tiistai 23. joulukuuta 2014

Jim Wight: The Real James Herriot

Alf Wightin vastaanotto, nykyisin James Herriot -museo
Kuva: Wikipedia
Kirjailija James Herriotia tuskin tarvitsee esitellä. Hänen lämminhenkiset tarinansa maalaiseläinlääkärin työstä ovat aina kuuluneet suosikkikirjoihini. Niiden innoittamana haaveilin lapsena ja teini-ikäisenä eläinlääkärin ammatista, vaikka tutut eläinlääkärit varoittivat, ettei Herriotin hahmojen kaltaisia persoonallisuuksia enää ole olemassa.

James Herriot on taiteilijanimi, koska kirjailijan kirjoittaessa kirjojaan eläinlääkärien ei sallittu mainostaa palveluitaan. Oman nimen käyttö kirjailijana olisi laskettu mainostukseksi. Elämänkerta The Real James Herriot kertoo enemmän eläinlääkäri Alfred Wightistä kuin kirjailija James Herriotista. Hänen kirjalliseen uraansa päästään vasta kirjan puolivälin jälkeen. Saihan Alf Wight ensimmmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 50-vuotiaana. Kirjoittaja on Alf Wightin poika, joka työskenteli isänsä ja Donald Sinclairin - kirjojen Siegfried Farnonin esikuvan - praktiikalla.

En voi olla vertaamatta James Herriotin elämänkertaa vastikään lukemaani Teemu Selänteen elämänkertaan. Se oli monella tavalla juuri sitä, mitä tämä elämänkerta ei ole. The Real James Herriot ei ole ammattimaisesti kirjoitettu, se ei ole kriittinen ja sitä paitsi se on niin laaja, että tarina eksyy sivupoluille. Kun ammattikirjoittaja Ari Mennander menee omassa kirjassan suoraan asiaan, päähenkilönsä uran huippuhetkeen, The Real James Herriot alkaa ylipitkällä nekrologilla, jonka jälkeen seuraa tuskastuttavan perusteellinen kuvaus päähenkilön lapsuudesta ja varhaisista kouluvuosista. Mielenkiintoisemmaksi tarina käy, kun päästään hänen toimintaansa eläinlääkärinä, sillä sitähän tunnemme jo hänen kirjoistaan. Kirja on yhtä päähenkilönsä erinomaisuuden ylistystä, joka lienee myös jonkinlainen anteeksipyyntö, sillä Alf Wight ei olisi halunnut mitään elämänkertaa kirjoitettavan. En minä mitään kyynisyyttä kaipaa, mutta jossain vaiheessa ylisanojen vuodatus alkaa puuduttaa.

James Herriotin kirjojen ystävänä minua kiinnosti kirjaa lukiessani tarinoiden ja todellisten tapahtumien suhde. Lapsena pidin niitä autenttisina muistelmina, mutta myöhemmin opin, että näin ei ole. Jim Wight paljastaa, että ainakin 90 prosenttia tarinoiden tapahtumista on tosiaan tapahtunut, sillä hän on kuullut kerrottavan niistä suullisesti, mutta kirjailija Herriot on tarkoituksella yhdistellyt henkilöitä ja tapahtumia ja sijoittanut niitä eri aikoihin ja paikkoihin. Kaikenkarvaisten ystävieni alussa nuori eläinlääkäri Herriot saapuu uuteen työpaikkaansa, mutta uusi työnantaja on kokonaan unohtanut tapaamisen. Elämänkerran mukaan tämä tarina on totta, mutta eläinlääkäri Wight ei ole vastavalmistunut vaan työskennellyt jo pitempään muualla. Oikeasti ei eletty sotaa edeltäviä vuosia, vaan sota oli jo käynnissä ja Wight tuli sijaistamaan palvelukseen astuvaa Donald Sinclairia. Helen, eli Joan, ei ollut maatilan tyttö vaan pesunkestävä pikkukaupunkilainen.

James Herriotin tarinoissa yhdistyvät muistelot sekä hänen ensimmäisestä työpaikastaan Sunderlandista ja yorkshirelaisesta Thirskistä, jota pidetään hänen tarinoidensa näyttämön Darrowbyn esikuvana. Thirsk kuitenkin sijaitsee eri puolella Yorkshirea kuin kuvitteellinen Darrowby. Kirjoissa tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan kummallekin puolen, mutta todellisuudessa osa niistä on tapahtunut jopa 1970-luvulla hyvin lähellä kirjojen kirjoittamishetkeä. Herriot on muun muassa vaihtanut henkilöiden sukupuolta tarinoita sepittäessään. Sen sijaan esimerkiksi mäyrää olkapäillään kanniskeleva eläinlääkärin apulainen Calum Buchanan on yllättäen ollut aivan todellinen henkilö, eri niminen toki. Myös Siegfried ja Tristan Farnonin esikuvat veljekset Donald ja Brian Sinclair on ilmeisesti kuvattu varsin uskollisesti. Minua jäi silti vaivaamaan, onko lapsensa oopperoiden henkilöiden mukaan nimennyt Wagner-fani todellinen henkilö vai ainoastaan kirjailijan mielikuvitusta.

Suosittelen elämänkertaa kirjailija James Herriotin faneille, jotka haluavat tutustua tarinoiden todellisiin taustoihin. Pelkkänä eläinlääkärin tai kirjailijan elämänkertana en usko lukijan saavan siitä kovinkaan paljon irti.


Jim Wight: The Real James Herriot - The Authorized Biography (Michael Joseph 1999, pokkariversio Penguin Books 2000)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Ari Mennander: Teemu

Kuva: Cheryl Adams
Wikipedia
On ristiriitaista, että seuraan mielelläni urheilua, mutta en tykkää ominaisuuksista, jotka tekevät ihmisestä huippu-urheilijan. Olen aina kavahtanut ihmisiä, jotka haluavat olla parempia kuin muut. Möllötän mielelläni keskinkertaisuudessa. Teemu Selänne on kiistatta yksi voitontahtoisista, ja mainio uusi elämänkertateos tekee perusteellisesti selkoa niin menestyksestä kuin sen pimeistä puolistakin.

Mennander kertoo kirjassaan, että sen kirjoittaminen alkoi jo vuonna 2005, kun Selänne harkitsi ensimmäisen kerran vakavasti uransa lopettamista. Sen piti ilmestyä jo viime syksynä, jolloin se ilmestyi jo kirjaston tietokantaan ja ehdin varatakin sen. Sitten ilmoitettiin, että ilmestyminen siirtyy - Selänne on päättänyt jälleen jatkaa uraansa.

Pitkä kirjoitusaika näkyy kirjassa, mutta ihme kyllä lähinnä hyvällä tavalla. Siinä on valtavasti tietoa, mutta punainen lanka säilyy näkyvissä koko tarinan ajan. Teos on tasapainoinen ja kertoo kirjoittajansa vankasta ammattitaidosta. Alussa päästään suoraan Selänteen uran huippuhetkeen, Stanley Cupin voittoon. Sitten aloitetaan alusta ja käydään läpi aikajärjestyksessä ne tapahtumat, jotka johtivat jääkiekkoilijan suurimpaan triumfiin.

Kirja on perusteellinen, mutta myös yllättävän kriittinen kertomus jääkiekkotähdestä. Se kuvaa Teemu Selännettä poikkeuksellisena lahjakkuutena, joka säilyttää  avoimen ja ystävällisen luontonsa läpi yhtä lailla menestyksen kuin vaikeiden vuosienkin. Kirjassa on huomioitu sekä tilastojen ystävät että Selänteestä henkilönä kiinnostuneet. Vaikka olen kiinnostunut urheilusta, NHL:ää olen seurannut vähemmän. En ole ennen tämän kirjan lukemista ymmärtänytkään, kuinka suosittu urheilija Selänne on myös Atlantin toisella puolella.

Toisaalta kirjassa paljastetaan menestyksen hinta. Selänne tottui erityiskohteluun heti lapsena, kun koko perhe eli lahjakkaan lapsen ja tämän urheilu-uran vaatimusten mukaan. Veljet jäivät syrjään, kun isä keskittyi puskemaan Teemua kohti menestystä. Kirjassa veljet vakuuttavat kuitenkin, etteivät he ole katkeria osastaan. Aika kauhealta yhden lapsen eritysasema kuitenkin tuntuu näin ulkopuolisen mielestä. Uran huippuvuosina myös Selänteen oma perhe jäi vähemmälle huomiolle, kun jääkiekko ja lukuisat kaverit veivät tähtipelaajan ajan. Vaikka kirjassa todistetaan Selänteen olevan juuri sellainen mukava mies kuin hänen julkisuuskuvansakin antaa ymmärtää, läheisten mukaan hän olettaa olevansa keskipiste, jonka ympärillä kaikkien muidenkin elämän tulee pyöriä. Eniten on kuitenkin uhrannut Selänne itse. Urheilu-ura on vaatinut etenkin hänen jaloiltaan niin paljon, ettei niistä tule enää kalua edes tavalliseen elämään.

