perjantai 29. heinäkuuta 2016

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kesän jälkeen kaikki on toisin on niin kaunis ja ajatuksia herättävä kirja, että kun siitä yrittää kirjoittaa, melkeinpä mikä tahansa tuntuu lattealta. Kirja kuvaa keskusteluja, ajatuksia, tunteita ja muistoja kymmeneltä lennolta purjekoneella. 17-vuotias Peetu on saanut lennot lahjaksi isältään, joka on innokas purjelentäjä. Isän ohjaamassa koneessa on aikaa ja tilaa keskustella, mutta myös olla vain rauhassa, kokea vapautta maan ja ihmisten maailman kahleista taivaan hiljaisuudessa. Koneessa ollaan ikään kuin välitilassa taivaan ja maan välissä. Myös kesä on välitila, sillä syksyllä Peetu täyttää 18 vuotta ja voi lopullisesti korjata sukupuolensa. Edessä olevat leikkaukset pelottavat ja jännittävät, mutta Peetu kokee, että ne ovat hinta siitä, että hän voi tulla omaksi itsekseen ja olla se, jota ei kadulla käännytä katsomaan.

Ennen kesää on ollut vaikeita vuosia, koulukiusaamista ja rankkoja tutkimuksia. Peetun perheestä isä on ainoa, joka ei ajattelemattomilla puheillaan aiheuta lisää tuskaa. Varsinkin äidin on vaikea hyväksyä poikansa päätöksiä - hän kun on aina toivonut tytärtä ja halunnut olla tyttären äiti. Veli tukee, mutta myös möläyttelee. Isän lisäksi järkkymätön tuki on tyttöystävä Aamu, jota tosin Peetun ilmailuharrastus pelottaa. Eipä ihme, että lentomatkat ovat täynnä vaikeita tunteita ja vaikeita muistoja.

En yleensä pidä mä-muotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tämän kirjan kieli on aivan ihanaa, herkkää ja oikeaan osuvaa. Sekä kieli että tarina osuvat täysin aikuiseen makuun. Kolu kuvaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä vaikeita tunteita taiturimaisesti. Millä tavalla ne mahtavat puhutella varsinaista kohdeyleisöä eli nuoria? Sen enempää ilmailun kuin transsukupuolisuuden sanastoa ei kirjassa vaivauduta selittämään, joten jos nämä maailmat ovat täysin vieraita, kannattaa vilkaista kirjan lopusta linkkejä sivustoihin, joilla käsitteet selitetään.

Mietin kirjaa lukiessani, olisiko meidän kaikkien helpompi olla, jos sukupuoli olisi hiukan vähemmän tärkeä ja sen määrittely ja toteuttaminen olisi ennen kaikkea jokaisen oma asia? Mustavalkoinen jako kahteen on niin syvällä kulttuurissamme (toisin kuten esimerkiksi joillakin Amerikan alkuperäiskansoilla), että monille sen kyseenalaistaminen on melkein mahdotonta. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan laindäännöllisiä ja hallinnollisia, ja ne voidaan poistaa poliitikkojen päätöksellä. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä melkein kolme vuotta, mutta vaalien välilläkin voi vaikuttaa.

Tietoa nykyisen translain ongelmista:

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkkejä:



Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

torstai 28. heinäkuuta 2016

John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Juha Siro: Idoli

Miehet ovat aina aiheuttaneet ongelmia Marialle. Kaiken pahan alku ja juuri on ollut hänen despoottimainen isänsä. Kun Maria kasvaa, hän joutuu kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa miehet käyttävät hyväksi häntä. Sitten hän tapaa Tuomaksen ja luulee rakastuneensa. Tuomas on alkoholismista kuiville pyrkivä poptähti, luonteeltaan hiljaisen Marian vastakohta. Hän julistaa Marialle rakkauttaan tätä kohtaan, mutta onko hänen rakkautensa jälleen kerran vain hyväksikäyttöä? Ainakin Tuomas kokee normaalit hyvät käytöstavat ja toisen tunteiden huomioimisen kohtuuttomiksi vaatimuksiksi.

