torstai 30. lokakuuta 2014

Kalevi Leppänen: Lapinhullu

Tunnetko lapinhullun? Hänen täytyy päästä kerta toisensa jälkeen Lapin erämaihin, vaikka retket merkitsevät märkiä jalkoja, sääskipilviä, kovalla alustalla nukkumisesta kipeytynyttä selkää ja makaroniruokaa päivä päivän jälkeen. Minun viimeisimmälle retkelleni jäi osa varpaankynsistäni.

Olen siis jonkin sortin lapinhullu, vaikka retkeni ovat suuntautuneet viime vuosina useammin naapurimaihin kuin Suomen Lappiin. Kukapa haluaisi palata katsomaan hakkuuaukkoja ja hiihtoturismin raatelemia tunturinlakia?

Kalevi Leppäsen kuvaama lapinhulluus on moderni romanttinen kaupunki-ilmiö, joka saa voimansa lantalaisen kaupunkielämän ja Lapin erämaiden välisestä etäisyydestä. Leppäsen mukaan alkuperäisestä lappilaisesta voi tulla lapinhullu vain siinä tapauksessa, että hän muuttaa pois kotiseudultaan. Lapinhullut ovat muutenkin innokkaita tekemään eroa asioiden välille. Omasta mielestään he ovat parhaita asiantuntijoita sekä retkeilyssä että paikallisten elämäntavoissa. On oikeanlaisia lapinhulluja, jotka kulkevat luonnossa oikealla tavalla ja oikeista syistä. Vääränlaista Lapissa kulkemista on erätaidottomien kaupunkilaisten massaturismi mutta myös urheiluhenki vailla sisäistä vakaumusta. Surua aiheuttaa niin luonnon kuin "alkuperäisen" lappilaisen kulttuurinkin tuhoutuminen modernin maailman puristuksessa.

Tunnistan ajattelutavan itsessäni. Olen monesti tuhahtanut, että en kai minä sinne mene, kun siellä on niin paljon muitakin ihmisiä. Tunnen vierautta niitä ihmisiä kohtaan, joille "vaellus" on pelkkä fyysinen suoritus ilman asiaan kuuluvaa hartautta. Kauhistun kaikenlaisia aikeita uhmata luontoa. Jos luontoa lähtee haastamaan, jää pian kakkoseksi. Leppäsen mukaan "tunturisusien" pitäisi luopua ylenkatseestaan ja eronteoistaan. Moraalisessa mielessä hän varmasti onkin oikeassa, mutta ei se tee esimerkiksi Kilpisjärvestä yhtään kiinnostavampaa retkikohdetta minun silmissäni.

Kirjassaan Kalevi Leppänen esittelee liudan eri aikakausien lapinhulluja. Monet ovat tuttuja, suorastaan legendoja, kuten metsäpäälliköt "Samperi", Wallenius ja Järvinen, joista kaksi viimeksi mainittua kunnostautuivat myös eräkirjailijoina ja tekivät Lapin erämaita tunnetuiksi. Osaltaan lapinhulluutta levitti myös Kullervo Kemppinen, jota syytettiin massaretkeilijöiden usuttamisesta aiemmin niin yksinäisille poluille. Lisäksi kirjassa huomioidaan koko joukko vähemmän tunnettuja ja yllättäviäkin nimiä. Lyhyissä elämänkerroissa on sekä uutta tietoa että erinomaista taustoitusta.

Vaikka retkijuttujen kertominen ja kuunteleminen on aivan parasta, en ole juuri lapinkirjallisuutta lukenut. Eräkirjat ovat aina tuntuneet jokseenkin pitkäpiimäisiltä. Vanhimpien teosten kuvailemia erämaitakaan ei enää ole. Lapinhullu onkin näppärä johdatus genreen. Lapinhulluuden analysointi aiheuttaa tunnistamisen kokemuksia, mutta Leppäsen näkökulma taitaa olla vielä eteläisempi kuin minun, koska kuvaukset lappilaisista ihmisistä jäävät vieraiksi.


Kalevi Leppänen: Lapinhullu - tarinoita Lappiin rakastuneista (SKS 2014)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Mikä on tuo "Kun on yö"?

Yritin etsiä tietoa edellisessä kirjoituksessa mainitsemastani ensimmäisestä suosikkikirjastani Kun on yö. Kumma kyllä googlekaan ei kerro mistään sellaisesta kirjasta, joka olisi ollut olemassa jo 80-luvun alkupuolella.

