maanantai 26. lokakuuta 2015

Liebster Award

Sain haasteen Kaikkea kirjasta -blogista. Tästä on kyse: 

Haasteen säännöt: 

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa 
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat 

Lisää palkinnon säännöt postaukseen. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 


Haaste on kiertänyt kirjablogeja jo niin kauan, että kaikki seuraamani, mahdollisesti asiasta kiinnostuneet kirjablogit on varmaankin haastettu jo useampaan kertaan. En siis haasta enää ketään, mutta vastaan kuitenkin saamiini kysymyksiin. Kiitos niistä!


1. Pidätkö erityisesti jonkun suomentajan tekstistä/tyylistä?

Minulla on paha tapa ottaa käännös itsestäänselvyytenä, enkä kiinnitä suomentajien tyyliin läheskään niin paljon huomiota kuin he ansaitsisivat.

2. Runoja vai aforismeja?

Runoja luen paljon enemmän, mutta esimerkiksi Novaliksen Fragmentteja-nimellä suomennettu aforismikokoelma oli minulle hyvin tärkeä etenkin nuorempana.

3. Käyttäisitkö  lukuvalmentajan palveluja? 

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen lukuvalmentajien olemassaolosta, enkä tiedä, onko heitä täällä maakunnissa. Ehdottomasti voisin käyttää heidän palveluitaan, jos sellaisia täällä olisi! Kirjastojen uumenissa on paljon aarteita, joita ei välttämättä omin avuin löydä.

4. Oletko nähnyt kirjastopyörän?

En ainakaan tietoisesti. Onko näitäkään muualla kuin Helsingissä?

5. Unelmiesi kirjamessupaikkakunta?

Varmaankin Oulu, koska se on lähin suurempi kaupunki. Tosin luultavasti sielläkin on ollut joskus jonkinlaiset kirjamessut, joilla en ole kuitenkaan käynyt. En yleensä viihdy messuilla, joten en yleensä unelmoi niistä.

6. Paras kirjallisuusaiheinen elokuva (saa olla myös valintana kirjaan perustuva :) )?

Onko Kuolleiden runoilijoiden seura kirjallisuusaiheinen elokuva? Siitä ainakin tykkäsin kovasti sen jokseenkin ylitsevuotavaisesta sentimentaalisuudesta huolimatta. Kirjaan perustuvista elokuvista suosikkejani ovat Leijat Helsingin yllä ja Trainspotting, joista jälkimmäinen toimii elokuvana paljon paremmin kuin kirjana.

7. Erikoisin paikka missä olet päivittänyt blogiasi?

Oulun yliopiston kirjasto...? Taidan olla tylsimys. :)

8. Kuinka monta kirja/kirjallisuus/kirjastoaiheista kassia sinulla on?

Ei yhtään. Akateemisen Kirjakaupan muovipusseja ei varmaankaan lasketa?

9. Suosikkikustantajasi?

Teokselta tulee jatkuvasti mielenkiintoisia uutuuksia sekä kauno- että tietokirjapuolella.

10. Luetko enemmän kaunokirjallisuutta vai tietokirjallisuutta?

Jos työssä lukemani kirjat lasketaan, luen enemmän tietokirjallisuutta. Vapaa-ajalla luen luultavasti suurin piirtein saman verran kumpaakin. Lukukokemuksena ne eivät eroa kovin paljon toisistaan. Mielestäni hyvässä tietokirjassa on myös tarinankerronnallisia elementtejä ja hyvä romaani tai runo herättää ajattelemaan todellista maailmaa samalla tavalla kuin hyvä tietokirja.

11. Onko kodissasi kirjoja yhdessä vai useammassa huoneessa?

On niitä varastoa lukuun ottamatta kaikissa huoneissa. Olohuoneessa ja työhuoneessa on nätisti hyllyissä olevia kirjoja, keittiössä ja makuuhuoneessa puolestaan siellä täällä kasoissa lojuvia.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Tuija Lehtinen: Välivuosi

Tämä kirja on niin hömppää, ettei siihen luultavasti edes kannattaisi yrittää suhtautua vakavasti. Siinä on kuitenkin muutamia asioita, joihin tekee mieli tarttua kriittisemminkin.