Juha Siro on kirjoittanut aiemmin runoja, mikä mielestäni näkyy Idolissakin. Teksti on pullollaan runollisia suvantokohtia, kuten "vastatuuli lennättää märkiä vaahteranlehtiä vasten kasvoja, keltaisia kuin myrskyn mukana karanneet lehtien lööpit". Jonkun mielestä kaunista, varmasti. Minun mielestäni nämä sivupoluille eksyneet kielikuvat eivät varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin. On romaanissa muutakin kielellistä kikkailua, kuten minä-kertojan ja kaikkitietävän kertojan vaihtelu Marian elämää kuvaavissa jaksoissa. Tämä valinta tosin saa kirjan loppupuolella selityksensä, mutta aluksi se vaikuttaa lähinnä itsetarkoitukselliselta temppuilulta. Olen varmasti tylsä, mutta viime vuosina olen tykännyt ennen kaikkea sellaisista romaaneista, joissa on uskottavat henkilöt ja hyvä tarina. Siksi myrskyn mukana karanneet lööpit saivat minut alkuun varsin nihkeäksi romaania kohtaan, enkä välttämättä olisi lukenut alkua pitemmälle, ellei romaani olisi ollut ainoa kirja tylsällä junamatkalla.

Ei Idoli silti minunkaan mielestäni huono kirja ole. Kun kertoja palaa ajassa taaksepäin ja nuori Maria lähtee kokeilemaan siipiään Los Angelesin mallimaailmaan, tarina rullaa hetken omalla painollaan. Tämä on kirjan kiehtovin osuus. Sen sijaan en ymmärrä, mitä Suomeen palannut Maria näkee Tuomaksen kaltaisessa tolvanassa, vaikka sen perusteleminen on romaanin loppuun liitetyistä selityksistä päätellen ollut yksi romaanin tavoitteista. Toki aiemmin vahingoitetut ihmiset saattavat jumittua hyväksynnän kaipuussaan vahingollisiin suhteisiin, mutta riittääkö siihenkään pelkästään toisen osapuolen rakkauden vakuuttelut ilman ainuttakaan viehättävää piirrettä? Parisuhde on tosin sellainen ihmiselämän alue, että enpä niin sanotussa oikeassa elämässäkään uskalla mennä ketään neuvomaan tai arvostelemaan, kun itsekin tiedän, miten monenlaiset asiat ihmisten toimintaan vaikuttavat. Sinänsä Siro kuvaa mielestäni osuvasti ihmissuhdetta, jossa yksipuolisesta myötätunnosta tulee taakka, ja hän tavoittaa muutenkin hyvin nuoren naisen elämismaailman. Itse idoli, Tuomas, on tässä romaanissa se ohueksi ja värittömäksi jäävä osapuoli, selvästi sivuhenkilö, kuten aiemmatkin miehet. Vähemmän psykologiaa, lisää tarinnankerrontaa ja tilaa lukijan omille tulkinnoille, sanoisin.


Juha Siro: Idoli (Like 2016)

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Anthony Buckeridge: Jennings-sarja


Edellisessä postauksessani pohdiskelin, mikä voisi olla kirja tai kirjasarja, josta itse pidän mutta muut eivät vaikuta piittaavan. Yksi sellainen voisi olla ikisuosikkini Jennings-sarja, johon tutustuin yhtenä ala-asteemme kirjaston aarteista. Koulu oli perustettu kansakouluna 1960-luvulla. Luultavasti kirjaston pääasiallinen sisältö oli hankittu samaan aikaan, eikä sitä ollut pahemmin päivitetty myöhemmin, mikä teki siitä muutaman vuosikymmenen takaisten lasten- ja nuortenkirjojen aarreaitan. Koulurakennus on sittemmin purettu - mitähän sen kirjaston aarteille on tapahtunut? Joka tapauksessa ehdin lukea Jennings-sarjan moneen kertaan ala-astevuosien aikana. Myöhemmin etsin sitä turhaan erinäisten asuinpaikkakuntien kirjastoista. Antikvariaatit pelastivat lopulta, ja niinpä minulla on nykyään kaikki suomennetut Jenningsit hyllyssäni.

