torstai 27. marraskuuta 2014

Leif Hamre: Lentokone kadoksissa


Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)

torstai 20. marraskuuta 2014

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kuva: Finlayson
Tänään homoseksuaalisuus on ollut taas otsikoissa. On toki väännetty avioliittolain uudistuksesta, mutta myös Finlayson tempaisi julkistamalla uudet Tom of Finland -lakanat ja -pyyhkeet.

Tom of Finlandista kirjoitin jo keväällä postimerkkikohun jälkimainingeissa. Tässä pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että taiteilijan sarjakuvakokoelma, jolle on annettu nimi Sarja kuvia, oli asetettu lähikirjastossa oikein esille. Lainasin, luin ja hämmennyin. Lakanauutisen ansiosta aihe palaa nyt blogiin, vaikka ehdin jo päättää, etten kirjoittaisi kirjasta yhtään mitään.

Ainakin omassa tuttavapiirissäni päivän kaksi homouutista on liitetty kätevästi yhteen. Paha lakivaliokunta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, mutta onneksi Finlayson on seksuaalivähemmistöjen asialla. Kiinnostavaa kyllä nämä kaksi homoseksuaalisuuden representaatiota (jos annatte anteeksi tällaisen hienon tieteellisen käsitteen käytön) eivät voisi olla erilaisempia. Avioliittoliikkeen kuvaus homosta ei juuri eroa parisuhteessa elävästä vastuullista perheenisästä. Tom of Finlandin miehiä romanttinen rakkaus tai perhe ei taas voisi vähempää kiinnostaa. Hänen piirroksensa kuvaavat kiellettyä, epäsosiaalista irtoseksiä, jonka ainoa päämäärä on himojen tyydyttäminen. Ne ovat siis hyvin suorasukaista kovaa pornoa.

Jossakin vaiheessa homopornosta on tullut niin sanotun suvaitsevaisuuden symboli. Aika paljon suvaitsevaisuutta se vaatiikin. On vaikea kuvitella, että lähikirjastossa olisi vapaasti esillä raiskausfantasioita ja joukkoseksikohtauksia sisältävää heteropornoa. (En ole kyllä tarkistanut.) Heteropornohan on uhka nuorisolle, mutta homoporno korkeintaan hieman campia. Tom of Finlandin piirrokset ovat tosi hienoja, enkä halua vähätellä niiden historiallista merkitystä. Mutta niillä ei silti ole mitään tekemistä homojen avioliitto-oikeuden kanssa. Ne esittävät kiellettyä, pahennusta herättävää seksuaalisuutta.

Kannatan luonnollisesti avioliittolain muutosta. Ehkäpä Suomen talouskin saadaan nousuun homolakanoilla. Silti kulttuurintutkijan mielikuvitusta kutittelee etupäässä kysymys, miten söpöstelevä perheidylli on saatu yhdistettyä täysin päinvastaisiin merkitysmaailmoihin. Ehkäpä homous on vain edelleen niin toiseutta, ettei sen sisäisiä eroavaisuuksia osata eritellä. Tai sitten kukaan muu ei ole ottanut selvää, millaisia tarinoita Tom of Finland oikeasti kertoi.

Mitähän Tom itse sanoisi, jos näkisi tämän päivän?

Olkoon tämä viimeinen pornoaiheinen kirjoitus tässä blogissa.


Tom of Finland: Sarja kuvia (Like 2014)

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Täytyy tunnustaa, etten edes tiennyt, kuka Stephen Fry on, ennen kuin luin kehuvan arvostelun hänen edellisestä suomennetusta kirjastaan Koppavasta klopista (2012). Se olikin verrattoman hauska kirja - tai sitten olin vain pari vuotta sitten nykyistä alttiimpi kaikelle huvittavalle. Tartuin siis Fryn aikakirjoihin ainoastaan siitä syystä, että edellinen kirja oli ollut niin hilpeä - edelleen onnellisen tietämättömänä, mistä tämä Stephen Fry oikeastaan on tunnettu.

Kirja jatkaa Fryn elämäntarinaa siitä, mihin Koppava kloppi sen jätti. Fry on selvinnyt hankalista teinivuosistaan, päässyt opiskelemaan Cambridgen yliopistoon ja löytänyt kutsumuksensa opettajantyöstä sellaisissa yksityisissä sisäoppilaitoksissa, joita hän on itsekin käynyt. (Yksi kouluista sijaitsi Thirsk-nimisessä kaupungissa Yorkshiressä. Se saattaa soittaa jotain kelloja kirjain ystävän mielessä.) Yliopistossa hän päätyy aika lailla sattumalta teatteripiireihin, ja vähitellen näytteleminen muuttuu harrastuksesta ammatiksi. Se tuo myös rahaa ja Fryn salaa kaipaamaa kuuluisuutta.

Fryn elämä on siis kirjan kuvaamana ajanjaksona paljon paremmalla tolalla kuin edellisessä kirjassa, mutta Fryn tarinointi ei naurattanut yhtään samalla tavalla kuin siinä. Ehkä muistelmista saisi enemmän irti, jos tuntisi jo ennestään henkilöt ja teokset. Niihin perehtymättömälle lukijalle "aikakirjat" jäävät luetteloksi Fryn ja kumppaneiden teoista.

On kirjassa silti kiinnostaviakin asioita. Fryn elämän perustava kokemus vaikuttaisi olleen ristiriita itseinhon ja kehnon minäkuvan ja muiden näkemän itsevarmuuden ja snobismin välillä. Ahmin myös Cambridgen vuosista kertovat sivut. Keskiajalla perustetun huippuyliopiston perinteet ovat aivan erilaisia kuin täällä Suomessa, mutta aina ja kaikkialla opiskelijat ovat istuneet filosofoimassa, kunnes päivä koittaa taivahalla. Minullekin opiskeluvuodet ovat olleet elämän onnellisinta ja antoisinta aikaa. Yliopistomaailman lisäksi lukija saa piipahtaa lontoolaisilla herrakerhoilla, joita siis on ihan oikeasti edelleen olemassa!

Suosittelen kirjaa Fryn ja brittikomiikan ystäville. Muille en ehkä niinkään


Stephen Fry: Fryn aikakirjat - muistelma (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: The Fry Cronicles 2010