Välivuosi kuvaa yhden kouluvuoden tapahtumia kahden hyvin erilaisen  nuoren näkökulmasta. Simo on varsinkin kirjan alussa varsinainen reppana, jonka elämän pääsisältöä on tietokoneella pelaaminen. Hän ei ole päässyt peruskoulun jälkeen mihinkään vaan käy kympppiluokkaa. Häntä kuvataan värittömänä ja ulkomuodoltaan epäedullisena. Simon boheemi äiti ilmoittaa yllättäen, että perhe muuttaa äidin uuden miesystävän, Kauniaisissa asuvan professorin asuntoon. Simo saa isäpuolen lisäksi kaksi uutta sisarpuolta.

Toinen päähenkilö on vanhempi näistä uusista siskoista. Hänen nimensä on Lise-Marie - Lise Meitnerin ja Marie Curien mukaan - mutta häntä kutsutaan Limeksi. Hän on erittäin lahjakas matematiikassa ja nauttii yli kaiken haastavien tehtävien ratkaisemisesta ja tieteellisistä keskusteluista. Muille asioille hänellä ei mielenkiintoa riitäkään - esimerkiksi kanssaihmisten tunteille. Hän käyttää muita ihmisiä hyväkseen jokseenkin häikäilemättömästi. Samanlainen tunnekylmä hahmo on professori-isä, joka halveksii avoimesti poikapuolensa ratkaisuja. Ainakin Lime on aktiivinen naishahmo, jollaisia nuortenkirjat toki kaipaavat, mutta kovin uskottava tämä romaanihenkilö ei todellakaan ole. Mielessäni kuitenkin hurrasin, kun Lime rökitti ahdistelijaansa.

Tuija Lehtinen huvittelee kirjassaan myytillä, jonka mukaan älykkyys ei jätä tilaa muille inhimillisille ominaisuuksille, kuten tunteille tai moraalille. Lieneekö hänen mielessään ollut kenties Richard Feynman, joka oli kiistatta eräs maailmanhistorian merkittävimmistä tutkijoista mutta jonka suhtautuminen muihin ihmisiin jätti toivomisen varaa. Yleisesti ottaen ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että poikkeuksellisen lahjakkaat ihmiset olisivat luonteeltaan kylmiä tai moraalittomia - pikemminkin päinvastoin. Todellisessa maailmassa he ovat yleensä mitä herttaisimpia ihmisiä. Autismikirjo toki aiheuttaa vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, mutta ei tässä ole kyse siitäkään.

Mutta hömppäähän tämä on - mitä väliä? Minua vain häiritsee, että matemaattisesti lahjakas nuori nainen esitetään kirjassa friikkinä, johon tuskin kukaan pystyy samaistumaan. Tälläkö kannustetaan tyttöjä matemaatiikan ja luonnontieteiden pariin? Simohan kehittyy hahmona vastaavasti myönteisempään suuntaan tarinan edetessä ja löytää oman ammatillisen kutsumuksensa, jota kuvataan huomattavasti sympaattisempana kuin Limen päätöstä omistautua tieteelle.

Olen luultavasti yliherkkä kaikelle, jonka voi tulkita tieteeseen tai "kympin tyttöihin" kohdistuvaksi vähättelyksi, koska kumpaakin on ollut viime vuosina liikaa ilmassa ja kumpikin koskettaa suoraan myös minua. Tällaisia ajatuksia kirjaa lukiessa kuitenkin putkahti mieleen. Muutoin kirja on perusvarma nuorten hömppäkirja, joka viihdyttää ja ehkä herättää ajatuksiakin ihmisten välisistä suhteista.

Mitehän lähikirjaston virkailijat tuumivat, kun viime aikoina olen lainannut sieltä pelkästään nuortenkirjoja?