Teeemu on kertomus poikkeusyksilön elämästä. Urheilukirjana se erottuu edukseen monipuolisuutensa ja syvällisyytensä vuoksi. Kuvia ja jääkiekkofanien rakastamia tilastotietoja on paljon. Kenties juuri niiden takia kirjasta on tullut valtavankokoinen. Missähän sitä on ajateltu luettavan? Ainakaan sitä ei huvita ottaa matkalle mukaan, ja sängyssä lukeminenkin vaatii tyynykasan kirjan alle.


Ari Mennander: Teemu (Otava 2014)

maanantai 15. joulukuuta 2014

Metropoliitta dekkarikirjailijana

Blogin päivitystahti on viime aikoina hiipunut, koska töissä on pitänyt lukea ja kirjoittaa aivan tarpeeksi.

Olen kuitenkin lukenut muun muassa pari näppärää historiallista dekkaria, jotka sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin pohjoissavolaisessa kirkonkylässä. Hykerryttävä yksityiskohta on, että kirjailija on ortodoksinen kirkonmies, joka käyttää kirjailijanakin pappisnimeään.

Kirkonkylän valtaväestö on kuitenkin luterilaista, eikä ortodoksinen kulttuuri muutenkaan korostu tarinassa. Kumpikin kirja on varsin perinteinen dekkari. Tapahtuu murha, jota viralliset poliisivoimat eivät saa selvitetyksi ilman ulkopuolista apua. Näissä kirjoissa tuo ulkopuolinen on poliisinrouva Elisabet Urhonen, jota jälkimmäisessä romaanissa ymmärretään jo pyytää apuun.

Rikostarinoina nämä kirjat eivät ole kummoisia. Mielestäni salonkidekkarin "sääntöihin" kuuluu, että lukijalle pitäisi antaa mahdollisuus päästä ratkaisun jäljille. Hyvän dekkarin lukee mielellään uudestaankin, koska toisella lukukerralla voi bongata tekstistä kirjailijan tarjoamia vinkkejä. Harhaan saa johtaa ja pitääkin, mutta murhaajan henkilöllisyyden ei pitäisi tipahtaa aivan tyhjästä.

Historiallisissa dekkareissa murha on kuitenkin sivuseikka. Metropoliitta kuvaa sympaattisesti mennyttä aikaa sekä pienen paikkakunnan elämää ja ihmisiä. Keskeisellä sijalla ovat heikot ja syrjityt. Karjalan evakoihin suhtaudutaan kuten pakolaisiin nykyään. Olisivat jääneet sinne, mitä ne tänne tulivat, kun piti peltojakin jakaa heille. Huomio kiinnittyy myös naisen asemaan. Varsinkin köyhällä naisella on vähän valinnanvaraa omassa elämässään. Sympaattista ja empaattista, mukavaa luettavaa.


Metropoliitta Panteleimon: 

Murha kirkonkylässä (Myllylahti 2011)
Murha näyttämöllä (Myllylahti 2013)

tiistai 2. joulukuuta 2014

Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa

Tässäpä taas sellainen kirja, että rupeaa miettimään, kuinka vähän sitä tietääkään maailmasta tai edes niistä maista, joissa on asunut. Vai oletteko kuulleet norjalaisten äärioikeistolaisten tekemistä terrori-iskuista? Siis ennen Utøyaa. Toimittaja Øyvind Strømmenin mukaan niitä on tehty useita sekä poliittisia vastustajia että muslimeita vastaan ja muutenkin muukalaisvastaisella äärioikeistolaisuudella on maassa pitkät perinteet. Silti niitä eivät muista edes norjalaiset. Ei ihme, ettei niistä paljon puhuta. Breivikin ajatukset muslimien ja vasemmistopoliitikkojen salaliitosta, jonka tarkoitus on norjalaisen kulttuurin tuhoaminen, eivät ole hänen keksintöään vaan varsin yleisesti jaettuja äärioikeistolaisissa yhteisöissä, jotka nykyään toimivat pitkälti verkossa.

Strømmenin mukaan norjalaiset tuntevatkin huonosti omia ääriliikkeitään, minkä vuoksi he sortuvat vähättelemään niiden merkitystä. Äärioikeistolaiset ryhmittymät eivät ole koskaan menestyneet vaaleissa, mutta niiden ajatukset ovat valuneet parlamentaarista demokratiaa tukevien poliitikkojen puheisiin. Meidän pitäisi olla tarkkana, mistä oikeastaan puhutaan, jotta emme nielaisisi tarjottua syöttiä. Ihonväri tarkoittaa ihonväriä, vaikka puhuja puhuisi kulttuurista tai identiteetistä. On nimittäin tietoinen valinta, että äärioikeistolaiset käyttävät mukavammalta kalskahtavia tieteellisiä käsitteitä, joita kuulija ei ensimmmäiseksi yhdistä rotuteorioihin.

Ymmärrän hyvin huolen radikaalista islamista tai maahanmuuttajien syrjäytymisestä. Voi olla, että kaikilla heistä ei ole halua tai kykyä integroitua yhteiskuntaan. Äärioikeistolaiset salaliittoteoriat ovat kuitenkin niin hulluja, että terveen järjen pitäisi riittää niiden kumoamiseen. Mitä vasemmistopoliitikot hyötyisivät norjalaisen (tai suomalaisen) kulttuurin tuhoamisesta maahanmuuttajien avulla? Miten maahanmuuttajilla voisi olla yhdenmukaiset tavoitteet, kun he kuitenkin tulevat hyvin erilaisista taustoista ja maista? Suomessahan sitä paitsi suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat virolaiset ja venäläiset, Norjassa taas puolalaiset. Eipä heidän joukossaan ole paljon muslimeja. Silti julkisessa keskustelussa ei juuri kyseenalaisteta maahanmuuttajien islaminuskoisuutta. Kohtaammekin nämä salaliittoteoriat suodatetussa muodossa, jolloin ne helposti omaksutaan huomaamatta.

Strømmenin kirja kuvaa äärioikeistolaista ajatusmaailmaa, johon niin sanottu tavallinen ihminen törmää harvoin muualla. Se kertoo myös yhteiskunnasta, jossa pieni ryhmä pystyy ujuttamaan omat mielipiteensä osaksi julkista keskustelua. Se herättää miettimään laajemminkin kriittisen ajattelun merkitystä. Toisaalta esimerkiksi Tahdon2013-liike hyödynsi samaa ilmiötä omassa kampajassaan, jossa vähemmistöjen oikeuksista tehtiin koko kansan asia. Asioilla on puolensa ja puolensa.

Onko Suomessa sitten vastaavaa äärioikeistolaista toimintaa? Käsitys uusnatsista kaljaa kittaavan skinin synonyyminä ei pidä enää paikkaansa, ja onhan Suomessakin joitakin hyvin marginaalisia äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka ovat koetelleet heikoin tuloksin suosiotaan vaaleissa. Viime aikoina poliisiakin on syytetty äärioikeistolaisen ideologian merkityksen vähättelystä muun muassa Helsingin yliopistoa vastaan suunnitellun terroriteon yhteydessä. Se voikin olla aivan viisas taktiikka, jotta kiihkoilijat eivät saisi seuraajia. Luulenpa silti, että äärioikeistolaisuus on ollut täällä pienempi ilmiö kuin Norjassa. Johtuuko ero historiasta? Norjalaisilla oli natsimiehitys ja meilläkin kokemuksemme poliittisesta terrorista. Onko menneisyydestä opittu mitään? Vai ovatko norjalaiset vain taipuvaisempia ääriajatteluun kuin maltilliset suomalaiset? Ollaan kuitenkin varovaisia.

Aihe on synkkä, mutta aina löytyy jotain hauskaakin. Tällä kertaa 12 pistettä menee suomentajalle, joka on kääntänyt norjan sanan pakkis (=pakistanilainen, vähän samaan sävyyn kuin ruotsalainen on hurri) ahtojääksi.


Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa (Tammi 2013)
Alkuteos: Det mørke nettet (Cappelen Damm 2011), suom. Heikki Eskelinen

torstai 27. marraskuuta 2014

Leif Hamre: Lentokone kadoksissa


Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)

torstai 20. marraskuuta 2014

Tom of Finland: Sarja kuvia

Kuva: Finlayson
Tänään homoseksuaalisuus on ollut taas otsikoissa. On toki väännetty avioliittolain uudistuksesta, mutta myös Finlayson tempaisi julkistamalla uudet Tom of Finland -lakanat ja -pyyhkeet.

Tom of Finlandista kirjoitin jo keväällä postimerkkikohun jälkimainingeissa. Tässä pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että taiteilijan sarjakuvakokoelma, jolle on annettu nimi Sarja kuvia, oli asetettu lähikirjastossa oikein esille. Lainasin, luin ja hämmennyin. Lakanauutisen ansiosta aihe palaa nyt blogiin, vaikka ehdin jo päättää, etten kirjoittaisi kirjasta yhtään mitään.