Jennings-sarja kertoo nimensä mukaisesti Jenningsistä, noin kymmenvuotiaasta sisäoppilaitoksessa opiskelevasta englantilaispojasta, hänen parhaasta ystävästään Darbishirestä, muista koulun pojista sekä opettajista, joista eniten ääneen pääsevät kiihkeä Wilkins ja viisas, oppilaitaan lämpimästi ymmärtävä Carter, josta vihjataan, että hän saattaisi olla ainakin välillä myös tarinoiden kertojanääni. Wikipedian mukaan Jennings-sarjaa on aikanaan kirjoitettu peräti 25 osaa, joista 11 on suomennettu. Luulenpa, että parhaat ideat on saatu mukaan suomennoksiin, sillä mielestäni viimeisissä käännetyissä osissa kirjailijalta ei enää irtoa uusia kommelluksia samaa tahtia kuin sarjan alussa. Neljä ensimmäistä kirjaa ovat parhaita. Ne naurattavatkin takuuvarmasti alusta loppuun. Onneksi Suomessa sarjaa ei ole lähdetty sovittamaan suomalaisiin oloihin, vaan suomentaja on tyytynyt vain lisäämään lähes jokaiseen kirjaan huomautuksen, että Englannissa kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen. Päähenkilöt saavat seikkailla aidossa eteläenglantilaisessa miljöössään englantilaisine nimineen. He syövät suomalaiselle lapselle outoja ruokalajeja, opiskelevat alakoulussa latinaa ja intoilevat kriketistä. Ensimmäisen osan alussa kirjoittaja johdattelee lukijan miljööseen tavalla, joka ei ole koskaan herättänyt minussa juuri tunnistamisen kokemuksia:
Olisi ajan tuhlausta kuvata Linbury Courtin valmistavaa koulua yksityiskohtaisesti, sillä jos aiot seurata Jenningsin vaiheita hänen koulunkäyntinsä ajan, sinä varmasti muutat mielessäsi koulun ulkonäköä niin että siitä tulee sinun luokkasi, hänen pulpetistaan sinun pulpettisi [---]
Ei, parhaalla tahdollanikaan en ole koskaan pystynyt samaistamaan kirjoissa kuvattua 1950-luvun englantilaista sisäoppilaitosta omaan kouluuni, pohjoissuomalaisen peruskoulun ala-asteeseen. Jenningsin ja kumppanien tavoin noin kymmenenvuotiaana en silti koskaan kokenut Linbury Courtia vieraaksi ympäristöksi. Olinhan jo tuohon ikään mennessä oppinut muista kirjoista, että muissa maissa on sisäoppilaitoksia ja että ylipäätään eri maissa elävillä ihmisillä on erilaisia tapoja ja elämismaailmoja kuin ne, joihin olin itse tottunut. Tarinoinahan Jenningsit ovat viattomia. Ne perustuvat arkielämän kommelluksiin, erityisesti lasten ja aikuisten erilaiseen tapaan nähdä maailmansa. Pojat leikkivät RAF-lentäjiä, jahtaavat rosvoja ja vakoilijoita ja haaveilevat matkoista kuuhun, jotka sitten seuraavalla vuosikymmenellä toteutuivatkin. Kirjan poikien maailma on mielikuvituksen värittämä, ja arkisetkin asiat ovat täynnä mahdollisuuksia seikkailuun. Aikuiset, kuten opettajat, eivät tätä välttämättä ymmärrä, vaan pitävät helposti poikien toilailuja aivan järjettöminä. Toisaalta poikien on joskus vaikea ymmärtää, miksi aikuiset suhtautuvat heidän viattomiin seikkailuihinsa niin huumorintajuttomasti ja miksi poikia rankaistaan samoista kolttosista, jotka koulun entisen oppilaan kenraali Merridewin tekeminä ovat opettajien mielestä vain huvittavia. Mitään pahantahtoista Jenningisin ja hänen ystäviensä seikkailuihin ei koskaan kuulu, vaan vaikeudet on vain liiallisen innon ja utelaisuuden seurausta.

