tiistai 23. joulukuuta 2014

Jim Wight: The Real James Herriot

Alf Wightin vastaanotto, nykyisin James Herriot -museo
Kuva: Wikipedia
Kirjailija James Herriotia tuskin tarvitsee esitellä. Hänen lämminhenkiset tarinansa maalaiseläinlääkärin työstä ovat aina kuuluneet suosikkikirjoihini. Niiden innoittamana haaveilin lapsena ja teini-ikäisenä eläinlääkärin ammatista, vaikka tutut eläinlääkärit varoittivat, ettei Herriotin hahmojen kaltaisia persoonallisuuksia enää ole olemassa.

James Herriot on taiteilijanimi, koska kirjailijan kirjoittaessa kirjojaan eläinlääkärien ei sallittu mainostaa palveluitaan. Oman nimen käyttö kirjailijana olisi laskettu mainostukseksi. Elämänkerta The Real James Herriot kertoo enemmän eläinlääkäri Alfred Wightistä kuin kirjailija James Herriotista. Hänen kirjalliseen uraansa päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen. Saihan Alf Wight ensimmmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 50-vuotiaana. Kirjoittaja on Alf Wightin poika, joka työskenteli isänsä ja Donald Sinclairin - kirjojen Siegfried Farnonin esikuvan - praktiikalla.

En voi olla vertaamatta James Herriotin elämänkertaa vastikään lukemaani Teemu Selänteen elämänkertaan. Se oli monella tavalla juuri sitä, mitä tämä elämänkerta ei ole. The Real James Herriot ei ole ammattimaisesti kirjoitettu, se ei ole kriittinen ja sitä paitsi se on niin laaja, että tarina eksyy sivupoluille. Kun ammattikirjoittaja Ari Mennander menee omassa kirjassan suoraan asiaan, päähenkilönsä uran huippuhetkeen, The Real James Herriot alkaa ylipitkällä nekrologilla, jonka jälkeen seuraa tuskastuttavan perusteellinen kuvaus päähenkilön lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Mielenkiintoisemmaksi tarina käy, kun päästään hänen toimintaansa eläinlääkärinä, sillä sitähän tunnemme jo hänen kirjoistaan. Kirja on yhtä päähenkilönsä erinomaisuuden ylistystä, joka lienee myös jonkinlainen anteeksipyyntö, sillä Alf Wight ei olisi halunnut mitään elämänkertaa kirjoitettavan. En minä mitään kyynisyyttä kaipaa, mutta jossain vaiheessa ylisanojen vuodatus alkaa puuduttaa.

James Herriotin kirjojen ystävänä minua kiinnosti kirjaa lukiessani tarinoiden ja todellisten tapahtumien suhde. Lapsena pidin niitä autenttisina muistelmina, mutta myöhemmin opin, että näin ei ole. Jim Wight paljastaa, että ainakin 90 prosenttia tarinoiden tapahtumista on tosiaan tapahtunut, sillä hän on kuullut kerrottavan niistä suullisesti, mutta kirjailija Herriot on tarkoituksella yhdistellyt henkilöitä ja tapahtumia ja sijoittanut niitä eri aikoihin ja paikkoihin. Kaikenkarvaisten ystävieni alussa nuori eläinlääkäri Herriot saapuu uuteen työpaikkaansa, mutta uusi työnantaja on kokonaan unohtanut tapaamisen. Elämänkerran mukaan tämä tarina on totta, mutta eläinlääkäri Wight ei ole vastavalmistunut vaan työskennellyt jo pitempään muualla. Oikeasti ei eletty sotaa edeltäviä vuosia, vaan sota oli jo käynnissä ja Wight tuli sijaistamaan palvelukseen astuvaa Donald Sinclairia. Helen, eli Joan, ei ollut maatilan tyttö vaan pesunkestävä pikkukaupunkilainen.