Ainakin omassa tuttavapiirissäni päivän kaksi homouutista on liitetty kätevästi yhteen. Paha lakivaliokunta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia, mutta onneksi Finlayson on seksuaalivähemmistöjen asialla. Kiinnostavaa kyllä nämä kaksi homoseksuaalisuuden representaatiota (jos annatte anteeksi tällaisen hienon tieteellisen käsitteen käytön) eivät voisi olla erilaisempia. Avioliittoliikkeen kuvaus homosta ei juuri eroa parisuhteessa elävästä vastuullista perheenisästä. Tom of Finlandin miehiä romanttinen rakkaus tai perhe ei taas voisi vähempää kiinnostaa. Hänen piirroksensa kuvaavat kiellettyä, epäsosiaalista irtoseksiä, jonka ainoa päämäärä on himojen tyydyttäminen. Ne ovat siis hyvin suorasukaista kovaa pornoa.

Jossakin vaiheessa homopornosta on tullut niin sanotun suvaitsevaisuuden symboli. Aika paljon suvaitsevaisuutta se vaatiikin. On vaikea kuvitella, että lähikirjastossa olisi vapaasti esillä raiskausfantasioita ja joukkoseksikohtauksia sisältävää heteropornoa. (En ole kyllä tarkistanut.) Heteropornohan on uhka nuorisolle, mutta homoporno korkeintaan hieman campia. Tom of Finlandin piirrokset ovat tosi hienoja, enkä halua vähätellä niiden historiallista merkitystä. Mutta niillä ei silti ole mitään tekemistä homojen avioliitto-oikeuden kanssa. Ne esittävät kiellettyä, pahennusta herättävää seksuaalisuutta.

Kannatan luonnollisesti avioliittolain muutosta. Ehkäpä Suomen talouskin saadaan nousuun homolakanoilla. Silti kulttuurintutkijan mielikuvitusta kutittelee etupäässä kysymys, miten söpöstelevä perheidylli on saatu yhdistettyä täysin päinvastaisiin merkitysmaailmoihin. Ehkäpä homous on vain edelleen niin toiseutta, ettei sen sisäisiä eroavaisuuksia osata eritellä. Tai sitten kukaan muu ei ole ottanut selvää, millaisia tarinoita Tom of Finland oikeasti kertoi.

Mitähän Tom itse sanoisi, jos näkisi tämän päivän?

Olkoon tämä viimeinen pornoaiheinen kirjoitus tässä blogissa.


Tom of Finland: Sarja kuvia (Like 2014)

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Täytyy tunnustaa, etten edes tiennyt, kuka Stephen Fry on, ennen kuin luin kehuvan arvostelun hänen edellisestä suomennetusta kirjastaan Koppavasta klopista (2012). Se olikin verrattoman hauska kirja - tai sitten olin vain pari vuotta sitten nykyistä alttiimpi kaikelle huvittavalle. Tartuin siis Fryn aikakirjoihin ainoastaan siitä syystä, että edellinen kirja oli ollut niin hilpeä - edelleen onnellisen tietämättömänä, mistä tämä Stephen Fry oikeastaan on tunnettu.

Kirja jatkaa Fryn elämäntarinaa siitä, mihin Koppava kloppi sen jätti. Fry on selvinnyt hankalista teinivuosistaan, päässyt opiskelemaan Cambridgen yliopistoon ja löytänyt kutsumuksensa opettajantyöstä sellaisissa yksityisissä sisäoppilaitoksissa, joita hän on itsekin käynyt. (Yksi kouluista sijaitsi Thirsk-nimisessä kaupungissa Yorkshiressä. Se saattaa soittaa jotain kelloja kirjain ystävän mielessä.) Yliopistossa hän päätyy aika lailla sattumalta teatteripiireihin, ja vähitellen näytteleminen muuttuu harrastuksesta ammatiksi. Se tuo myös rahaa ja Fryn salaa kaipaamaa kuuluisuutta.

Fryn elämä on siis kirjan kuvaamana ajanjaksona paljon paremmalla tolalla kuin edellisessä kirjassa, mutta Fryn tarinointi ei naurattanut yhtään samalla tavalla kuin siinä. Ehkä muistelmista saisi enemmän irti, jos tuntisi jo ennestään henkilöt ja teokset. Niihin perehtymättömälle lukijalle "aikakirjat" jäävät luetteloksi Fryn ja kumppaneiden teoista.

On kirjassa silti kiinnostaviakin asioita. Fryn elämän perustava kokemus vaikuttaisi olleen ristiriita itseinhon ja kehnon minäkuvan ja muiden näkemän itsevarmuuden ja snobismin välillä. Ahmin myös Cambridgen vuosista kertovat sivut. Keskiajalla perustetun huippuyliopiston perinteet ovat aivan erilaisia kuin täällä Suomessa, mutta aina ja kaikkialla opiskelijat ovat istuneet filosofoimassa, kunnes päivä koittaa taivahalla. Minullekin opiskeluvuodet ovat olleet elämän onnellisinta ja antoisinta aikaa. Yliopistomaailman lisäksi lukija saa piipahtaa lontoolaisilla herrakerhoilla, joita siis on ihan oikeasti edelleen olemassa!

Suosittelen kirjaa Fryn ja brittikomiikan ystäville. Muille en ehkä niinkään


Stephen Fry: Fryn aikakirjat - muistelma (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: The Fry Cronicles 2010

torstai 30. lokakuuta 2014

Kalevi Leppänen: Lapinhullu

Tunnetko lapinhullun? Hänen täytyy päästä kerta toisensa jälkeen Lapin erämaihin, vaikka retket merkitsevät märkiä jalkoja, sääskipilviä, kovalla alustalla nukkumisesta kipeytynyttä selkää ja makaroniruokaa päivä päivän jälkeen. Minun viimeisimmälle retkelleni jäi osa varpaankynsistäni.

Olen siis jonkin sortin lapinhullu, vaikka retkeni ovat suuntautuneet viime vuosina useammin naapurimaihin kuin Suomen Lappiin. Kukapa haluaisi palata katsomaan hakkuuaukkoja ja hiihtoturismin raatelemia tunturinlakia?

Kalevi Leppäsen kuvaama lapinhulluus on moderni romanttinen kaupunki-ilmiö, joka saa voimansa lantalaisen kaupunkielämän ja Lapin erämaiden välisestä etäisyydestä. Leppäsen mukaan alkuperäisestä lappilaisesta voi tulla lapinhullu vain siinä tapauksessa, että hän muuttaa pois kotiseudultaan. Lapinhullut ovat muutenkin innokkaita tekemään eroa asioiden välille. Omasta mielestään he ovat parhaita asiantuntijoita sekä retkeilyssä että paikallisten elämäntavoissa. On oikeanlaisia lapinhulluja, jotka kulkevat luonnossa oikealla tavalla ja oikeista syistä. Vääränlaista Lapissa kulkemista on erätaidottomien kaupunkilaisten massaturismi mutta myös urheiluhenki vailla sisäistä vakaumusta. Surua aiheuttaa niin luonnon kuin "alkuperäisen" lappilaisen kulttuurinkin tuhoutuminen modernin maailman puristuksessa.

Tunnistan ajattelutavan itsessäni. Olen monesti tuhahtanut, että en kai minä sinne mene, kun siellä on niin paljon muitakin ihmisiä. Tunnen vierautta niitä ihmisiä kohtaan, joille "vaellus" on pelkkä fyysinen suoritus ilman asiaan kuuluvaa hartautta. Kauhistun kaikenlaisia aikeita uhmata luontoa. Jos luontoa lähtee haastamaan, jää pian kakkoseksi. Leppäsen mukaan "tunturisusien" pitäisi luopua ylenkatseestaan ja eronteoistaan. Moraalisessa mielessä hän varmasti onkin oikeassa, mutta ei se tee esimerkiksi Kilpisjärvestä yhtään kiinnostavampaa retkikohdetta minun silmissäni.

Kirjassaan Kalevi Leppänen esittelee liudan eri aikakausien lapinhulluja. Monet ovat tuttuja, suorastaan legendoja, kuten metsäpäälliköt "Samperi", Wallenius ja Järvinen, joista kaksi viimeksi mainittua kunnostautuivat myös eräkirjailijoina ja tekivät Lapin erämaita tunnetuiksi. Osaltaan lapinhulluutta levitti myös Kullervo Kemppinen, jota syytettiin massaretkeilijöiden usuttamisesta aiemmin niin yksinäisille poluille. Lisäksi kirjassa huomioidaan koko joukko vähemmän tunnettuja ja yllättäviäkin nimiä. Lyhyissä elämänkerroissa on sekä uutta tietoa että erinomaista taustoitusta.