Muutenkin Linbury Courtin koulu on kovin siloinen ympäristö. Pojat lienevät yhteiskunnalliselta taustaltaan lähinnnä ylempää keskiluokkaa, mutta mahdollisia yhteiskunnallisia eroja kirjoissa koskaan sivuta mitenkään. Tuskinpa ne kymmenenvuotiaita suuresti kiinnostavatkaan. Vaikka pojat välillä nujakoivat milloin mistäkin syystä, ketään ei koskaan varsinaisesti kiusasta. Kaikki päähenkilöt ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä. Samoin on aivan luonnollista, että jopa alle kymmenenvuotiaat lapset lähetetään pois kotoa sisäoppilaitokseen, jossa he viettävät suurimman osan vuodesta. Vain sarjan ensimmäisessä osassa podetaan koti-ikävää, mutta sitäkin vain ensimmäisen lukukauden ensimmäisenä iltana. Tosin myös näyttelijä Stephen Fry kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä osassa Koppavassa klopissa, ettei hänen yhteiskuntaluokassaan sisäoppilaitosta tuolloin kyseenalaistettu eivätkä lapset itsekään pitäneet sitä vahingollisena vaan olisivat päinvastoin olleet ihmeissään, elleivät heidän vanhempansa olisi heitä sinne lähettäneet. Fryn kuvaamasta sisäoppilaitoksen maailmasta Jennings-kirjat eroavat kuitenkin siinä, että niistä puuttuvat kokonaan puberteettihöyryt. Onhan Jennings kumppaneineen vielä selvästi lapsi, mutta luultavasti Buckeridge on myös halunnut kirjoittaa tietoisesti kasvattavaa ja kirkasotsaista kirjallisuutta.

Yksi Jennings-kirjojen keskeisistä hilpeyden lähteistä on kuitenkin koulumaailman ja kodin ero, usein koulun hyväksi kuvattuna. Koulussa pojat oppivat nopeasti omanlaisensa poikien ja miesten yhteisön jäseneksi. Kotiväki saa huomata, että jo yhden lukukauden jälkeen heidän lapsensa ovat muuttuneet ja puhuvat asioista, joista rakastavilla vanhemmilla ei ole aavistustakaan. Jenningsin vanhemmat saavat siitä esimakua poikansa kirjoittamasta postikortista, jonka on tarkoitus kuvata ensimmäisen koulupäivän tapahtumia:
Rakas Äiti!
Minä annoin omani herra caterille Darbsher on tuhlannut 4 ja 1/2 omastaan minun lääkärilippuni oli taskussa hän sanoi minulla on paise rutto se oli vitsi häntä sanotaan Beni Dikkeksi niin ainakin luulen. Meillä oli teellä peikon pöperöä Atkion sanoo että pöperö on hyvää ja peikko kamala ja niin minä myös. Terveisin John.
P.S. Temple on välkky, hän on lyhennys koiran pommista.
Tämä on tosin ensimmäinen yritys, ja herra Wilkins hyväksyi vasta seitsemännen - senkin ajan loppumisen vuoksi. Seitsemännen kortin tekstiä ei kirjailija suostu meille kertomaan. Kirjan mukaan kortin sisältö jäi kuitenkin herra ja rouva Jenningsille ikuiseksi arvoitukseksi.

Monissa niistä lastenkirjoista, joita luen vielä aikuisena, on paremmin aikuiselle avautuva syvällisempi taso. Jennings-kirjoissa ei mielestäni kuitenkaan ole mitään sellaista. Niissä viehättää villisti laukkaava kerronta ja lämmin huumori, mielikuvitus ja arjen seikkailut.


Anthony Buckeridge: Jennings-sarja:

Jennings koulussa 1965 (Jennings Goes to School 1950, suom. Maria Laukka)
Jennings salapoliisina 1965 (Jennings Follows a Clue 1951, suom. Heidi Järvenpää)
Jenningsin maja 1966 (Jennings’ Little Hut 1951, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings kiipelissä 1967 (Jennings & Darbishire 1952, suom. Ulf Erik Qvickström)
Jennings oli sitä mieltä 1967 (According to Jennings 1954, suom. Ulf Erik Qvickström)
Ystävämme Jennings 1968 (Our Friend Jennings 1955, suom. Rauha Maria Lindström)
Kiitos Jenningsin 1968 (Thanks to Jennings 1957, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin päiväkirja 1969 (Jennings’ Diary 1953, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings luonnontieteilijänä 1969 (Take Jennings for Instance 1958, suom. Rauha Maria Lindström)
Jenningsin hyvät päätökset 1970 (Trouble with Jennings 1960, suom. Rauha Maria Lindström)
Jennings, kukapa muu 1971 (Jennings As Usual 1959, suom. Eeva Heikkinen)

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions -haaste

Näkemykseni ihanteellisesta kesälomapaikasta

Suketus haastoi jakamaan oletetusta valtavirrasta poikkeavia kirjanäkemyksiä. Saamanne pitää. Seuraavaksi haasteen saa Jokke.


