Olen siis jonkin sortin lapinhullu, vaikka retkeni ovat suuntautuneet viime vuosina useammin naapurimaihin kuin Suomen Lappiin. Kukapa haluaisi palata katsomaan hakkuuaukkoja ja hiihtoturismin raatelemia tunturinlakia?
Kalevi Leppäsen kuvaama lapinhulluus on moderni romanttinen kaupunki-ilmiö, joka saa voimansa lantalaisen kaupunkielämän ja Lapin erämaiden välisestä etäisyydestä. Leppäsen mukaan alkuperäisestä lappilaisesta voi tulla lapinhullu vain siinä tapauksessa, että hän muuttaa pois kotiseudultaan. Lapinhullut ovat muutenkin innokkaita tekemään eroa asioiden välille. Omasta mielestään he ovat parhaita asiantuntijoita sekä retkeilyssä että paikallisten elämäntavoissa. On oikeanlaisia lapinhulluja, jotka kulkevat luonnossa oikealla tavalla ja oikeista syistä. Vääränlaista Lapissa kulkemista on erätaidottomien kaupunkilaisten massaturismi mutta myös urheiluhenki vailla sisäistä vakaumusta. Surua aiheuttaa niin luonnon kuin "alkuperäisen" lappilaisen kulttuurinkin tuhoutuminen modernin maailman puristuksessa.
Tunnistan ajattelutavan itsessäni. Olen monesti tuhahtanut, että en kai minä sinne mene, kun siellä on niin paljon muitakin ihmisiä. Tunnen vierautta niitä ihmisiä kohtaan, joille "vaellus" on pelkkä fyysinen suoritus ilman asiaan kuuluvaa hartautta. Kauhistun kaikenlaisia aikeita uhmata luontoa. Jos luontoa lähtee haastamaan, jää pian kakkoseksi. Leppäsen mukaan "tunturisusien" pitäisi luopua ylenkatseestaan ja eronteoistaan. Moraalisessa mielessä hän varmasti onkin oikeassa, mutta ei se tee esimerkiksi Kilpisjärvestä yhtään kiinnostavampaa retkikohdetta minun silmissäni.
Kirjassaan Kalevi Leppänen esittelee liudan eri aikakausien lapinhulluja. Monet ovat tuttuja, suorastaan legendoja, kuten metsäpäälliköt "Samperi", Wallenius ja Järvinen, joista kaksi viimeksi mainittua kunnostautuivat myös eräkirjailijoina ja tekivät Lapin erämaita tunnetuiksi. Osaltaan lapinhulluutta levitti myös Kullervo Kemppinen, jota syytettiin massaretkeilijöiden usuttamisesta aiemmin niin yksinäisille poluille. Lisäksi kirjassa huomioidaan koko joukko vähemmän tunnettuja ja yllättäviäkin nimiä. Lyhyissä elämänkerroissa on sekä uutta tietoa että erinomaista taustoitusta.
Vaikka retkijuttujen kertominen ja kuunteleminen on aivan parasta, en ole juuri lapinkirjallisuutta lukenut. Eräkirjat ovat aina tuntuneet jokseenkin pitkäpiimäisiltä. Vanhimpien teosten kuvailemia erämaitakaan ei enää ole. Lapinhullu onkin näppärä johdatus genreen. Lapinhulluuden analysointi aiheuttaa tunnistamisen kokemuksia, mutta Leppäsen näkökulma taitaa olla vielä eteläisempi kuin minun, koska kuvaukset lappilaisista ihmisistä jäävät vieraiksi.
Kalevi Leppänen: Lapinhullu - tarinoita Lappiin rakastuneista (SKS 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!