Vaikka retkijuttujen kertominen ja kuunteleminen on aivan parasta, en ole juuri lapinkirjallisuutta lukenut. Eräkirjat ovat aina tuntuneet jokseenkin pitkäpiimäisiltä. Vanhimpien teosten kuvailemia erämaitakaan ei enää ole. Lapinhullu onkin näppärä johdatus genreen. Lapinhulluuden analysointi aiheuttaa tunnistamisen kokemuksia, mutta Leppäsen näkökulma taitaa olla vielä eteläisempi kuin minun, koska kuvaukset lappilaisista ihmisistä jäävät vieraiksi.


Kalevi Leppänen: Lapinhullu - tarinoita Lappiin rakastuneista (SKS 2014)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Mikä on tuo "Kun on yö"?

Yritin etsiä tietoa edellisessä kirjoituksessa mainitsemastani ensimmäisestä suosikkikirjastani Kun on yö. Kumma kyllä googlekaan ei kerro mistään sellaisesta kirjasta, joka olisi ollut olemassa jo 80-luvun alkupuolella.

Lukijat, osaatteko auttaa?

tiistai 21. lokakuuta 2014

Millainen lukija minä olen - luonnostelmaa SKS:n keruuseen

Olen himolukija. Se tuskin yllättää ketään blogin lukijaa. Lukuinnon siemenet kylvettiin varhain, sillä myös vanhempani ovat lukeneet paljon. He lukivat myös meille lapsille jo kauan ennen kuin varsinaisesti ymmärsimme kirjojen sisällöstä mitään. Ensimmäinen suosikkikirjani oli nimeltään Kun on yö. En muista siitä mitään, mutta perhealbumista löytyy peräti kaksi kuvaa, jossa kyseistä kirjaa luetaan minulle. Hädin tuskin olen tuolloin osannut istua. Jossain vaiheessa kieltäydyin lähtemästä päiväkotiin ennen kuin aamusatu oli luettu.

En kuitenkaan oppinut lukemaan sankarillisen aikaisin vaan vasta koulunalkua edeltävänä kesänä. Lukupalvelua taisi olla tarjolla vähän liiankin helposti, joten ei ollut tarvetta opetella itse. Hankalaakin lukeminen oli alussa. Kun lukutaito vankistui sellaiseksi, että kokonaisten kirjojen lukeminen alkoi sujua, muistan uusien maailmojen avautumisen olleen huikaiseva kokemus. Menikin monta vuotta, että minua ei juuri saatu irti kirjasta. Yksi suurimmista elämyksistä oli (lapsille lyhennetty?) Tuhannen ja yhden yön sadut, jonka vuoksi melkein myöhästyin koulustakin. Muutenhan en myöhästynyt koskaan - se oli kunnia-asia!

Jossain vaiheessa kiinnostuin tähtitieteestä. En muista miten ja milloin. Joka tapauksessa ensimmäinen toiveammattini oli tähtitieteilijä. Vanhemmat kannustivat tähtiharrastukseen ja ostivat minulle joululahjaksi Tähtienharrastajan käsikirjan (Colin A. Ronan) jo ennen kuin opin lukemaan. Sitä sitten luettiin iltajutuksi. Äiti ei kuitenkaan suostunut lukemaan artikkelia suhteellisuusteoriasta. Syy ei koskaan selvinnyt, eikä äitikään enää muista koko asiaa. Koulumatkoilla sitten pelkäsin supernovia ja mustia aukkoja, joten tarinat taisivat kuitenkin olla hiukan liian hurjia ymmärrykseen nähden.

Paremmin lapselle sopi Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja. Erään epävirallisen kyselyn mukaan Aalto-yliopiston avaruustekniikan satelliittiryhmän kaikki opiskelijat olivat lukeneet sen lapsena, joten kirja on kenties innostanut kokonaisen sukupolven tähtitieteen pariin. Toinen innostava tietokirja oli nimeltään Maapallo ihmeiden planeetta. Kuten blogilistastani helposti huomaa, olen edelleen hyvin kiinnostunut tulivuorista ja ilmastosta ja muista sellaisista asioista. Kiinnostus tiedettä kohtaan syntyi lapsena hyviä tietokirjoja lukemalla.

Lapsena luin ihan kaikkea mahdollista enkä juuri koskaan jättänyt kirjaa kesken. Suosikkeja taisivat olla hevoskirjat ja dekkarit. Yläasteikäisenä ne alkoivat kuitenkin tympiä. En saanut oikein mitään irti mistään kirjoista. Sitten äiti suositteli omaa suosikkikirjaansa, Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Ihastuin siihen heti. Lasihelmipelistä alkoi toinen ahmimiskauteni. Lukion ja parin ensimmäisen yliopistovuoden aikana luin paljon niin sanottua vakavaa kirjallisuutta. Suosikkikirjailijoitani olivat Hessen lisäksi muun muassa Anna-Maija Ylimaula, Anita Brookner, Riitta Vartti, Marek Hlasko ja Kjell Westö. Marek Hlaskon ansiosta innostuin Puolasta ja tein jopa esitelmän maan historiasta maailmansotien välisenä aikana. Huomasin aiheenvalinnan kuitenkin pian virheeksi. ;) Nuoren Wertherin kärsimykset tuli luettua (se oli vähän pettymys), kuten myös järjen ja uskon suhdetta länsimaisessa kulttuurissa pohtiva Tohtori Faustus. Buddenbrookit oli suorastaan häpeämättömän hauska klassikoksi. Välillä teini-iässä tuntui, että Eino Leino on ainoa, joka ymmärtää.

Eräänä abivuoden talvisena iltapäivänä Rovaniemen kaupunginkirjaston tänään palautetuista mukaan tarttui Jumalat juhlivat öisin. Ihastuin klassisen kreikan opiskelijoista kertovaan romaaniin välittömästi, ja se taisi vaikuttaa osaltaan siihen, että monien yllätykseksi minusta tulikin humanisti eikä luonnontieteilijä. Jossain vaiheessa nimittäin oivalsin, että voin ihan oikeasti opiskella mitä haluan, eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään, onko siinä järkeä vai ei. Avaruusfyysikalla taitaa sitä paitsi olla vielä vaikeampi työllistyä kuin humanismilla. Minulla on nykyään yliopistollinen arvosana latinan kielessä - kreikkaa sen sijaan en koskaan ehtinyt opiskella alkeiskurssia pitemmälle.

Viime vuosina olen lukenut entistä enemmän tietokirjoja ja kevyitä viihderomaaneja. Lukuhalu on säilynyt, mutta keskittymiskyky on kadonnut jonnekin ihmissuhteiden ja nettiriippuvuuden syövereihin. Entistä useammin kannan kesken jääneitä kirjoja takaisin kirjastoon. Jotkut romaanit kuitenkin koukuttavat. Usein ne ovat historiallisia, kuten esimerkiksi norjalaisen Anne Karin Elstadin tai Ulla-Lena Lundbergin juurevat tarinat syrjäseutujen ihmisistä.

Kirjoja minulla on nykyään kolme hyllyllistä, ja lähikirjaston henkilökunta tuntee minut nimeltä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Jari Tervo: Revontultentie

Esikoisessa (2013) tutuksi tullut nuoren Jarin perhe kohoaa yhteiskunnan arvoasteikossa rivitaloasunnon omistajiksi, mutta Korkalovaaran rinnettä he laskeutuvat Vanamokadun perukoilta Revontultentielle. Jarin isä nimittäin rakennuttaa hienon rivitalon viimeksi mainitun kadun varrelle.

Tiedän, mitä rivitaloa Jari Tervo tarkoittaa. Olen kulkenut lukemattomia kertoja sen ohi. Yksi ala-asteen luokkatoverini asui siinä. Jari Tervo ei ymmärtääkseni ole asunut.

Esikoiseen verrattuna Revontultentie tuntuu muutenkin irtautuvat kauemmas Tervon perheen arjesta. Uutukaisessa teini-ikään ehtinyt Jari matkustaa perheensä mukana Neuvostoliittoon ja pääsee kommunismille omistautuneen hulttio-opettajan suosioon. Opettajan myötävaikutuksella hän tutustuu toiseenkin sosialistiseen valtioon eli Itä-Saksaan. Siellä järjestetään maailman nuorison festivaali, missä Agit-Prop laulaa ja vallankumous on muutenkin yhtä lystiä. Ehkä jonkinlainen jälkiviisaus vaivaa näitäkin tarinoita.

Kirja sisältää tuotesijoittelua jopa häiritsevästi. Kuka aikalainen luettelisi arkisten tavaroiden merkkejä? Eikö autoa yleensä kutsuta ihan vain autoksi eikä Saab Ysikutoseksi? Minun nostalgiantunteeni eivät perustu muutenkaan muistoihin 70-luvusta, koska en elänyt vielä silloin. En ole kasvanut kommunistiperheessä, en ole ollut edes poika. Mutta Korkalovaaran minä muistan. Tutut kadunnimet, Mäntyvaaran hiekkakuoppa, jonka rinteeltä laskimme pulkalla mäkeä, vaikka se oli kiellettyä. Yksi porukasta seisoi reunalla ja varoitti, jos tuli moottorikelkkoja.

