen, miten tehdään menestyksekäästi populistista politiikkaa. Toripolitiikka ja henkilökohtaiset kontaktit korostuvat. Abstraktia ideologista käännytystä tärkeämpää on kohdata ja kuunnella potentiaalisia äänestäjiä ja kertoa heille yksiselitteisesti, ketä ehdokasta pitää äänestää seuraavissa vaaleissa. Myös politiikan huipulla on tärkeää, että on luottohenkilöiden verkosto. Tärkeitä asioita järjestellään tuttujen kesken.

Peruspomo ei pyri vastaamaan kysymykseen, mitä perussuomalaiset oikeastaan kannattavat. Siitä selviää kyllä, että Soini kannattaa Suomen virallista monikulttuurisuuspolitiikka, kuten suurin osa muistakin poliitikoista. Hän tykkää myös teekutsuliikkeestä. Kirja kertoo kuitenkin Timo Soinin egosta eikä siis ole mikään poliittinen pamfletti. Mikä huvittavinta, luultavasti tuo ego nauttii tästäkin kritiikistä.

Timo Soini: Peruspomo (WSOY 2014)

torstai 17. heinäkuuta 2014

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja

Luulin etukäteen, että inhoaisin Heroiinipäiväkirjaa. Inhosinkin aluksi, mutta sitten tapahtui jotakin. Ahmin kirjan hetkessä, ja se jäi monen kuukauden ajaksi kaivertamaan mieltä. En oikein osaa sanoa miksi. En ole koskaan ollut Nikki Sixxin tai Mötley Crüen fani enkä pitänyt tukkahevistä musiikkina. The Dirt -bändielämänkerran olin toki lukenut, ja sehän onkin epäilemättä oman genrensä paras opus.

Heroiinipäiväkirja koostuu Nikki Sixxin päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä kommenteista. Basisti itse muistelee ja reflektoi kirjoituksiaan merkintä merkinnältä, kuten myös bändikaverit ja muutamat muut asianosaiset. Tällainen itsereflektiivinen päiväkirjan kommentaari on jo ideana mielenkiintoinen. Tavallaan kohde itse ottaa roolin, joka yleensä kuuluu tutkijoille tai elämänkertureille.

Kuten alkuperäisestä nimestä käy ilmi, päiväkirja seuraa rokkitähden elämää vuoden ajan, joulusta 1986 seuraavan vuoden loppuun. Vuoden aikana bändi ehtii tehdä Girls, girls, girls -albumin, kiertää ympärinsä ja tietenkin sekoilla siellä täällä. Sitten Sixx meinaa kuolla heroiinin yliannostukseen. Tuttua. Mikä tässä tarinassa sitten tempaa mukaansa? Ovathan rock-kliseet kiehtovia - erityisesti se, että joku tosiaan elää niin kuin opettaa. On ristiriita päiväkirjan ja kommenttien välillä, toisaalta ulospäin loisteliaan elämän ja tähden henkilökohtaisen onnettomuuden välillä. Hän on saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut, mutta kartanonsa yksinäisyydessä hän on vähällä murtua huumeriippuvuuteen ja masennukseen.

Sitten kaikki muuttuu, mutta siitä ei päiväkirja enää kerro. Siirrytään muistelun puolelle. Sixx pääsee ensimmäisen kerran eroon heroiinistä, menee ensimmäisen kerran naimisiin, saa lapsia, eroaa ensimmäisen kerran, menee uudelleen naimisiin ja saa lisää jälkikasvua. Eihän kaikki tietenkään tuolla taustalla ongelmattomasti käy, mutta lopputulos on kuitenkin salonkikelpoinen perheenisä, joka postailee instagramiin kuvia kultaisesta noutajasta ja mainostaa poikansa popbändiä. Kiva juttu tietysti, mutta valveutuneen lukijan voi olla työlästä sietää kaikkea alleviivausta ja hurskastelua. Voisiko amerikkalaisessa populaarikulttuurissa käydä niinkin, että lukija saisi tehdä myös omia johtopäätöksiä?

Vaikka kirjassa piehtaroidaan narsismin (en tarkoita sitä naistenlehtien suosimaa persoonallisuushäiriötä) kyllästämässä itsereflektiossa, yksi asia esitetään ongelmattomana. Sukupuoli. Tukkahevissähän on se hauska puoli, että vaikka artistien ulkonäkö toistaa yleisesti feminiinisinä pidettyjä puolia, sanoitukset ja yleinen eetoshan ovat äärimmäisen heteromaskuliinisia. Muusikoiden ympärillä pyörii heitä palvovia naisia, jotka eivät kuitenkaan saa palveluksistaan vastineeksi kuin pilkantekoa. Onko naisfanin vain suljettava silmänsä naisten ja tyttöjen halventamiselta, esineellistämiseltä ja hyväksikäytöltä? Joissakin katsantokannoissa groupie saattaa toki olla läpensä emansipoitunut ja itsenäinen nainen, mutta onko siitä iloa, jos lopulta hänen päällensä syljetään ja siitä vielä ylpeillään parissakin kirjassa?

Huumeista kirja ei kerro mitään uutta. Eikä oikeastaan rockmusiikistakaan. Tarina noudattelee jo valmiiksi populaarikulttuuriin vakiintuneita tarinakaavoja. Tai yläasteen huumevalistustuntien kaavoja. Eron niihin tekee se, että miljonäärirocktähdellä on rahaa ja verkostoja. Toki ihminen tekee lopulliset päätökset itse, mutta ei tästä kirjasta kannata etsiä vastausta huumeongelmaan.

Suosittelen silti tätä kirjaa. En edelleenkään tiedä, miksi.


Nikki Sixx & Ian Gittins (toim.): Heroiinipäiväkirja (Like 2008)
Alkuteos:  The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star (2007)