Tuija Lehtinen: Välivuosi (Otava 2015)

tiistai 13. lokakuuta 2015

Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Blogin kirjoittaminen on hiljaisuutta vaativaa
työskentelyä.
Joskus Suomessa haluttiin uskoa, ettei täällä ole yhteiskuntaluokkia. 2000-luvulla luokkakeskustelusta on tullut taas suorastaan muodikasta, mutta onneksi näkökulmia on nykyään enemmän kuin vain perinteinen marxilaisuus. Me muut on kokoelma omaelämänkerrallisia esseemäisiä pohdintoja yhteiskuntaluokista ja niihin kuulumisesta - tai ulkopuolisuudesta, kuten on laita useimmissa kirjoituksissa. Luulisin, että kirjan nimi juontaa juurensa nimenomaan monien kirjoittajien kokemukseen, etteivät he kuulu johonkin, mihin ehkä jotkut muut kuuluvat. Kirjoittajat eivät ole aivan tavallisia pulliaisia vaan toimittajia ja kirjailijoita, jotka saattavat suhtautua asiaan herkemmin ja tietoisemmin kuin muut. Todennäköisesti useimpien suhde luokkaan kuulumiseen ei ole yhtä pulmallinen. Kirjoitukset kuitenkin osoittavat, että yhteiskuntaluokka on harvoin yksiselitteinen käsite ainakaan Suomen kaltaisessa melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Ei ole sanottua, perustuuko luokkaan kuuluminen pohjimmiltaan pääoman omistamiseen, sukulaisuuteen, kulttuuriin vai mahdollisesti äidinkieleen.

Kirja alkaa dramaattisesti: teollisuuspatruuna ammutaan vuonna 1918 työhuoneeseensa asemansa vuoksi. Eesseessään toimittaja Maria Björnberg-Enckell pohtii ruotsinkieliseen yläluokkaan kuulumista, ja lähes ainoana kirjoittajana hän tuntuu olevan täysin sinut oman luokkansa kanssa. Tosin ulkopuolisuutta on tuottanut eläminen itäsuomalaisella pikkupaikkakunnalla, jossa muita samanlaisia ei ole ollut. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin, missä suomenruotsalaisuus ja yläluokkaisuus pääsivät näyttämään parhaat puolensa: kansainvälisyyden, lämpimän yhteenkuuluvuuden perheen ja suvun jäsenten kesken, hyvät käytöstavat ja sosiaalisen taitavuuden. Mikään näistäkään ominaisuuksista ei silti periydy, Björnberg-Enckell muistuttaa, vaan ne opetetaan lapsille työllä ja vaivalla.

Tässä kummallakin kotimaisella ilmestyneessä teoksessa äidinkieli saakin paljon huomiota. Suomalaiset hellivät mielellään käsitystä, että ruotsinkieliset suomalaiset ovat kaikin tavoin varakkaampia, onnellisempia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin suomenkieliset. Björnberg-Enckellin maailmassa näin onkin, mutta käy ilmi, että luokkakysymys jakaa myös ruotsinkielisiä toisiaan kyräileviin ryhmiin - ehkä jopa voimakkaammin kuin suomenkielisiä. Henrika Ringbom pohtii niiden kavereittensa asemaa, joiden elämää on varjostanut kouluaikojen kokemus alemmuudesta suosittuihin ja mukaviin yläluokan nuoriin nähden. Toisaalta ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla luokkaan kuulumisella ei ole ollut yhtä suurta merkitystä. Varallisuutta on sielläkin toki arvostettu, mutta pohjimmiltaan kaikkia ihmisiä on pidetty samanlaisina.