Ilman yhteisiä kotinurkkia tuskin olisin tätäkään kirjaa lukenut. Esikoisessa seikkailut suvun menneisyydessä olivat tärkeässä osassa. Revontultentiessä ne sen sijaan tuntuvat keinotekoisilta niin kuin perheen uusin tragediakin. Ei Revontultentie silti mikään huono kirja ole, vaan siinä on 70-luvun nuoria varmasti puhuttelevan ajankuvan lisäksi sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Vaikka Jari tutustuu aikuisten maailmaan, lapsen mielikuvitustakin on vielä jäljellä. Toivon silti, että historian opettaja Orankivaara on ihan fiktiivinen hahmo. Olen minä 70-luvun kommunistisista hörhöistä jotain tarinoita kuullut, mutta ei kai silloinkaan aivan tuollainen vastuuttomuus ollut kouluissa mahdollista?

Kiitos Kirsille kirjavinkistä.

Jari Tervo: Revontultentie (WSOY 2014)

tiistai 7. lokakuuta 2014

Arne Nevanlinna: Arne

Hyvän kirjasyksyn huono puoli: pitää lukea uutuuksia hirmuista vauhtia, koska kirjaston varausjonot ovat pitkät. Ihme kyllä joku muukin on ollut kiinnostunut myös Arne Nevanlinnan muistelmista.

Ennen varsinaisia romaanejaan Nevanlinna kirjoitti parikin omaan elämäänsä perustuvaa teosta. Meidän sota -kirjaa olen käsitellyt blogissakin. Jo tuolloin epäilin, mahtaako tarinassa olla myös puhtaasti fiktiivisiä elementtejä. Uudessa elämänkerrassaan kirjailija paljastaa, että Edu ja Roina ovat todellakin keksittyjä henkilöitä. Yllättäen päiväkirjaakaan ei ole koskaan ollut olemassa, mutta suurin osa tapahtumista on Nevanlinnan mukaan kuitenkin todellisia.

Edellisessä kirjotuksessani ehdin jo pohdiskella yleisemminkin historiallisen kuvauksen autenttisuutta. Hovimäki-syndroomaan vaivaamissa kirjoissa kaikki merkittävä tapahtuu samalle perheelle. Arne Nevanlinnan mukaan historian käänteet näyttäytyvät todellisessa elämässä vähemmän dramaattisina. Edes älykkökodissa ei 30-luvulla tai sotien aikana juuri keskusteltu maailman tilanteesta. Ei niistä välttämättä kovin paljon tiedettykään. Päällimmäisenä mielessä olivat arjen asiat. Käänteentekevistä historian vaiheista keskustelevat herrat tuovat Nevanlinnan mieleen pikemminkin aikakauden lehtiä tutkiskelevan kirjailijan kuin muistikuvat siitä, mistä vastaavissa seurueissa oikeastaan puhuttiin.

Arne Nevanlinna tuntuu suhtautuvan aika kriittisesti tiedemiessukunsa perinteisiin. Isä ja muutamat sukulaiset olivat hänen mukaansa intelligenttejä mutta eivät intellektuelleja. Todelliselle älykölle tunnusomainen kriittinen ajattelu puuttui. Etenkin nuori Arne tunsi silti perheen kolmannelle pojalle (hänen mukaansa) tyypillistä alemmuudentuntoa. Kenties kasvaminen professori-isän ja menestyneiden lääkäriveljien varjossa teki Arnesta alakynteen jääneiden puolustajan, jollaiseksi hän kuvaa itseään kirjailijana. Vaikka hän vähättelee urakalla omia kykyjään, ei ilmiselvää lahjakkuutta ja terävää päätä pysty lukijalta kätkemään.

Työurien pidentäminen on nyt pop. Arne Nevanlinnaa tulisi pitää oikein mallikansalaisena, sillä hän ryhtyi kirjailijaksi jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana. Sitä ennen hän työskenteli arkkitehtinä sekä Suomessa että muun muassa Keniassa. Kirjailijaksi ryhtyneen arkkitehdin muistelmat paljastavat ammattikunnan sisäisen hierarkian. Ehkä se selittää, miksi arkkitehdit ja niin sanottu tavallinen kansa näkevät rakennukset niin kovin eri tavalla?

En ole saanut luettua yhtään Arne Nevanlinnan romaania. Ehkä yritän vielä uudelleen. Sen sijaan tositapahtumiin perustuvat kirjat Isän maa ja Meidän sota ovat huvittaneet minua suuresti, kuten myös tämä helppolukuinen ja hauska muistelmateos.


Arne Nevanlinna: Arne - oman elämän kintereillä (Siltala 2014)

tiistai 30. syyskuuta 2014

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten SillanrakentajistaKeikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

maanantai 29. syyskuuta 2014

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Suomen vaarallisimpia rikollisia arvioiva psykiatri kirjoittaa hyvän kääntöpuolesta, siis pahasta - kirjassa täytyy siis olla järkyttäviä paljastuksia toinen toistaan hirveämmistä teoista. Ei sentään. Lukija joutuu miettimään, mitä hyvän kääntöpuoli oikeastaan on. Ovatko rikolliset pahoja? Hehän ovat lähinnä kaikin tavoin sairaampia kuin kansa keskimäärin. Onko tietämättömyys tai tyhmyys pahuutta? Tai ihmisten laiminlyönti niin, että he saavat sairauteensa hoitoa vasta vankilassa?

Loppujen lopuksi Lauerma käsittelee - ilmeisesti - Turun Sanomien kolumneihin perustuvissa kirjoituksissaan varsin vähän leipätyötään. Sen sijaan hyökkäyksen kohteena on typeryys ja huuhaa. Uskomushoidot moraalittomine kauppiaineen saavat kyytiä kuten myös typeryyteen ja tietämättömyyteen perustuva moraalipaniikki. Kaikkihan me olemme kuulleet kauhisteluja, että vangeistä pidetään parempaa huolta kuin vanhuksista ja vankeinhoitoon käytetyt varat ovat jopa vanhuksilta pois. Tai että moraalittomat lääkärit määräävät mielenterveyspotilaille lääkkeitä silkkaa ilkeyttään. Ei pidä paikkaansa, Lauerma jyrähtää.

Yksinkertaistuksia ja moraalipaniikkia harrastavat ihmiset eivät tietenkään lue tätä kirjaa, vaikka juuri heidän pitäisi niin tehdä. Voisin määrätä vähintäänkin kirjoitukset Ennen oli paremmin ja Miksi vankeja hoidetaan pakolliseksi osaksi peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opetusta. Niissä Lauerma paljastaa vastaansanomattomasti, kuinka löyhälle pohjalle julkisuudessa toistellut hokemat perustuvat. Vähemmän pakollisia mutta mielenkiintoisia ovat kirjoitukset psykopaateista ja suomalaisen miehen osin kuvitellusta väkivaltaisuudesta. Käy ilmi, että väkivaltaisia ovatkin vain itä- ja pohjoissuomalaiset ja heistäkin lähinnä syrjäytyneet alkoholistit.

Hyvän kääntöpuoli on tieteellisen tiedon, tosiasioiden ja kriittisen ajattelun ylistys. Vastapuolena Lauerma näyttää pitävät erityisesti netin anonyymejä mölyäjiä, jotka saavat lietsottua toisensa vainoharhaiseen raivoon vailla minkäänlaista tosiasiatietoa. Ajankohtaisena esimerkkinä voitaneen mainita "lastenvaunugate". Välillä lukija ei silti välty vaikutelmalta, että myös Lauerman herkkiä tunteita on loukattu ja nyt poikkiteloin asettuneille näytetään mistä suunnasta pesee. Itse asiasta on kuitenkin vaikea olla eri mieltä. Huuhaan levittäjät ansaitsevatkin kuulla kunniansa - sen verran traagisia seurauksia hölynpölyllä voi olla.

Vakavista aiheista huolimatta kirja on hauska ja helppo luettava. Yksi junamatka siihen vain tarvittiin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014)

maanantai 22. syyskuuta 2014

Annika Luther: Opettajainhuone

Tässä sitä hyvää hömppää nyt sitten on. Ensinnäkin henkilöt ovat uskottavia. Ehkä Luther liioittelee vähän. Mutta silti. Päähenkilöt ovat ihan tavallisennäköisiä, jotkut jopa ylipainoisia. He onnistuvat ja epäonnistuvat elämässään, kuten ihmiset muutenkin, mutta eivät poikkeuksellisen erinomaisuutensa vuoksi. Kirjan juonikin on uskottava. Elämän synkät puolet ovat jopa hiukan liikaa läsnä, jotta tämä viihderomaani pelkästään viihdyttäisi. Tulee surku, kuinka pienet asiat saattavat syöstä viattomien ihmisten elämän kohtuuttomasti  raiteiltaan.

