sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät

On monia tieteenaloja, joiden tutkimusta harrastajien havainnot vievät oikeasti eteenpäin - esimerkiksi tähtitiede tai lintutiede. On kuitenkin harvinaista, että harrastelija pystyisi kumoamaan kokonaan ammattitutkijoiden vakiintuneet teoriat. Todennäköisyydet eivät ole hänen puolellaan. Monipuolisena scifi- ja tietokirjailijana tunnettu Risto Isomäki on silti päättänyt yrittää. Uusimmassa kirjassaan hän kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen Salpausselkien synnystä ja tarjoaa tilalle omaa teoriaansa, jolla hän näkee olevan merkitystä myös nykyajan ja lähitulevaisuuden kannalta.

Koulukirjojen mukaan Etelä-Suomen halki kulkevat poikkiharjut, Salpausselät, syntyivät viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheen seisahtuessa pariin otteeseen. Kun jäätikönreuna jämähti paikalleen ilmaston väliaikaisesti kylmetessä, sulamisvedet kasasivat tuohon kohtaan suuren määrän irtainta ainesta. Isomäen mielestä asia on päinvastoin: hänen mukaansa Salpausselät syntyivät kiihkeimmän sulamisvaiheen aikana ja ilmaston kylmeneminen oli seurausta mannerjäätikön oletettua nopeammasta ja dramaattisemmasta sulamisesta. En rupea referoimaan Isomäen teoriaa tämän tarkemmin vaan jätän vähän jännitystä mahdolliselle lukijalle.

Koulukirjoissa on toki paljonkin väärää tai vanhentunutta tietoa aiheesta riippumatta, mutta se vähä, mitä ammattigeologit ovat suostuneet Isomäen teoriaa kommentoimaan, on ollut sangen kriittistä. Tiedeyhteisö on paremmin ajan tasalla kuin koulukirjat, joten näiden rinnastus on vähän hassu. Kuten kirjailija itsekin toteaa, teos ei tietenkään ole mikään tieteellinen julkaisu vaan lähinnä keskustelunavaus.

Itse olen tietenkin yhtä harrastelija kuin Isomäkikin, eikä ymmärrykseni geologiasta tai jäätikkötutkimuksesta riitä siihen, että voisin tehdä oikeasti kriittisiä huomioita sen enempää hänen kirjastaan kuin tieteen vallitsevasta käsityksestäkään. Yritetään silti. Vaikka Isomäki kuvaa kirjassaan kiinnostavia havaintoja, hänen "ajatuskokeensa" eivät aivan riitä vakuuttamaan minua. Yksi syy on Isomäen kirjoitustyyli: hän esittelee ensin kokoelman havaintoja ja tarjoaa vasta sen jälkeen niille selityksen. Välillä oli vaikea pysyä kärryillä. Olisin myös kaivannut teokseen jonkinlaisia lähdeviitteitä. Onko Isomäellä esittää oikeasti mitään todisteita sen lisäksi, että hänen mielestään jotkut paikat näyttävät samankaltaisilta tai että kotipihan kalliosta löytyy jälkiä, jotka sopisivat teoriaan? Varsinkin kun geologian tuntemukseni on puutteellista, en saanut selvää, mitkä kirjan väitteistä perustuivat Isomäen omiin havaintoihin ja päätelmiin ja mitkä taas kirjallisuusluettelossa mainittuihin tutkimuksiin tai yleisesti tiedossa oleviin tosiasioihin. Hiukan mielikuvituksellisilta jotkut selitykset tuntuvat.

Välillä Isomäki ilmoittaa myös ikään kuin tosiasioina sellaisia asioita, joista minunkin tietämykseni perusteella voi sanoa, ettei se nyt aivan noin mene. Retkeilyn harrastajan silmään tökkäsi erityisesti väite, että jäätiköiden sulamisjokien vesi olisi "kuin virtaavaa kristallia" eikä siis kuljeta merkittävää määriä sedimenttiä. Ei ole kristallia - ainakin Kölivuoristossa se on maitomaisen sameaa, jopa astiassa. Varsinaisten mannerjäätiköiden vesistä minulla ei tietysti ole kokemusta.

Sulamisvettä jäätiköltä, kuva kirjoittajan.

En tosin tiedä, onko tälläkään asialla kovin suurta merkitystä, lähinnä yritän tässä takertua asioihin, joista voin väittää tajuavani jotakin. Toinen sellainen ristiriitaisuus liittyy tutkimukseen, jonka mukaan jäätikön suuri massa vetää painovoimallaan ympäröivää merivettä puoleensa, jolloin jään sulaminen saattaa jopa laskea merenpintaa jäätikön lähellä. Tämä esitetään uutena ja mullistavana tutkimustuloksena, mutta itsekin ihan harrastelijana olen lukenut asiasta jo vuosia sitten jäätiköitymisiä käsittelevistä yleistajuisista tietokirjoista. Jään massan vaikutukset merenpintaan lienevät siis myös tutkijoiden tiedossa. Jätän lukijan oman arvion varaan, onko esimerkiksi näillä asioilla mitään vaikutusta teorioiden uskottavuuteen. Kirjan lukemisen jälkeenkään en ole itse siitä aivan varma.