James Herriotin tarinoissa yhdistyvät muistelot sekä hänen ensimmäisestä työpaikastaan Sunderlandista ja yorkshirelaisesta Thirskistä, jota pidetään hänen tarinoidensa näyttämön Darrowbyn esikuvana. Thirsk kuitenkin sijaitsee eri puolella Yorkshirea kuin kuvitteellinen Darrowby. Kirjoissa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan kummallekin puolen, mutta todellisuudessa osa niistä on tapahtunut jopa 1970-luvulla hyvin lähellä kirjojen kirjoittamishetkeä. Herriot on muun muassa vaihtanut henkilöiden sukupuolta tarinoita sepittäessään. Sen sijaan esimerkiksi mäyrää olkapäillään kanniskeleva eläinlääkärin apulainen Calum Buchanan on yllättäen ollut aivan todellinen henkilö, eri niminen toki. Myös Siegfried ja Tristan Farnonin esikuvat veljekset Donald ja Brian Sinclair on ilmeisesti kuvattu varsin uskollisesti. Minua jäi silti vaivaamaan, onko lapsensa oopperoiden henkilöiden mukaan nimennyt Wagner-fani todellinen henkilö vai ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.

Suosittelen elämänkertaa kirjailija James Herriotin faneille, jotka haluavat tutustua tarinoiden todellisiin taustoihin. Pelkkänä eläinlääkärin tai kirjailijan elämänkertana en usko lukijan saavan siitä kovinkaan paljon irti.


Jim Wight: The Real James Herriot - The Authorized Biography (Michael Joseph 1999, pokkariversio Penguin Books 2000)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Ari Mennander: Teemu

Kuva: Cheryl Adams
Wikipedia
On ristiriitaista, että seuraan mielelläni urheilua, mutta en tykkää ominaisuuksista, jotka tekevät ihmisestä huippu-urheilijan. Olen aina kavahtanut ihmisiä, jotka haluavat olla parempia kuin muut. Möllötän mielelläni keskinkertaisuudessa. Teemu Selänne on kiistatta yksi voitontahtoisista, ja mainio uusi elämänkertateos tekee perusteellisesti selkoa niin menestyksestä kuin sen pimeistä puolistakin.

Mennander kertoo kirjassaan, että sen kirjoittaminen alkoi jo vuonna 2005, kun Selänne harkitsi ensimmäisen kerran vakavasti uransa lopettamista. Sen piti ilmestyä jo viime syksynä, jolloin se ilmestyi jo kirjaston tietokantaan ja ehdin varatakin sen. Sitten ilmoitettiin, että ilmestyminen siirtyy - Selänne on päättänyt jälleen jatkaa uraansa.

Pitkä kirjoitusaika näkyy kirjassa, mutta ihme kyllä lähinnä hyvällä tavalla. Siinä on valtavasti tietoa, mutta punainen lanka säilyy näkyvissä koko tarinan ajan. Teos on tasapainoinen ja kertoo kirjoittajansa vankasta ammattitaidosta. Alussa päästään suoraan Selänteen uran huippuhetkeen, Stanley Cupin voittoon. Sitten aloitetaan alusta ja käydään läpi aikajärjestyksessä ne tapahtumat, jotka johtivat jääkiekkoilijan suurimpaan triumfiin.

Kirja on perusteellinen, mutta myös yllättävän kriittinen kertomus jääkiekkotähdestä. Se kuvaa Teemu Selännettä poikkeuksellisena lahjakkuutena, joka säilyttää  avoimen ja ystävällisen luontonsa läpi yhtä lailla menestyksen kuin vaikeiden vuosienkin. Kirjassa on huomioitu sekä tilastojen ystävät että Selänteestä henkilönä kiinnostuneet. Vaikka olen kiinnostunut urheilusta, NHL:ää olen seurannut vähemmän. En ole ennen tämän kirjan lukemista ymmärtänytkään, kuinka suosittu urheilija Selänne on myös Atlantin toisella puolella.

Toisaalta kirjassa paljastetaan menestyksen hinta. Selänne tottui erityiskohteluun heti lapsena, kun koko perhe eli lahjakkaan lapsen ja tämän urheilu-uran vaatimusten mukaan. Veljet jäivät syrjään, kun isä keskittyi puskemaan Teemua kohti menestystä. Kirjassa veljet vakuuttavat kuitenkin, etteivät he ole katkeria osastaan. Aika kauhealta yhden lapsen eritysasema kuitenkin tuntuu näin ulkopuolisen mielestä. Uran huippuvuosina myös Selänteen oma perhe jäi vähemmälle huomiolle, kun jääkiekko ja lukuisat kaverit veivät tähtipelaajan ajan. Vaikka kirjassa todistetaan Selänteen olevan juuri sellainen mukava mies kuin hänen julkisuuskuvansakin antaa ymmärtää, läheisten mukaan hän olettaa olevansa keskipiste, jonka ympärillä kaikkien muidenkin elämän tulee pyöriä. Eniten on kuitenkin uhrannut Selänne itse. Urheilu-ura on vaatinut etenkin hänen jaloiltaan niin paljon, ettei niistä tule enää kalua edes tavalliseen elämään.