Romaani kuvaa yhden lukuvuoden ajan helsinkiläisen ruotsinkielisen yläkoulun ja lukion elämää. Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumien keskipiste on opettajainhuone lukuisine opettaja-persoonallisuuksineen. Oppilaista tarinan kannalta keskeisiä ovat yksinäinen ja eristäytynyt poika ja hänen ainoa ystävänsä, Intiasta muuttanut varhaiskypsä tyttö. Muuten oppilaat jäävät taustalle, kertomuksen häliseväksi taustaksi. Opettajat yrittävät selvitä kuka mitenkin työstään. Samalla selvitellään yksityiselämän kiemuroita. Opettajainhuoneessa rakastutaankin - tottakai, eihän tämä muuten viihderomaani olisikaan.

Koulumaailman kuvaus on romaanissa mustan huumorin värittämää, inhorealististakin.  Opettajan urasta haaveilevan kannattaisi varmaan lukea tämä kirja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Uusi teknologia ja pedagogiset koulutukset riivaavat, vanhemmat ovat hankalia ja oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Luther on itsekin opettaja, joten voisi kuvitella, että jos kirjan tapahtumat eivät suorastaan perustu tositapahtumiin, niin vankkaan kokemukseen ainakin. Erityisesti minua riemastuttaa kertomus suuren hälinän saattamina hankituista älytauluista, jotka eivät toimi hetkeäkään. Niin totta! Onneksi älytaulut saadaan romaanissa hyötykäyttöön, kun abiturientit saavat sotkea ne penkkareissa. Taatusti analogisesti!

Tämän enempää sanottavaa minulla ei kirjasta oikeastaan olekaan. Hyvää romaania on vaikea haukkua. Jos lukija pohtii, mitä ostaa äidille joululahjaksi, tässä on yksi hyvä vaihtoehto. Jos äiti on opettaja, kannattaa kuitenkin harkita vielä kerran, jotta työasiat eivät tule mieleen joululomalla. Itse aion tutustua seuraavaksi muihinkin Annika Lutherin romaaneihin.


Annika Luther: Opettajainhuone (Teos 2013)
Alkuteos: Lärarrummet (Schildts & Söderströms 2013), suom. Sinna Virtanen

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja
Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Jenna Jameson: Erotiikan ammattilainen

Parahin googlailija, lämpimästi tervetuloa! Toivottavasti viihdyt ja vierailet blogissa uudestaankin!

Tämänkertaista kirjaa en kuitenkaan suosittele varauksetta. Erotiikan ammattilainen on taas näitä Neil Straussin toimittamia elämänkertoja, jotka ovat takakannen perusteella olevinaan kovinkin rankkoja ja sokeeraavia mutta jotka lopulta vain vahvistavat stereotypioita.

Jos olet ennen kirjan lukemista ollut sitä mieltä, että pornoteollisuus alistaa naisia ja pornotähdet ovat henkisesti rikkinäisiä ihmisiä, joita on helppo hyväksikäyttää, mielipiteesi ei muutu kirjan myötä. Niinhän se näyttää olevan, vaikka Jenna Jamesonista on saatu aikaiseksi per aspera ad astra -henkinen tarina. Olisiko Jennakin ryhtynyt toisenlaiselle uralle, jos hänen äitinsä sairastuminen ja kuolema ei olisi syössyt perhettä raiteiltaan (miten olisi valtion tarjoama sairausvakuutus?) eikä hän olisi jäänyt käytännössä ilman vanhempien hoivaa naisia esineellistävän ja halventavan alakulttuurin armoille?

Vaikka kirja on ylistyslaulu emansipoituneelle, elämässään menestyvälle naiselle, sen kunniaksi on sanottava, että siinä ei epäröidä kertoa, kuinka huonosti monelle muulle naiselle ja miehelle on alalla käynyt. Teoriassa en vastusta pornoa, kunhan sekä sen tekijät että katsojat ovat mukana vapaaehtoisesti. Jamesonin muistelmia lukiessa moralismi hiipii kuitenkin pintaan. Onko reilun kaupan pornoa olemassakaan? Ja missä olosuhteissa ihmisellä on vapaa tahto? Ratkaisuksi ongelmiin Jameson tarjoaa neuvoja, kuinka yksilö voisi itse pitää paremmin puolensa. Pitää olla kauniimpi ja älykkäämpi kuin kaikki muut, niin kuin Jenna on.

Luultavasti kirjoittajien tarkoitus on ollut, että kirjassa järkyttäisi nimenomaan avoin seksuaalisuus. Ei se enää tällä vuosituhannella järkytä ketään. Ei varsinkaan, kun tarina päättyy samoin kuin hömppäromaaneissa: rajun nuoruuden elänyt päähenkilö löytää lopulta Sen Oikean, jonka kanssa hän solmii avioliiton ja perustaa perheen. Sen sijaan työntekijöiden avoin riisto pornoteollisuudessa suututtaa.

Ehkä Jameson ja Strauss ovat ajatelleet järkyttyjäksi amerikkalaisen konservatiivikristityn, eikä heille ole tullut mieleenkään, että  hyvinvointivaltiossa kasvanutta ay-aktiivia järkyttävät aivan eri asiat.

Muistelmien suomenkielinen nimi on kieltämättä aika lattea, vaikkei alkuperäinenkään kovin hyvin vastaa kirjan sisältöä. Varsinaiset päiväkirjaosuudet ja perhesuhteiden märehtimiset kirjan keskivaiheilla ovat silkkaa kuollutta painoa. Lukijan kestää hyppiä yli parisataa sivua menettämättä yhtään mitään. Takakannen itse rummutettuun hälinään verrattuna kirja on itse asiassa keskimäärin sangen tylsä. Paikoitellen kuvaukset stripparin ja pornonäyttelijän arkipäivästä ovat kyllä kiinnostavia, samoin paljastukset pornoteollisuuden toimintatavoista.

Jenna Jameson & Neil Strauss: Erotiikan ammattilainen - seksitähden päiväkirja (Readme.fi 2006)
Alkuteos: How to Make Love Like a Porn Star - Cautionary Tale

tiistai 2. syyskuuta 2014

Patrik Borg: Vinha perä

En tiedä, kuinka paljon painan, enkä edes halua tietää. En myöskään laihduta, mutta lainasin silti lähikirjastosta näyttävästi esillä olleen laihdutusoppaan. Paino ja laihdutus ovat nimittäin niitä asioita, joissa yksityinen on poliittista ja siis yleisesti kiinnostavaa. Voi oikeastaan kysyä, onko painonhallinta ylipäätään millään tasolla yksityistä vai ainoastaan poliittista.

Vinha perä ei ollut niitä kirjoja, joita kannattaa lukea iltajutuksi. Sen verran raivoa se herätti. Ei siksi, että se olisi huono kirja, koska se on erinomainen, mutta on tyrmistyttävää, kuinka paljon tieteeseen perustuva laihdutusneuvonta eroaa naistenlehtien ja muiden vastaavien laihdutusohjeista. Tieteen mukaan ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, kieltäytyä mielihyvästä tai vältellä mitään tiettyjä ruoka-aineita. Kannattaa vain säännöllistää elämäntavat, syödä enemmän kasviksia ja harrastaa jotain kivaa liikuntaa. Luultavasti ero johtuu siitä, että tieteessä päämäärä on terveyden parantaminen, naistenlehdissä taas syntisen lihan rankaiseminen. Tarkkailu ja kurittaminen ovat rituaaleja, joiden avulla syntinen ja saastainen naisruumis saadaan juuri ja juuri yhteiskuntakelpoiseksi.

Luin kouluikäisenä Pyhän Claran pyhimislegendan. Tarinan mukaan hän osoitti naiseksi poikkeuksellista erinomaisuuttaan syömällä vain linnuille tarkoittuja leivänmuruja harmitellen, että oli pakko syödä edes niitä. Ilmiselvä anorektikko, tuumasi teini-ikäinen Kirjavuorenpeikko tästä pyhästä naisesta. Toinen silmiä avaava lukukokemus oli Foucault'n Tarkkailla ja rangaista, joka kuvaa modernin yhteiskunnan vallankäytön ulottumista kansalaisten ruumiillisuuteen. Kansalaisista pitää tehdä helposti hallittavia ja tehokkaita tuotantokoneiston rattaita, ja helpoiten se onnistuu sillä, että yksilöt opetetaan vahtimaan itseään ja toisiaan. Patrik Borgin kirjassa kerrotaan, miten vahingollista liiallinen kontrolli on laihdutuksen kannalta, mutta siinäkin vilahtaa myyttinen itse - siis itsekuri ja itsekontrolli. Eikö kannattaisi kirjoittaa ihan vain kurista ja kontrollista?

Ylipainokeskustelua on tutkittukin foucaultlaisesta näkökulmasta, mutta en saa päähäni sen enempää kirjan kuin kirjoittajienkaan nimeä.