Vaikka suhtaudun toistaiseksi varsin skeptisesti Isomäen selityksiin, arvostan kuitenkin hänen intoaan ja kiinnostustaan mitä erilaisempia asioita kohtaan. Villejä teorioita esittäville pellepelottomille täytyy olla tilaa. Toivottavasti edes joku tiedeyhteisöstä lähtee keskustelemaan tämän kirjan väitteiden kanssa. Tiedän myös, että Isomäen kirjoitukset innostavat monia suojelemaan maapalloa muun muassa kohtalokkaalta ilmastonmuutokselta, joka nousee toki esiin tässäkin teoksessa. Järkeily menee nimittäin jokseenkin niin, että jos mannerjäätikkö on voinut romahtaa dramaattisesti menneisyydessä, niin voi käydä tulevaisuudessakin ja siinä saattaa käydä huonosti. Sitten riennetäänkin jo vauhdilla pohtimaan tulevaisuuden maatalouden näkymiä ja ilmastonmuokkauksen mahdollisuuksia. Voi toki olla, että näidenkin sinänsä erittäin ajankohtaisten ja aiheellisten ajatusten julkituomiseen olisi parempi tapa. Isomäen teksti osoittaa parhaimmillaan hurjaa hengen lentoa, huonoimmillaan taas faktat eivät vaikuttaisi olevan edes sinnepäin. Jonkinmoisesta sekavuudestaan huolimatta tämä oli kuitenkin mielestäni hauska kirja lukea näin joululomalla. Ehkä seuraavaksi saataisiin myös ammattitutkijoiden kirjoittama yleistajuinen teos aiheesta?


Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät (Into 2015)

perjantai 25. joulukuuta 2015

Jouluhömppää x2

Joulumaa

Jouluna on tunnetusti aikaa lukea - vaikkapa fiksuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joita on minunkin kirjapinossani muutamia. Sen sijaan olen lukenut hömppää sekä omasta että perheenjäsenten pinoista.

Joulun ensimmäinen hömppäkirja sai luvan olla Raija Orasen muutaman vuoden takainen historiallinen romaani Fanny, joka kertoo näyttelijätär Fanny Grahnin, sittemmin kauppaneuvoksetar Fanny Sinebrychoffin tarinan. Romaani perustuu todellisten henkilöiden elämään, kirjailijan mielikuvituksella väritettynä toki. Romaanissa Fannyn elämässä on kaksi miestä. Aviomiehen lisäksi hänen sydämensä on sykkinyt myöhemmälle langolle, lääkäri Ferdinand Wahlbergille. Romaanin juoni kuvaa 1800-luvun loppupuolen ruotsinkielisen sivistyneistön kulttuuririentoja. Päähenkilöt yhteen tuotava teatteri on tärkeää, mutta myöhemmin myös eurooppalaisen arvotaiteen keräily.

Maailmanhistoria ei kuitenkaan ohita romaanin sivistyneitä ja hyväntahtoisia päähenkilöitä, vaan poliittiset ristiriidat repivät heidän lähipiiriäänkin. Millainen suunta nuoren kansakunnan pitäisi ottaa, vai onko se kansakunta ollenkaan? Kansallisen itsetunnon noustessa ja Venäjän otteen samanaikaisesti kiristyessä Sinebrychoffeista tulee kansallismielisiä. Wahlberg puolestaan pysyy lojaalina Venäjän keisarille ja esivallalle, jota hän pitää laillisena. Kirjailija antaa Wahlbergin perustella pohdintojaan varsin laajasti, mikä onkin mielenkiintoista, koska edes romaanikirjallisuudessa pääsee harvoin eläytymään autonomia loppuajan venäläismielisten myöntyväisyysmiesten ajatuksiin. Historiankirjoituksessa heidät esitetään mielestäni tarinan konnina - jälkiviisaista historiallisista romaaneista puhumattakaan.

Wahlberg on muutenkin kiinnostava hahmo. Nuorena hän on romanttisen (kyllä, tarkoitan sitä 1800-luvulla mellastanutta kulttuuriliikettä) sankarin perikuva, omista tunteistaan huumautunut nuori haihattelija. Ei hän silti valistuksen perintöäkään ole unohtanut vaan pyrkii työskentelemään kansan tervehdyttämiseksi ja sivistämiseksi. Kansa vain ei osoita arvostavansa näitä pyrkimyksiä Wahlbergin toivomalla tavalla. Korkeita ihanteita vaaliva tohtori on heidän silmissään sekä ryssä että vihattava kapitalisti. Viimeistään vuoden 1918 tapahtumat horjuttavat tohtorin idealismia, kun kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa, jota ollaan valmiit puolustamaan vaikka ase kädessä.

