Leif Hamre: Lentokone kadoksissa

Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)