Kirjassa on suht paljon tekstiä ilmiöstä, jota kutsutaan ahmimishäiriöksi. Varmaan ilmiön medikalisoinnille on perusteitakin. Minulla on epäilemättä taipumusta kuvatun kaltaiseen käytökseen: voin olla syömättä herkkuja, mutta jos syön niitä, olen aivan holtiton. Yksi pala suklaata ei tuota mitään mielihyvää. Herkkujen kontrolloimaton ahmiminen silkan nautinnon tähden on kuitenkin melkeinpä radikaaleinta, mitä ihminen, erityisesti nainen, voi tässä yhteiskunnassa ruumiillisena olentona tehdä. Ei ole enää mikään juttu, jos kertoo harrastavansa seksiä. Ahmiessa haistattelee yhteiskunnan kontrollille ja tekee kerrankin, mitä itse oikeasti haluaa. Tässä kulttuurissa synti ja nautinto kuuluvat yhteen.

Älkää siis laihduttako tai suostuko kontrolliin, ellei yliopainosta ole koitunut konkreettista terveyshaittaa.

Lukija älköön pelätkö, että Kirjavuori olisi salakavalasti muuttumassa kirjablogista elämäntyyli- ja matkustelublogiksi. Haluan kuitenkin liittää loppuun yhden lomakuvan:


Kuva saattaa liittyä kirjoituksen aiheeseen - kaikesta kriittisestä ajattelusta huolimatta tällä viikolla tuntuu vähän siltä.


Lukijaa kenties kiinnostavia linkkejä:

Patrik Borgin kotisivu
Tieteellistä lihavuuskeskustelua on käyty Ylen radiokanavilla pitkin kesää - tässä yksi ohjelma.


Patrik Borg: Vinha perä - laihdutuksen myytit ja faktat. Otava 2012.

torstai 14. elokuuta 2014

Åsne Seierstad: Yksi meistä

Kuva: WSOY
Muistan sen hyvin. Olin juuri lähdössä parin kuukauden työmatkalle Norjaan, kun sieltä kuului kauheita uutisia: Oslossa oli räjähtänyt pommi. Kirotut islamistit! Niinhän kaikki aluksi ajattelivat. Yhdistin tapahtuneen Naton operaatioon Libyassa. Pelotti ihan oman turvallisuudenkin puolesta.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei terroristin logiikka ole arkijärjellä ymmärrettävissä.

Yksi meistä. Sellainenhan Pohjoismaiden lähihistorian pahin terroristi Anders Behring Breivik on. Uhka ei tullutkaan ulkopuolelta vaan pohjoismaisten pellavapäiden joukosta. Toimittaja Åsne Seierstadin kirja kuvaa Breivikin tietä massamurhaajaksi. Tarinaan punoutuvat Utøya-nuorten elämänkerrat, tosin vahvasti de mortuis nil nisi bene -periaatteella. Välillä käy mielessä, lukeeko kirjaa tositapahtumiin perustuvana romaanina vai tietokirjana. Seierstad on käyttänyt laajaa lähdeaineistoa, mutta kyllä hän maalaileekin välillä melko vapaalla kädellä.

En suosittele kirjaa iltalukemiseksi. Se oli nimittäin niin jännittävä, että sen lukemiseen meni koko yö, joka olisi tarvittu kipeästi voimien uudistamiseen.

Kolmen vuoden takaisia tapahtumia tuskin tarvitsee tässä kerrata.

Seierstad on selvästi kirjoittanut kirjan kansainvälistä yleisöä ajatellen. Hän kuvaileekin kiinnostavasti poliittisten broilerien koulimista järjestöissä, työväenpuolueen politiikkaa yleensä ja maahanmuuton aiheuttamia ristiriitoja. Käy ilmi, että Breivik itse asiassa kasvoi ilmapiirissä, jossa sosiaalidemokratian vihaaminen ei ollut mitenkään harvinaista. Kun nuori Anders kerta toisensa jälkeen epäonnistuu pyrkimyksissään, hän uppoutuu ensin tietokonepeleihin, sitten islamkriittisiin blogeihin. Todellisuuden kadotessa vähitellen yhä kauemmas viha saa äärimmäisiä muotoja.

Palavaa vihaa sosiaalidemokratiaa vastaan on vaikea ymmärtää. Ymmärrän, että yhteiskunnassa on erilaisia poliittisia päämääriä, mutta kenelle ei oikeasti kelpaa esimerkiksi yleinen äänioikeus, vuosiloma tai kahdeksan tunnin työpäivä? Minun mielestäni pohjosmainen hyvinvointivaltio, jonka rakentamisessa sosiaalidemokraatit ovat kiistatta olleet keskeisessä osassa, on muutenkin nerokkain yhteiskuntamuoto tähän mennessä. Silti omassakin tutkimusaiheessani törmää vähän väliä siihen, että nimenomaan pohjoismaista sosiaalidemokratiaa pidetään esteenä kaikelle ylevälle.

Breivikin tapauksessa hyvinvointivaltio kuitenkin epäonnistui. Hänen perheessään laiminlyönnit ja huolenpidon puute periytyivät sukupolvelta toiselle. Perhe sai apua. Keinot eivät vain tepsineet. Valtio epäonnistui karmivalla tavalla myös tapahtamapäivänä. Jos poliisin organisaatio olisi toiminut tehokkaammin, joukkomurha Utøyalla olisi ehkä voitu estää jopa kokonaan.

Kirjan nimi on oikeastaan todella osuva. Se kertoo yhdestä norjalaisesta, mutta myös laajemmin yhteiskunnasta.

Breivikin sairaat ajatukset eivät olleet hänen omiaan. Ne ovat olleet olemassa jo ennen häntä. Onnettomien olosuhteiden vuoksi juuri Breivik antoi niille näkyvän muodon. Se henkilö olisi voinut olla joku muukin meistä. Löytyi muun muassa opiskelija, joka oli suunnitellut vastaavaa attentaattia ja harmistui, kun Breivik varasti idean.

Tavoitteissaan Breivik ei silti onnistunut. Työväenpuolue sai runsaasti myötätuntoa ja voitti seuraavat vaalit. Mielestäni silloinen pääministeri käytti tapahtunutta hyväkseen sangen häikäilemättömästikin. Luulisi kunnallisvaaleissa olleen muitakin teemoja. Myös työväenpuolueen nuorisojärjestö näyttää toipuneen nopeasti. Norjan-matkani alussa kaupungin torille tuotiin joka päivä kukkia. Syksyn edetessä ne saivat lakastua, eikä uusia enää tullut. Läheisensä menettäneiden elämä ei kuitenkaan palaa koskaan entiselleen.

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta (WSOY 2014)
Alkuteos: En av oss. En fortelling om Norge (2013)

tiistai 12. elokuuta 2014

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY
Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)

maanantai 11. elokuuta 2014

Puolivuosikatsaus

Ilmari Juutilainen (oik.)
SA-kuva
Ensi viikolla tämä blogi tulee puolen vuoden ikään. (Kauheaa, kun aika kuluu niin nopeasti.) Koska en aio olla merkkipäivänä tietokoneen ääressä, haluan pohtia väliaikatietoja jo nyt. Metakeskusteluun kyllästynyt lukija hypännee tekstin yli. Aikamme on kuitenkin lyhyt täällä ja turhia kaikki tekomme muutenkin.

Puolen vuoden aikana olen moneen kertaan ehtinyt miettiä, mitä järkeä on pitää blogia, jota kukaan ei lue. Synkät mietteet on aina toistaiseksi keskeyttänyt joku, joka kertoo, että kyllä minä luen. Onneksi kirjoitankin omaksi ilokseni, työkirjoittamisen vastapainoksi. Välillä pitää irroitella ilman suorituspaineita.

Kävijälaskurien mukaan keskimäärin on ollut sellaista kolmea lukijaa päivässä, joten ei tämä mikään yleisömenestys ole ollut. Enpä sellaista odottanutkaan. Tosin en täysin luota kävijälaskureihin, koska ne eivät näytä noteeraavaan esimerkiksi mobiililaitteilla surffaavien vierailuja.

Suurin lukijaryhmä näyttäisivät olevan satunnaiset googlailijat. Toivon heidän löytäneen, mitä he ovat olleet etsimässä. Ei, en aio kertoa hassuja hakusanoja...

Puolen vuoden suosituimmat jutut:

1. Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
2. Yrjö Jylhä: Risti lumessa
3. Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana

Osaatteko tehdä päätelmiä kärkikolmikosta? Minä en.

Viime viikkoina blogi on mennyt kovin totiseksi, enkä voi luvata muutosta asiain tilaan lähitulevaisuudessakaan. Olen minä hömppääkin lukenut, mutta ei siitä ole ollut oikein mitään sanottavaa.