Teeemu on kertomus poikkeusyksilön elämästä. Urheilukirjana se erottuu edukseen monipuolisuutensa ja syvällisyytensä vuoksi. Kuvia ja jääkiekkofanien rakastamia tilastotietoja on paljon. Kenties juuri niiden takia kirjasta on tullut valtavankokoinen. Missähän sitä on ajateltu luettavan? Ainakaan sitä ei huvita ottaa matkalle mukaan, ja sängyssä lukeminenkin vaatii tyynykasan kirjan alle.


Ari Mennander: Teemu (Otava 2014)

maanantai 15. joulukuuta 2014

Metropoliitta dekkarikirjailijana

Blogin päivitystahti on viime aikoina hiipunut, koska töissä on pitänyt lukea ja kirjoittaa aivan tarpeeksi.

Olen kuitenkin lukenut muun muassa pari näppärää historiallista dekkaria, jotka sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin pohjoissavolaisessa kirkonkylässä. Hykerryttävä yksityiskohta on, että kirjailija on ortodoksinen kirkonmies, joka käyttää kirjailijanakin pappisnimeään.

Kirkonkylän valtaväestö on kuitenkin luterilaista, eikä ortodoksinen kulttuuri muutenkaan korostu tarinassa. Kumpikin kirja on varsin perinteinen dekkari. Tapahtuu murha, jota viralliset poliisivoimat eivät saa selvitetyksi ilman ulkopuolista apua. Näissä kirjoissa tuo ulkopuolinen on poliisinrouva Elisabet Urhonen, jota jälkimmäisessä romaanissa ymmärretään jo pyytää apuun.

Rikostarinoina nämä kirjat eivät ole kummoisia. Mielestäni salonkidekkarin "sääntöihin" kuuluu, että lukijalle pitäisi antaa mahdollisuus päästä ratkaisun jäljille. Hyvän dekkarin lukee mielellään uudestaankin, koska toisella lukukerralla voi bongata tekstistä kirjailijan tarjoamia vinkkejä. Harhaan saa johtaa ja pitääkin, mutta murhaajan henkilöllisyyden ei pitäisi tipahtaa aivan tyhjästä.

Historiallisissa dekkareissa murha on kuitenkin sivuseikka. Metropoliitta kuvaa sympaattisesti mennyttä aikaa sekä pienen paikkakunnan elämää ja ihmisiä. Keskeisellä sijalla ovat heikot ja syrjityt. Karjalan evakoihin suhtaudutaan kuten pakolaisiin nykyään. Olisivat jääneet sinne, mitä ne tänne tulivat, kun piti peltojakin jakaa heille. Huomio kiinnittyy myös naisen asemaan. Varsinkin köyhällä naisella on vähän valinnanvaraa omassa elämässään. Sympaattista ja empaattista, mukavaa luettavaa.


Metropoliitta Panteleimon: 

Murha kirkonkylässä (Myllylahti 2011)
Murha näyttämöllä (Myllylahti 2013)

tiistai 2. joulukuuta 2014

Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa

Tässäpä taas sellainen kirja, että rupeaa miettimään, kuinka vähän sitä tietääkään maailmasta tai edes niistä maista, joissa on asunut. Vai oletteko kuulleet norjalaisten äärioikeistolaisten tekemistä terrori-iskuista? Siis ennen Utøyaa. Toimittaja Øyvind Strømmenin mukaan niitä on tehty useita sekä poliittisia vastustajia että muslimeita vastaan ja muutenkin muukalaisvastaisella äärioikeistolaisuudella on maassa pitkät perinteet. Silti niitä eivät muista edes norjalaiset. Ei ihme, ettei niistä paljon puhuta. Breivikin ajatukset muslimien ja vasemmistopoliitikkojen salaliitosta, jonka tarkoitus on norjalaisen kulttuurin tuhoaminen, eivät ole hänen keksintöään vaan varsin yleisesti jaettuja äärioikeistolaisissa yhteisöissä, jotka nykyään toimivat pitkälti verkossa.

Strømmenin mukaan norjalaiset tuntevatkin huonosti omia ääriliikkeitään, minkä vuoksi he sortuvat vähättelemään niiden merkitystä. Äärioikeistolaiset ryhmittymät eivät ole koskaan menestyneet vaaleissa, mutta niiden ajatukset ovat valuneet parlamentaarista demokratiaa tukevien poliitikkojen puheisiin. Meidän pitäisi olla tarkkana, mistä oikeastaan puhutaan, jotta emme nielaisisi tarjottua syöttiä. Ihonväri tarkoittaa ihonväriä, vaikka puhuja puhuisi kulttuurista tai identiteetistä. On nimittäin tietoinen valinta, että äärioikeistolaiset käyttävät mukavammalta kalskahtavia tieteellisiä käsitteitä, joita kuulija ei ensimmmäiseksi yhdistä rotuteorioihin.

Ymmärrän hyvin huolen radikaalista islamista tai maahanmuuttajien syrjäytymisestä. Voi olla, että kaikilla heistä ei ole halua tai kykyä integroitua yhteiskuntaan. Äärioikeistolaiset salaliittoteoriat ovat kuitenkin niin hulluja, että terveen järjen pitäisi riittää niiden kumoamiseen. Mitä vasemmistopoliitikot hyötyisivät norjalaisen (tai suomalaisen) kulttuurin tuhoamisesta maahanmuuttajien avulla? Miten maahanmuuttajilla voisi olla yhdenmukaiset tavoitteet, kun he kuitenkin tulevat hyvin erilaisista taustoista ja maista? Suomessahan sitä paitsi suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat virolaiset ja venäläiset, Norjassa taas puolalaiset. Eipä heidän joukossaan ole paljon muslimeja. Silti julkisessa keskustelussa ei juuri kyseenalaisteta maahanmuuttajien islaminuskoisuutta. Kohtaammekin nämä salaliittoteoriat suodatetussa muodossa, jolloin ne helposti omaksutaan huomaamatta.

Strømmenin kirja kuvaa äärioikeistolaista ajatusmaailmaa, johon niin sanottu tavallinen ihminen törmää harvoin muualla. Se kertoo myös yhteiskunnasta, jossa pieni ryhmä pystyy ujuttamaan omat mielipiteensä osaksi julkista keskustelua. Se herättää miettimään laajemminkin kriittisen ajattelun merkitystä. Toisaalta esimerkiksi Tahdon2013-liike hyödynsi samaa ilmiötä omassa kampajassaan, jossa vähemmistöjen oikeuksista tehtiin koko kansan asia. Asioilla on puolensa ja puolensa.

Onko Suomessa sitten vastaavaa äärioikeistolaista toimintaa? Käsitys uusnatsista kaljaa kittaavan skinin synonyyminä ei pidä enää paikkaansa, ja onhan Suomessakin joitakin hyvin marginaalisia äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka ovat koetelleet heikoin tuloksin suosiotaan vaaleissa. Viime aikoina poliisiakin on syytetty äärioikeistolaisen ideologian merkityksen vähättelystä muun muassa Helsingin yliopistoa vastaan suunnitellun terroriteon yhteydessä. Se voikin olla aivan viisas taktiikka, jotta kiihkoilijat eivät saisi seuraajia. Luulenpa silti, että äärioikeistolaisuus on ollut täällä pienempi ilmiö kuin Norjassa. Johtuuko ero historiasta? Norjalaisilla oli natsimiehitys ja meilläkin kokemuksemme poliittisesta terrorista. Onko menneisyydestä opittu mitään? Vai ovatko norjalaiset vain taipuvaisempia ääriajatteluun kuin maltilliset suomalaiset? Ollaan kuitenkin varovaisia.

Aihe on synkkä, mutta aina löytyy jotain hauskaakin. Tällä kertaa 12 pistettä menee suomentajalle, joka on kääntänyt norjan sanan pakkis (=pakistanilainen, vähän samaan sävyyn kuin ruotsalainen on hurri) ahtojääksi.


Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa (Tammi 2013)
Alkuteos: Det mørke nettet (Cappelen Damm 2011), suom. Heikki Eskelinen