Olen kuitenkin lukenut muun muassa pari näppärää historiallista dekkaria, jotka sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin pohjoissavolaisessa kirkonkylässä. Hykerryttävä yksityiskohta on, että kirjailija on ortodoksinen kirkonmies, joka käyttää kirjailijanakin pappisnimeään.
Kirkonkylän valtaväestö on kuitenkin luterilaista, eikä ortodoksinen kulttuuri muutenkaan korostu tarinassa. Kumpikin kirja on varsin perinteinen dekkari. Tapahtuu murha, jota viralliset poliisivoimat eivät saa selvitetyksi ilman ulkopuolista apua. Näissä kirjoissa tuo ulkopuolinen on poliisinrouva Elisabet Urhonen, jota jälkimmäisessä romaanissa ymmärretään jo pyytää apuun.
Rikostarinoina nämä kirjat eivät ole kummoisia. Mielestäni salonkidekkarin "sääntöihin" kuuluu, että lukijalle pitäisi antaa mahdollisuus päästä ratkaisun jäljille. Hyvän dekkarin lukee mielellään uudestaankin, koska toisella lukukerralla voi bongata tekstistä kirjailijan tarjoamia vinkkejä. Harhaan saa johtaa ja pitääkin, mutta murhaajan henkilöllisyyden ei pitäisi tipahtaa aivan tyhjästä.Historiallisissa dekkareissa murha on kuitenkin sivuseikka. Metropoliitta kuvaa sympaattisesti mennyttä aikaa sekä pienen paikkakunnan elämää ja ihmisiä. Keskeisellä sijalla ovat heikot ja syrjityt. Karjalan evakoihin suhtaudutaan kuten pakolaisiin nykyään. Olisivat jääneet sinne, mitä ne tänne tulivat, kun piti peltojakin jakaa heille. Huomio kiinnittyy myös naisen asemaan. Varsinkin köyhällä naisella on vähän valinnanvaraa omassa elämässään. Sympaattista ja empaattista, mukavaa luettavaa.
Metropoliitta Panteleimon:
Murha kirkonkylässä (Myllylahti 2011)
Murha näyttämöllä (Myllylahti 2013)
Olen kerran saanut nähdä tämän Panteleimonin. Hän toimi silloin igumenina Uuden Valamon luostarissa. Minä toimin silloin jääkärinä Kontiorannassa.
VastaaPoistaMinulla on Panteleimonin kirja Venäläistä teetä. Se kertoo nuoresta, suomalaisesta pappisopiskelijasta Leningradin kaupungissa. Ihan kiva kirja.
Pitääpä laittaa sekin listalle. Ihan kivoja kirjoja tarvitaan aina. :)
Poista