Lukijat, osaatteko auttaa?

tiistai 21. lokakuuta 2014

Millainen lukija minä olen - luonnostelmaa SKS:n keruuseen

Olen himolukija. Se tuskin yllättää ketään blogin lukijaa. Lukuinnon siemenet kylvettiin varhain, sillä myös vanhempani ovat lukeneet paljon. He lukivat myös meille lapsille jo kauan ennen kuin varsinaisesti ymmärsimme kirjojen sisällöstä mitään. Ensimmäinen suosikkikirjani oli nimeltään Kun on yö. En muista siitä mitään, mutta perhealbumista löytyy peräti kaksi kuvaa, jossa kyseistä kirjaa luetaan minulle. Hädin tuskin olen tuolloin osannut istua. Jossain vaiheessa kieltäydyin lähtemästä päiväkotiin ennen kuin aamusatu oli luettu.

En kuitenkaan oppinut lukemaan sankarillisen aikaisin vaan vasta koulunalkua edeltävänä kesänä. Lukupalvelua taisi olla tarjolla vähän liiankin helposti, joten ei ollut tarvetta opetella itse. Hankalaakin lukeminen oli alussa. Kun lukutaito vankistui sellaiseksi, että kokonaisten kirjojen lukeminen alkoi sujua, muistan uusien maailmojen avautumisen olleen huikaiseva kokemus. Menikin monta vuotta, että minua ei juuri saatu irti kirjasta. Yksi suurimmista elämyksistä oli (lapsille lyhennetty?) Tuhannen ja yhden yön sadut, jonka vuoksi melkein myöhästyin koulustakin. Muutenhan en myöhästynyt koskaan - se oli kunnia-asia!

Jossain vaiheessa kiinnostuin tähtitieteestä. En muista miten ja milloin. Joka tapauksessa ensimmäinen toiveammattini oli tähtitieteilijä. Vanhemmat kannustivat tähtiharrastukseen ja ostivat minulle joululahjaksi Tähtienharrastajan käsikirjan (Colin A. Ronan) jo ennen kuin opin lukemaan. Sitä sitten luettiin iltajutuksi. Äiti ei kuitenkaan suostunut lukemaan artikkelia suhteellisuusteoriasta. Syy ei koskaan selvinnyt, eikä äitikään enää muista koko asiaa. Koulumatkoilla sitten pelkäsin supernovia ja mustia aukkoja, joten tarinat taisivat kuitenkin olla hiukan liian hurjia ymmärrykseen nähden.

Paremmin lapselle sopi Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja. Erään epävirallisen kyselyn mukaan Aalto-yliopiston avaruustekniikan satelliittiryhmän kaikki opiskelijat olivat lukeneet sen lapsena, joten kirja on kenties innostanut kokonaisen sukupolven tähtitieteen pariin. Toinen innostava tietokirja oli nimeltään Maapallo ihmeiden planeetta. Kuten blogilistastani helposti huomaa, olen edelleen hyvin kiinnostunut tulivuorista ja ilmastosta ja muista sellaisista asioista. Kiinnostus tiedettä kohtaan syntyi lapsena hyviä tietokirjoja lukemalla.

Lapsena luin ihan kaikkea mahdollista enkä juuri koskaan jättänyt kirjaa kesken. Suosikkeja taisivat olla hevoskirjat ja dekkarit. Yläasteikäisenä ne alkoivat kuitenkin tympiä. En saanut oikein mitään irti mistään kirjoista. Sitten äiti suositteli omaa suosikkikirjaansa, Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Ihastuin siihen heti. Lasihelmipelistä alkoi toinen ahmimiskauteni. Lukion ja parin ensimmäisen yliopistovuoden aikana luin paljon niin sanottua vakavaa kirjallisuutta. Suosikkikirjailijoitani olivat Hessen lisäksi muun muassa Anna-Maija Ylimaula, Anita Brookner, Riitta Vartti, Marek Hlasko ja Kjell Westö. Marek Hlaskon ansiosta innostuin Puolasta ja tein jopa esitelmän maan historiasta maailmansotien välisenä aikana. Huomasin aiheenvalinnan kuitenkin pian virheeksi. ;) Nuoren Wertherin kärsimykset tuli luettua (se oli vähän pettymys), kuten myös järjen ja uskon suhdetta länsimaisessa kulttuurissa pohtiva Tohtori Faustus. Buddenbrookit oli suorastaan häpeämättömän hauska klassikoksi. Välillä teini-iässä tuntui, että Eino Leino on ainoa, joka ymmärtää.