Mitähän kannattaisi seuraavaksi lukea, ettei joudu aivan raskasmielisyyden valtaan?

tiistai 5. elokuuta 2014

Vielä musiikin ymmärtämisestä

Jäin miettimään Harnoncourtin kirjaa. Hänhän kirjoitti uuden ajan musiikista. Samalla tavalla keskiajan musiikkia on tarkastellut ranskalainen professori Iégor Reznikoff oppilaineen. Yksi heistä, laulaja, laulunopettaja ja musiikin tohtori Hilkka-Liisa Vuori väitteli muutama vuosi sitten birgittalaislaulusta. Myös hänen keskiaikaista musiikkia käsittelevä pro gradunsa Hiljaisuuden syvä ääni (1995) on julkaistu kirjana, ja ainakin täälläpäin se löytyy ihan kaupunginkirjaston kokoelmista. Jos keskiaikaisen kirkkomusiikin ymmärtäminen siis kiinnostaa, Vuoren teokset lienevät helpoin tie tiedon lähteille.

Ja tältä se käytännössä kuulostaa. Eikö olekin kaunista?

maanantai 4. elokuuta 2014

Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti

Kuva: The Open University
Aave kummittelee Euroopassa. Siinäpä ehkä kirjallisuuden historian hienoin avauslause. Euroopan hulluna vuonna 1848 näyttikin siltä, että uudenlaiset voimat pyyhkäisevät maanosan yli.

Toisenkin luvun ensimmäinen lause on klassikko: Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa. Entäs manifestin viimeinen lause sitten: Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Nykyinen pääministerimme kohautti taannoin kysymällä, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla. (Toivoakseni se oli huumoria; muuten pelottaa ajatellakin, missä käsissä valtiolaivamme peräsin on.) Kysymykseen voisi vastata monellakin tavalla, mutta tässä eräs ajattelemisen arvoinen sitaatti:
"Se [porvaristo] on hukuttanut uskonnollisen hurmion, ritarillisen innostuksen ja porvarillisen hempemielisyyden pyhät värähdykset itsekkään laskelmoinnin jääkylmään veteen. [---]
Se on, sanalla sanoen, asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa'an riiston.
Porvaristo on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella."
Siinä se taas on, loistonsa menettänyt maailma. Mutta toisin kuin se, mitä nyt kutsumme äärioikeistoksi, Marx ja Engels eivät haikailleet kadonnutta kulta-aikaa vaan olivat sitä mieltä, että nyt on aika panna kaikki uusiksi ja tuhota lopullisesti ne rakenteet, jotka johtavat heikompien sortoon. Tärkein näistä rakenteista on heidän mukaansa työn synnyttämien pääomien kertyminen yksityiseen omistukseen työn tekijöiden jäädessä osattomiksi työnsä hedelmistä.

Tällä hetkellä kommunismi vaikuttaa lähinnä historialliselta kuriositeetilta. Kommunistisen puolueen manifesti puolestaan kurottaa tulevaisuuteen. Työväenluokkaakaan ei varsinaisesti ole vielä olemassa, vaan kommunistit pyrkivät vasta rakentamaan sellaista. 1800-luvun puolivälissä todellisia vallankumouksellisia olivat kuitenkin porvarit, jotka olivat onnistuneet syrjäyttämään vanhan vallan. Marxin ja Engelsin mukaan porvariston tekemä vallankumous on välttämätön kommunistisen vallankumouksen kannalta, koska porvarillinen yhteiskunta ei pysty estämään proletariaatin kurjistumista. Lopulta kurjuuteen vajonneet ihmiset murtavat kahleensa ja ottavat pääoman johtamansa valtion haltuun.

Luokkataistelu pelkistyy porvareiden ja työläisten väliseksi viimeiseksi taistoksi. Kommunistisen puolueen tavoite on porvarillisten tuotantosuhteiden tuhoaminen ja yksityisen omistusoikeuden rajaaminen siihen, mitä kukin tarvitsee selvitäkseen jokapäiväisestä elämästään. Vallankumouksen ensimmäinen vaihe on proletariaatin diktatuuri, mutta lopulta luokkaerot katoavat kokonaan ja valtiovallasta voidaan luopua.

Klassikkojen lukeminen on tavallaan vähän vaikeaa, koska kaikkihan tietävät, mitä niissä sanotaan, miten niitä pitää tulkita. Ja ennen kaikkea mitä maailmanhistoriassa seuraavaksi tapahtui. Niinpä Kommunistisen puolueen manifestissa ei ollut kovinkaan paljon varsinaisesti yllättäviä asioita. Se ei ole pitkä eikä vaikea kirja, mutta se ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa oman aikansa asioihin ruotimalla muun muassa erilaisia sosialismin suuntauksia. Ainakin minun oli aika vaikea pysyä kärryillä, mihin keskusteluihin siinä oikeastaan viitataan.

Varhaiset kommunistit eivät voineet tietää, että heidän onnelansa ei toteudu ainakaan siellä, missä sen nimeen vannottiin. Maailma ei kuitenkaan ole entisensä, vaan työläiset ovat todellakin nousseet sorron yöstä - jopa niin hyvin, ettei työväenaate voisi enää vähempää heitä kiinnostaa. Vaikka kommunistinen maailmanvallankumous on ainakin toistaiseksi peruttu, luullakseni myönnämme kaikki, että ilman manifestia maailma olisi aivan erilainen eikä ainakaan parempi. Toisaalta sen olisi varmaankin kirjoittanut joku muu, jos Marx ja Engels eivät olisi tarttuneet tehtävään.

En silti pitäisi ihmeenä, vaikka jonkinlaiset vallankumousopit vielä kaivettaisiin naftaliinista, jos kansanjoukot tulevaisuudessa kurjistuvat tarpeeksi.


Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti (Kansankulttuuri 2013)

perjantai 1. elokuuta 2014

Jean Webster: Patty korkeakoulussa

St.Ursula-koulun tytöt oli lapsuuden ehdottomia suosikkikirjojani. Se kertoi parempien perheiden tytärten sisäoppilaitoksesta 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä seikkaili muun muassa ilkikurinen Patty Wyatt, ja kun löysin antikvariaatista saman kirjailijan Patty korkeakoulussa -nimisen teoksen, luulin sitä ikisuosikkini jatko-osaksi. Vaikka se tosiaan kuvaa Pattyn myöhempää elämää, se on itse asiassa kirjoitettu ennen St.Ursula-koulun tyttöjä (Just Patty, 1911).

Ennen taustatyötä olin oikeastaan pettynyt kirjaan. Se koostuu sarjasta anekdootteja vailla kunnollista tarinaa. St.Ursula-koulun tyttöjen Patty oli toki aina valmis kepposiin, mutta korkeakoulussa hän näyttää taantuneen vain ilkeäksi. Muissa henkilökuvauksissa syvyyttä ei ole senkään vertaa.

Ehdin jo surra myös sitä, että kirjasta oli kadonnut kokonaan feminismi. St.Ursula-koulun tytöthän on kirjoittamisajankohtaansa ja oletettuun kohdeyleisöönsä nähden ällistyttävän poliittinen kirja. Vaikka tytöille opetetaan koulussa porvarillisen siveää käytöstä, osa opettajista on aitoja naisasianaisia, ja tytöt oppivat vaatimaan oikeuksia niin naisille kuin sorretuille työläisillekin. Eihän tätä puolta osannut lapsena ajatella, mutta nyt kiinnostaisi kyllä tietää, mitä edvardiaanisen ajan yläluokkaiset teinitytöt mahtoivat kirjan huonosti peitellystä yhteiskunnallisesta paatoksesta tuumata. Toisaalta kyseiset aatteet kuuluivat kiistatta kyseisen aikakauden henkiseen ilmastoon ja olivat ehkä jossain määrin jopa tutumpia tuon ajan ihmisille kuin nykynuorille.

Patty tovereineen on monellakin tavalla etuoikeutettu, eikä vähiten sen vuoksi, että hän saa jatkaa opintojaan korkeakoulussa. Kyseinen korkeakoulu ei tosin juurikaan muistuta nykyistä yliopistoa. Se on pikemminkin sisäoppilaitoksen jatko. Siellä opiskelee vain nuoria naisia, joiden aineyhdistelmät vaikuttavat aika hämmentävältä kokoelmalta erilaisia yleissivistäviä lukuaineita, niitä samoja, joita he pänttäsivät edellisessäkin koulussa. Vieraita saa käydä vain rajoitetusti, ja oppilaskunta valvoo, ettei kukaan jää liian monta kertaa pois jumalanpalveluksista. Tieteen tekeminen ei näytä opetukseen kuuluvan. Mahtoiko saksalainen sivistysyliopisto olla muutenkaan laajemmin tunnettu Yhdysvalloissa vielä tuolloin?

Tuskin luen kirjaa aivan heti uudestaan, mutta se ansaitsee paikkansa kirjahyllynsä klassikkoarvonsa ansiosta. Onneksi Webster kehittyi myöhemmin kirjailijana ja kirjoitti pari muutakin klassikoksi noussutta nuortenromaania. Tunnetuin lienee Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs, 1912).

Jean Webster: Patty korkeakoulussa (Otava 1961)
Alkuteos: When Patty Went to College 1903

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu