perjantai 14. maaliskuuta 2014

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni

Juha Pohjonen & Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni (Otava 2013)

Jos historiantutkija joutuu kirjan julkaisemisen jälkeen kulkemaan turvamiesten kanssa, kirjan on oltava lukemisen arvoinen.

Siteeraan aivan toista teosta:

"Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa - niin sota syttyikin."

Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, toiko kirja mitään uutta tietoa Lauri Törnin elämästä. Toisaalta sen väitettiin kyseenalaistavan Törnin sankaruutta. Mielestäni kumpikin väite hujahtaa ohi. Kirjan kärki on jossain aivan muualla.

Törnin elämän käänteet esitetään kirjassa sellaisina kuin ne muistammekin. Hän oli varsin tavallinen nuori mies, joka ajan melskeissä ehti hyöriä SS-vapaaehtoisena, legendaarisena sissipäällikkönä, aselevon jo astuttua voimaan maanpetturina saksalaisten puolella ja viimeksi Yhdysvaltain armeijassa, jonka palveluksessa Vietnamisssa hän kohtasi matkansa pään. Urheus ja neuvokkuus jatkosodassa toivat Mannerheim-ristin, mutta Suomessa sotilasura päättyi rumasti ansaittuun maanpetostuomioon ja sotilasarvon menetykseen.

Ei kai tässä mitään uutta ollutkaan. Sen sijaan minulle oli uutta tietoa, kuinka paljon etäisesti tositapahtumiin perustuvaa fanikirjallisuutta Törnistä on kirjoitettu. Pohjonen ja Silvennoinen kohdistavatkin kritiikkinsä Törni-faneihin, jotka huoletta täyttävät tarinan aukkopaikat omilla fantasioillaan.

Törni nimittäin pysyy tutkimuksesta huolimatta varsin tuntemattomana. Hän ei kirjoittanut itse mitään ja ilmeisesti puhuikin varsin vähän. Pohjosen ja Silvennoisen kirja antaa kuvan taitavasta sotilaasta, joka nautti taisteluista ja armeijan toveripiirin homososiaalisesta yhteisöllisyydestä mutta joka ei juuri pysähtynyt analysoimaan omaa toimintaansa. Siinä mielessä myös pohdinnat Törnin mahdollisista natsisympatioista alkavat vaikuttaa jokseenkin epäoleellisilta.

Kiinnostavin kysymys onkin, mikä saa sotakirjailijat ja lukevan yleisön sepittämään kuvitteellisia tarinoita Törnistä. Alkavatko tarinat vain elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa? Kun juttu kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tuleekin totuus, jota ei enää haluta kyseenalaistaa - varsinkin jos se sopivasti passaa fanipojan maailmankuvaan ja mahdollisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Fanikultin analyysi on ehdottomasti kirjan parasta antia.

Kirja vilisee Vänrikki Stål -sitaatteja. Kirjoittajien tarkoitus on verrata Törnistä kerrottuja tarinoita Runebergin romanttisiin sankarihahmoihin. Idea on tavallaan vallan hauska. Toisaalta se haiskahtaa elitismiltä: Tätä kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu niille sodasta viehättyneille nuorukaisille, jotka syytävät nettiin hurmahenkisiä päättömyyksiä vailla minkäänlaista tosiasiatietoa sotahistoriasta. Jos et tunne runoutta, mene pois.

Historiantutkimusta syytetään välillä siitä, että se vie rumasti ihmisiltä sankarit. Toisaalta historiantutkimusta tarvitaan nimenomaan myyttien kyseenalaistamiseen. Jonkun on kysyttävä, ovatko asiat todella niin kuin tavataan kertoa. Törni levätköön rauhassa - fanikirjailijat sen sijaan saisivat tuntea piston sydämessään.

Ei siitäkään niin kauan ole, kun nuoret suomalaispojat nostattivat henkeä Runebergia lukemalla ennen venäläisiin virkamiehiin kohdistuneita terroritekoja.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.