Eräänä abivuoden talvisena iltapäivänä Rovaniemen kaupunginkirjaston tänään palautetuista mukaan tarttui Jumalat juhlivat öisin. Ihastuin klassisen kreikan opiskelijoista kertovaan romaaniin välittömästi, ja se taisi vaikuttaa osaltaan siihen, että monien yllätykseksi minusta tulikin humanisti eikä luonnontieteilijä. Jossain vaiheessa nimittäin oivalsin, että voin ihan oikeasti opiskella mitä haluan, eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään, onko siinä järkeä vai ei. Avaruusfyysikalla taitaa sitä paitsi olla vielä vaikeampi työllistyä kuin humanismilla. Minulla on nykyään yliopistollinen arvosana latinan kielessä - kreikkaa sen sijaan en koskaan ehtinyt opiskella alkeiskurssia pitemmälle.

Viime vuosina olen lukenut entistä enemmän tietokirjoja ja kevyitä viihderomaaneja. Lukuhalu on säilynyt, mutta keskittymiskyky on kadonnut jonnekin ihmissuhteiden ja nettiriippuvuuden syövereihin. Entistä useammin kannan kesken jääneitä kirjoja takaisin kirjastoon. Jotkut romaanit kuitenkin koukuttavat. Usein ne ovat historiallisia, kuten esimerkiksi norjalaisen Anne Karin Elstadin tai Ulla-Lena Lundbergin juurevat tarinat syrjäseutujen ihmisistä.

Kirjoja minulla on nykyään kolme hyllyllistä, ja lähikirjaston henkilökunta tuntee minut nimeltä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Jari Tervo: Revontultentie

Esikoisessa (2013) tutuksi tullut nuoren Jarin perhe kohoaa yhteiskunnan arvoasteikossa rivitaloasunnon omistajiksi, mutta Korkalovaaran rinnettä he laskeutuvat Vanamokadun perukoilta Revontultentielle. Jarin isä nimittäin rakennuttaa hienon rivitalon viimeksi mainitun kadun varrelle.

Tiedän, mitä rivitaloa Jari Tervo tarkoittaa. Olen kulkenut lukemattomia kertoja sen ohi. Yksi ala-asteen luokkatoverini asui siinä. Jari Tervo ei ymmärtääkseni ole asunut.

Esikoiseen verrattuna Revontultentie tuntuu muutenkin irtautuvat kauemmas Tervon perheen arjesta. Uutukaisessa teini-ikään ehtinyt Jari matkustaa perheensä mukana Neuvostoliittoon ja pääsee kommunismille omistautuneen hulttio-opettajan suosioon. Opettajan myötävaikutuksella hän tutustuu toiseenkin sosialistiseen valtioon eli Itä-Saksaan. Siellä järjestetään maailman nuorison festivaali, missä Agit-Prop laulaa ja vallankumous on muutenkin yhtä lystiä. Ehkä jonkinlainen jälkiviisaus vaivaa näitäkin tarinoita.

Kirja sisältää tuotesijoittelua jopa häiritsevästi. Kuka aikalainen luettelisi arkisten tavaroiden merkkejä? Eikö autoa yleensä kutsuta ihan vain autoksi eikä Saab Ysikutoseksi? Minun nostalgiantunteeni eivät perustu muutenkaan muistoihin 70-luvusta, koska en elänyt vielä silloin. En ole kasvanut kommunistiperheessä, en ole ollut edes poika. Mutta Korkalovaaran minä muistan. Tutut kadunnimet, Mäntyvaaran hiekkakuoppa, jonka rinteeltä laskimme pulkalla mäkeä, vaikka se oli kiellettyä. Yksi porukasta seisoi reunalla ja varoitti, jos tuli moottorikelkkoja.

Ilman yhteisiä kotinurkkia tuskin olisin tätäkään kirjaa lukenut. Esikoisessa seikkailut suvun menneisyydessä olivat tärkeässä osassa. Revontultentiessä ne sen sijaan tuntuvat keinotekoisilta niin kuin perheen uusin tragediakin. Ei Revontultentie silti mikään huono kirja ole, vaan siinä on 70-luvun nuoria varmasti puhuttelevan ajankuvan lisäksi sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Vaikka Jari tutustuu aikuisten maailmaan, lapsen mielikuvitustakin on vielä jäljellä. Toivon silti, että historian opettaja Orankivaara on ihan fiktiivinen hahmo. Olen minä 70-luvun kommunistisista hörhöistä jotain tarinoita kuullut, mutta ei kai silloinkaan aivan tuollainen vastuuttomuus ollut kouluissa mahdollista?

Kiitos Kirsille kirjavinkistä.

Jari Tervo: Revontultentie (WSOY 2014)

tiistai 7. lokakuuta 2014

Arne Nevanlinna: Arne

Hyvän kirjasyksyn huono puoli: pitää lukea uutuuksia hirmuista vauhtia, koska kirjaston varausjonot ovat pitkät. Ihme kyllä joku muukin on ollut kiinnostunut myös Arne Nevanlinnan muistelmista.

Ennen varsinaisia romaanejaan Nevanlinna kirjoitti parikin omaan elämäänsä perustuvaa teosta. Meidän sota -kirjaa olen käsitellyt blogissakin. Jo tuolloin epäilin, mahtaako tarinassa olla myös puhtaasti fiktiivisiä elementtejä. Uudessa elämänkerrassaan kirjailija paljastaa, että Edu ja Roina ovat todellakin keksittyjä henkilöitä. Yllättäen päiväkirjaakaan ei ole koskaan ollut olemassa, mutta suurin osa tapahtumista on Nevanlinnan mukaan kuitenkin todellisia.

Edellisessä kirjotuksessani ehdin jo pohdiskella yleisemminkin historiallisen kuvauksen autenttisuutta. Hovimäki-syndroomaan vaivaamissa kirjoissa kaikki merkittävä tapahtuu samalle perheelle. Arne Nevanlinnan mukaan historian käänteet näyttäytyvät todellisessa elämässä vähemmän dramaattisina. Edes älykkökodissa ei 30-luvulla tai sotien aikana juuri keskusteltu maailman tilanteesta. Ei niistä välttämättä kovin paljon tiedettykään. Päällimmäisenä mielessä olivat arjen asiat. Käänteentekevistä historian vaiheista keskustelevat herrat tuovat Nevanlinnan mieleen pikemminkin aikakauden lehtiä tutkiskelevan kirjailijan kuin muistikuvat siitä, mistä vastaavissa seurueissa oikeastaan puhuttiin.

Arne Nevanlinna tuntuu suhtautuvan aika kriittisesti tiedemiessukunsa perinteisiin. Isä ja muutamat sukulaiset olivat hänen mukaansa intelligenttejä mutta eivät intellektuelleja. Todelliselle älykölle tunnusomainen kriittinen ajattelu puuttui. Etenkin nuori Arne tunsi silti perheen kolmannelle pojalle (hänen mukaansa) tyypillistä alemmuudentuntoa. Kenties kasvaminen professori-isän ja menestyneiden lääkäriveljien varjossa teki Arnesta alakynteen jääneiden puolustajan, jollaiseksi hän kuvaa itseään kirjailijana. Vaikka hän vähättelee urakalla omia kykyjään, ei ilmiselvää lahjakkuutta ja terävää päätä pysty lukijalta kätkemään.

Työurien pidentäminen on nyt pop. Arne Nevanlinnaa tulisi pitää oikein mallikansalaisena, sillä hän ryhtyi kirjailijaksi jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana. Sitä ennen hän työskenteli arkkitehtinä sekä Suomessa että muun muassa Keniassa. Kirjailijaksi ryhtyneen arkkitehdin muistelmat paljastavat ammattikunnan sisäisen hierarkian. Ehkä se selittää, miksi arkkitehdit ja niin sanottu tavallinen kansa näkevät rakennukset niin kovin eri tavalla?

En ole saanut luettua yhtään Arne Nevanlinnan romaania. Ehkä yritän vielä uudelleen. Sen sijaan tositapahtumiin perustuvat kirjat Isän maa ja Meidän sota ovat huvittaneet minua suuresti, kuten myös tämä helppolukuinen ja hauska muistelmateos.


Arne Nevanlinna: Arne - oman elämän kintereillä (Siltala 2014)