Jos yläluokkaan kuulumattomilla ruotsinkielisillä nuorilla on ollut vaikeaa, aivan ongelmatonta ei ole myöskään varakkaan suomenkielisen eliitin jäsenten elämä, kuten Niklas Herlin pohtii. Heillähän ei ole varakkaita talonpoikia lukuun ottamatta samanlaisia perinteitä kuin vanhalla ruotsinkielisellä omistavalla luokalla. Herlinin mukaan tämä on ilmennyt suomenkielisten rikkaiden öykkäröintinä, josta hän mainitsee esimerkkeinä isänsä ja itsensä. Onneksi uudemmat suomenkieliset miljonäärit ovat osoittautuneet yhteiskuntakelpoisimmiksi - mieleen tulee muun muassa Supercellin perustajat, jotka haluavat muun muassa maksaa veronsa edelleen täysimääräisinä Suomeen.

Vaikka teoksessa käsitellään 19 kirjoittajan voimin kiitettävän monesta näkökulmasta, se vahvistaa käsitystä, että yhteiskuntaluokka on sittenkin ennen kaikkea helsinkiläinen ilmiö. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalisilla eroilla ei ehkä sittenkään ole yhtä suurta merkitystä. Monilla on samanlainen tausta kuin minullakin: historian hämäriin pienviljelijöitä ja pari viimeisintä sukupolvea opettajia ja muita koulutettuja ammattilaisia. Ei sellainen tuota mitään selvää asemaa yhteiskunnassa. Meillä oli kyllä niin sanottua kulttuurista pääomaa, monilla duunariperheillä taas enemmän rahaa. Eniten omaa elämääni koskettaa Minna Lindgrenin kirjoitus, jossa hän pohtii niin sanotun sivistyneistön - tutkijoiden ja taiteilijoiden - sosiaalista alamäkeä. Ennen he olivat yhteiskunnan huipulla rakentamassa tuoretta kansakuntaa, nyt taas pätkätöitä tekevää prekariaattia, jonka arvostuskin on vähän niin ja näin.

Vaikka koulutus tuppaa periytymään, se kuitenkin edelleen mahdollistaa myös yhteiskunnallisen liikkuvuuden, joka jo itsessään tekee yhteiskuntaluokan käsitteestä kyseenalaisen. Jos kaikki ovat liikkeessä, onko mitään luokkaa edes? Koululaitoksen mahdollisuuksia tarjoavasta vaikutuksesta kertoo erityisen liikuttavasti ja suorasukaisesti kirjailija Merja Virolainen, joka kokee, että koulu opetti hänelle paljon enemmän kuin koti ja vanhemmat koskaan. Koulun mahdollisuuksia kasvattaa monesti muuten epäillään, ja hiukan epäilleen suhtaudun niihin itsekin.

Ei tämä kirja tuo selkeyttä luokkakysymykseen, ja viis koko luokkakeskustelusta - ihaninta ovat terävien kirjoittajien intiimit pienoiselämänkerrat, joiden vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikkei sen teoreettinen puoli innostaisi yhtään.


Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut - Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta (Teos / Söderströms 2009)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos

Kuusi erilaista nuorta bändissä - ei ole helppoa kellekään. Nietos-yhtyeen tarina alkaa, kun mustatukkainen, meikkaava Kristian muuttaa Lontoosta Keravalle ja herättää hämmennystä muissa kahdeksannen luokan oppilaissa. Luokalla on kuitenkin muitakin musiikkia harrastavia ja itsensä erilaiseksi tuntevia nuoria. Yhdessä he perustavat Nietos-bändin, josta tulee nopeasti tärkeä heille kaikille. Alussa vain musiikki yhdistää näitä keskenään hyvinkin erilaisia nuoria, mutta luonnollisesti monenlaisten vaikeuksien kautta he myös ystävystyvät keskenään.

Nietos-trilogian on kirjoittanut lukiolainen Maria Hämeen-Anttila yhdessä äitinsä Virpi Hämeen-Anttilan kanssa, jota ei tarvitse lukevalle yleisölle esitellä.  Olisi mielenkiintoista tietää, millainen prosessi tämän romaanin kirjoittaminen on ollut ja mikä osa tarinasta on kenenkin käsialaa. Olen ennenkin ihaillut Virpi Hämeen-Anttilan kykyä mukautua erilaisiin tyylilajeihin ja aiheisiin. Nietos-kirjojen perusteella myös Maria Hämeen-Anttilalta voidaan odottaa paljon hänen toivottavasti debytoidessaan tulevaisuudessa itsenäisenä kirjailijana.