Säännöt:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Ensimmäisenä tulee mieleen Anna Lihammerin viime syksynä suomeksi ilmestynyt romaani Kun pimeys peittää maan, josta olen lukenut vain ylistäviä arvioita. Minusta kirja oli todella typerä, huonoa kieltä, jälkiviisas ja sokea asiayhteyksille.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Ei minulla taida olla aivan niin omaperäinen maku, ettei kukaan muu pitäisi jostakin suosikistani. Tuskin niitä olisi silloin julkaistukaan. Joitakin sarjoja fanitan silti enemmän kuin monet muut - esimerkiksi siitä syystä, ettei kaikkia vanhoja kirjoja tahdo enää löytää edes kirjastoista. Yksi sellainen on Anthony Buckeridgen englantilaiseen sisäoppilaitokseen sijoittuva Jennings-sarja, josta pitäisi varmaankin kirjoittaa joskus perusteellisempi esittely.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Paha kysymys! Pitkällisen miettimisen jälkeen päädyin K.M. Peyton Christina-sarjaan, jossa Christina tosin päätyy yhteen yhden jos toisenkin miehen kanssa, mutta tiesin jo lapsena, että Dickin kanssa avioitumisesta seuraa ongelmia.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
En ole kiinnostunut suurimmasta osaasta scifiä ja fantasiaa, vaikka kaikkien mielestä olen juuri sellainen ihminen, että minun pitäisi tykätä kummastakin genrestä. En arvosta mahdollisimman omituisilla, epätodennäköisillä ja kuvottavilla väkivaltarikoksilla mässäileviä ruotsalaisia dekkareitakaan, vaikka kesälomareissulla tuli pohdittua, pitäisikö itse kirjoittaa sellainen, kun ne tuntuvan menevän kaupaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuisivat Sorseleen.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Tämä liittyy ehkä edelliseen. Harry Hole, vaikka hän norjalainen onkin. Tosi ärsyttävä ja epäuskottava romaanihahmo.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
No, Jo Nesb
ø, Jens Lapidus, Nora Roberts, Anna-Lisa Almqvist... Oletan, että tässä tarkoitetaan kirjailijan tuotantoa kuitenkin. Onneksi makuja on monenlaisia.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Ainakin Valtaistuinpeli sun muut tv:stä tutut kirjasarjat. Pidän kuitenkin aivan erinomaisena asiana, että tuollaisillakin sarjoilla on lukijoita!

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
En liene yksin mielipiteeni kanssa, mutta Trainspotting toimii kyllä paremmin elokuvana kuin kirjana. Ei kirjakaan huono ole, mutta elokuva keskittyy enemmän oleelliseen moninaisten rönsyjen asemesta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Jarkko Sipilä: Takamäki-sarja

Olen kevään ja kesän mittaan lukenut lähes putkeen Jarkko Sipilän kaikki kuusitoista Takamäki-romaania, myös kevään uutukaisen Valheen kasvot. Romaanien päähenkilöt olivat jo tuttuja Paha paha tyttö -romaanista, jossa he seikkailivat yhdessä Raidin ja komisario Janssonin kanssa. Takamäki-kirjoissa esiintyy myös komisario Ariel Kafka, joten Sipilän ja Harri Nykäsen luomat henkilöhahmot työskentelevät todellakin samalla poliisilaitoksella. Myös henkilöissä on paljon tuttua: suoraselkäinen komisario, jonka alaisina työskentelevät tarmokas ja asiallinen naispoliisi (Susisaari / Joutsamo) ja puolirenttu miespoliisi (Huusko / Suhonen).

Erojakin on. Takamäki-kirjat pyrkivät kuvaamaan polisiin työtä realistisesti, ja Raidin kaltaiset ihannoidut, sarjakuvamaiset rikollishahmot puuttuvat niistä. Rikollista näkökulmaa tapahtumissa edustaa poliisi Suhosen lapsuudenystävä Salmela, jolla menee välillä paremmin ja välillä huonommin mutta jonka elämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tavoittelemisen arvoiselta. Salmela on vähän raasu, joka ajelehtii ongelmasta toiseen. Hänellä ei ole oikein varaa minkäänlaisiin ihanteisiin. Vaikka Suhosen ja Salmelan ystävyys vaikuttaa ihmeen kestävältä, siinä on välillä myös hyväksikäytön makua. Monet muutkin sarjan rikolliset ovat reppanoita, toiset taas psykopaatteja, joilta omatunto puuttuu kokonaan.

Vaikka komisario Takamäki on antanut nimensä kirjasarjalle, Suhosesta ja Joutsamosta kasvaa sarjan edetessä vähintään yhtä tärkeitä päähenkilöitä. Jännittävimmät tapahtumat kokee pitkätukkainen, nahkatakkinen Suhonen, joka tiedustelupoliisina liikkuu enemmän ammattirikollisten maailmassa kuin työpaikallaan poliisilaitoksella. Muitakin vakituisia hahmoja kirjoissa toki on. Yhteistä päähenkilöpoliiseille on työlle omistautuminen ja vankkumaton suoraselkäisyys yhteiskunnan palveluksessa. Vaikka välillä on pakko mennä vähän harmaalle alueelle, sarjan poliiseja motivoi rikollisten kiinni saaminen ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Vaikka päähenkilöt pysyvät puhtoisina, toisenlaisiakin poliiseja kirjoissa on. Välillä hankaluuksia aiheuttaa suojelupoliisi, välillä taas krp. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, tehostuminen tehostuu aina vain, minkä seurauksena mahdollisuudet tehdä oikeaa työtä uhkaavat hautautua entistä syvemmälle byrokratian ja hallinnollisten uudistusten alle. Johtajat vieraantuvat kenttäpoliisien elämismaailmasta. Sekä poliisissa että muissa viranomaisissa on myös turmeltuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita rikoksiinkin oman etunsa vuoksi.

Ensimmäinen kirja Kosketuslaukaus on ilmestynyt vuonna 2001. Sarjan tapahtumat etenevät tähän päivään reaaliajassa. Kirjoissa kommentoidaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Ne tapahtuvat selvästi ajassa ja paikassa. Hauska joskin ehkä epäoleellinen yksityiskohta on kännykkäteknologian edistyminen karvalakkimalleista kommunikaattoreihin ja nykyisiin älypuhelimiin. Myös päähenkilöt vanhenevat ja kehittyvät. Joutsamo ilmestyy sarjaan sen toisessa osassa. Tuolloin hän on feministi ja muutenkin idealisti, mutta vuosien varrella juuri hän joutuu suurimpaan ristiriitaan ihanteiden ja todellisuuden välillä. Moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset ovat tärkeässä roolissa, ja usein ne esitetään juuri Joutsamon suulla. Takamäellä on perhe, jonka elämää lukija pääsee seuraamaan vuodesta toiseen. Sen sijaan Joutsamo ja Suhonen ovat osin työlleen omistautumisensa vuoksi jääneet yksinäisiksi, mitä he välillä kipuilevat.

Raideissa pohditaan yhteiskunnan eriarvoisuutta, varsinkin sarjassa ja elokuvassa. Takamäki-kirjoissa yhteiskunnallinen keskustelu liittyy tiukemmin poliisin työhön, rikollisuuteen ja sen ennaltaehkäisyyn, vaikkei eriarvoisuuskaan toki ole näistä teemoista irrallinen asia. On helppo kuvitella, että romaanit ovat olleet myös kirjailija Sipilälle keino purkaa rikostoimittajan työssä mielenpäälle jääneitä asioita. Yhteiskunta näyttäytyy erilaisena, kun joutuu jatkuvasti tekemisiin sen pimeän puolen kanssa. Sarjan poliisit pohtivat, onko laki ja oikeudenmukaisuus aina sama asia ja kenen puolella he lopulta ovat. Riittävätkö suhteellisen lyhyet rangaistukset kuittaamaan uhrin ja tämän omaisten kärsimyksen? Rangaistuksen ja koston teemat pysyvät koko ajan pinnalla ja saavat välillä aika rajuja muotoja. Välillä poliisit kysyvät, pitäisikö yhteiskunnan sittenkin panostaa enemmän esimerkiksi nuorisotyöhön, jolloin nuoret eivät ehkä koskaan ajautuisi rikollisille teille? Miten estää uskontoa tekosyynä käyttäviä rikollisia saamasta maahanmuuttajanuoria pauloihinsa? Pystytäänkö todistajien turvallisuus takaamaan? Estääkö poliisirikosten ehkäisy ja laillisuusvalvonta jo tavallista kenttätyötä liiaksi? Melkein joka romaanissa harmitellaan, että pre paid -liittymiä saa ostaa  ilman henkilöllisyyden todistamista, mikä mahdollistaa rikollisten anonyymin kommunikoinnin. Viimeisessä kirjassa on jo tosin oivallettu, että rikolliset keksivät keinot ja jo nyt nettipohjaiset viestitysohjelmat ovat lisänneet suosiotoon. Niitä on paljon vaikeampi seurata.

Vaikka oikeuslaitos ja vankeinhoito saavat kritiikkiä osakseen, kirjoissakin myönnetään, että jotain selvästi tehdään oikein, kun rikosten määrä kuitenkin vähenee. Sekä oikeiden että fiktiivisten polisiien turhautuminen resurssien vähäisyyteen on ymmärrettävää, mutta lisäksi on paljon ammattikuntia, jotka saavat elantonsa pelon lietsomisesta. Tuntuu vähän epäreilulta mainita, että toimittajat ovat yksi niistä. Viime aikoina tiettyjen poliisikansanedustajien ja muiden julkkispoliisien kommentit ovat herättäneet huolta, onko poliisilla äärioikeistosympatioita. Olisiko siinä aihetta seuraavaan kantaa ottavaan poliisiromaaniin? Selvästi tunteita herättävät aiheet eivät ole liian vaikeita Sipilälle.

Takamäki-kirjoissa miltei lumoavinta on silti uskottava arjen kuvaus. Varsinkin ensimmäisessä osassa kirjailija luennoi yksityiskohtaisesti teknisen tutkinnan menetelmistä. Jos olisin suunnittelemassa rikosta, opiskelisin nämä kirjat huolellisesti. Vaikka jokaisessa romaanissa tutkitaan henkirikoksia, lukijaa muistutetaan myös siitä, että henkirikoset ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Eihän näitä romaanien kuvaamia dramaattisia tapauksiakaan mahdu kuin noin yksi vuoteen. Useammin rikospoliisia työllistävät pahoinpitelyt, itsemurhat ja kotiinsa kuolleiden kuolinsyyn selvitykset. Kirjojen arkinen realismi tuntuu todella piristävältä verrattuna moniin pohjoismaisiin dekkareihin, joiden tarkoitus tuntuu olevan mahdollisimman oudoilla ja pyöristyttävillä rikoksilla mässäily. Siksi olin pettynyt, kun uudempiin Takamäki-romaaneihinkin ilmestyi vinksahtaneita kostajia, pommiräjähdyksiä ja vanhatestamentillista hörhöilyä. Uusi Valheen kasvotkin saa pohtimaan, pitäisikö foliohattu painaa syvemmälle päähän vai heittää kokonaan menemään. Toisaalta toiseksi viimeisin Mies kuumasta on hiukan epätodennäköisiltä vaikuttavista juonenkäänteistään huolimatta mielestäni vallan mainio romaani.

Vaikka yhteiskunnan pimeään puoleen liittyvät pohdinnat tekevät kirjoista välillä suorastaan synkkiä ja ahdistavia, ne ovat myös varsin nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja.


Takamäki-kirjat esittelyineen kirjailijan kotisivuilla.

Päivitys 26.7.: Lisätty linkki tuoreeseen uutiseen, joka kertoo rikosten vähentymisestä.