Trilogian ensimmäinen osa Intro kuvaa yhtä kouluvuotta ja yhtyeen alkuvaiheita. Kirjaa lukiessani huomasin, etten oikeastaan enää muista, millaista oli kasiluokalla. Kauheaa kai. Muistaakseni tuohon ikään kuului koulukiusaaminen, räkiminen, tupakointi, hormonihuurut, hienhajuinen puberteettinen uho ja pohdinnat, että onneksi on flunssa viikonloppua vasten, joten ei maista, kuinka pahalta "lömppi" maistuu. Ei sillä, että olisin itse, mutta muut... Näihin muistoihin verrattuna Nietoksen jäsenet ja muut kirjan henkilöt vaikuttavat kovin kilteiltä. Mietin myös, kuinka moni bändi mahtaa soittaa treeneissä nuoteista. Ei kovin moni minun tuntamani. Tulee ehkä enemmän vaikutelma jonkin helsinkiläisen eliittilukion oppilaista kuin tavallisen kaupungin tavallisen lähiöyläasteen arjesta. Voi toki olla kirjailijoiden tietoinen valinta, ettei tällä kertaa ole haluttu kuvata nuoruuden limaisempaa puolta.

Tarinaa kehitellään kaikkien kuuden nuoren muusikon näkökulmasta. Tämä tuo tarinaan tiettyä kepeyttä ja sujuvuutta. Toisaalta henkilöhahmojen määrä tekee siitä etenkin trilogian ensimmäisessä osassa myös hajanaisen ja hiukan pinnallisen. Olisin halunnut keskittyä vaikkapa kolmeen kiintoisimpaan henkilöön, Lontoon-muistojensa kanssa kipuilevaan Kristianiin, perheensä vaikeassa tilanteessa liian suureen vastuuseen joutuneeseen Timoon ja Siiriin, joka on perinteinen "erilainen nuori", ahdistunut erilaisuuden tunteestaan. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti, mikä lienee nuortenkirjassa tärkeämpää kuin henkilöt.

Sarjan toisessa ja kolmannessa osassa nuorten synkät kokemukset jäävätkin taka-alalle ja päähuomio siirtyy heidän välisiin suhteisiinsa, jotka eivät ole mitenkään helppoja tai yksinkertaisia. Samalla Introssa sivuun jääneet bändin jäsenet ottavat paikkansa tarinassa. Vastoinkäymisiä riittää niin bändissä kuin yksityiselämässäkin, mutta vähitellen Nietos alkaa saavuttaa mainetta ja saa myös jalkansa musiikkibisneksen oven väliin. Riffissä nuoret käyvät yhdeksättä luokkaa, Fade Outissa lukion tai ammattikoulun ensimmäistä luokkaa. Ensimmäistä osaa vaivannut hienoinen uskottavuusongelmakin korjaantuu nuorten kasvaessa. Pienenä kauneusvirheenä koko ajan ihmetyttää ammattikoulua käyvän Timon haaveet sähköinsinöörin urasta. Eikös ammattikoulusta valmistu sähköasentajia tai jotain sellaisia, vaikka toki ammattikoulun kauttakin pääsee insinööriopintoihin käsiksi.

Nietos on tasapainoinen nuortenkirjatriologia, jota suosittelen myös aikuiselle lukijalle. Itse asiassa arvelen, että tietyt teemat voivat puhutella aikuista paremmin kuin ainakaan kovin nuoria lukijoita. Liian simppeliä kirjallisuutta nämä kirjat eivät missään nimessä ole, mutta ihmissuhteiden vatvominenkaan ei toki kiinnosta kaikkia.

Lisäys: Kannattaa lukea myös Jokken arvio trilogiasta.


Maria Hämeen-Anttila ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos-trilogia

Intro (Otava 2007)
Riffi (Otava 2008)
Fade Out (Otava 2009)