Fannyn elämän ristiriidat ovat perinteisiä naisten kohtaamia valintatilanteita. Asettaako ura vai perhe etusijalle? Vanhenevan näyttelijättären kohtaloa ei huvita koettaa, rikkaisiin naimisiin siis. Mutta ei aviomiehen kanssakaan aina helppoa ole, ei etenkään pitkinä päivinä, kun rikkaan rouvan ainoaa askaretta on posliiniesineiden järjestely. Minun makuuni kirjassakin on hiukan liikaa tunteissa kieriskelyä. Uskon kyllä, että tarinalla on myös ystävänsä. Minusta romaani on kuitenkin viihdekirjaksi hiukan pitkäpiimäinen.

Entäs joulun toinen hömppäkirja sitten? No, se oli Cathy Kellyn  esikoisromaani Naiselta naiselle. En muista, olenko lukenutkaan sitä aikaisemmin, mutta sillä ei liene väliä. Kaikkihan tällaiset kirjat ovat niin ennalta arvattavia, että kun on lukenut yhden, tietää kaikkien muidenkin juonen. Alussa nainen pääsee onnekkaasti eroon kelvottomaksi osoittautuneesta aviomiehestä/miesystävästä. Sitten hänestä tulee itsevarma, kaunis, seksikäs ja ennen kaikkea hoikka, ellei hän ole jo valmiiksi. Sitten kuvaan astuu Täydellinen Mies, joka on menestyvä, komea, hoikka, huomaavainen ja vastuuntuntoinen. Tapahtuu muutamia vastoinkäymisiä, koska eihän nainen voi heti ymmärtää omaa parastaan. Tarinan loppu on toki onnellinen: hyvikset saavat toisensa ja pahikset nenilleen. Ennen sitä kuvaillaan toki yksityiskohtaisesti jokaisen henkilön yllä olevat vaatteet. En ymmärrä puoliakaan käytetystä sanastosta enkä paljon muistakaan naistenromaanien naistenjutuista.

Romaani ei kuulu aivan Kellyn parhaimpiin, mutta muutenkin suosittelen genreä ainoastaan riittävän todellisuudentajuisille ihmisille. Muutoin on vaarana, että lukija tulee vain onnettomaksi odottaessaan onnellista loppua ja sitä täydellistä miestä, joka pystyy yksinään täyttämään naisen kaikki tarpeet (ks. Helsingin Sanomien maino kolumni).


Raija Oranen: Fanny (Teos 2008)

Cathy Kelly: Naiselta naiselle (Gummerus 1999)
Alkuteos: Woman to Woman, suom. Leena Vallisaari

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kertokaa minulle, miksi 1920-luvulle sijoittuvia rikosromaaneja kirjoitetaan sellaista tahtia, että eihän tässä meinaa perässä pysyä. Kun romaanin kirjoittaminen joka tapauksessa ottaa aikansa, ei voi olla kyse pelkästään toisen kirjailijan menestyskonseptin matkimisesta. Ajassamme täytyy olla jotakin, mikä saa tähyämään kohti lähes sadan vuoden takaista, varsin heikosti tunnettua aikakautta kohti, maamme itsenäisyyden alkuaikaan.

En osaa vastata kysymykseeni, mutta jokainen aiheelle antautunut kirjailija on pystynyt tuomaan siihen omaa näkökulmaansa. Historiallisessa dekkarigenressä on vielä tilaa. Virpi Hämeen-Anttilan klassinen herrasmiessalapoliisi Björk (Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä) on hurmaava hienostelija, joka eksyy varjoisille kujille vain valepuvussa rikollisia jäljittäessään ja kenties omien heikkouksiensa eksyttämänä. Nina Hurman teosten (Hatuntekijän kuolema) päähenkilöille Pitkänsillan toinen puoli taas on kotiseutua, jonne herrojen kujeet eivät ulotu. Uudessa romaanissaan, joka aloittaa maailmansotien väliseen Viipuriin sijoittuvan sarjan, Mikko Porvali kuvaa aikakautta poliisin näkökulmasta. Hän on itsekin poliisi, minkä lisäksi hän on perehtynyt erittäin vakuuttavalla tavalla aikakauden oloihin ja poliittiseen historiaan.

Sinisen kuoleman kuvan päähenkilöinä seikkailevat komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert. He ystävystyvät Helsingissä valmistautuessaan poliisikurssin pääsykokeisiin. Yhteistä ammattia lukuun ottamatta he eivät voisi olla erilaisempia. Kähönen on keskisuomalainen papinpoika, joka perheensä pettymykseksi vaihtaa lakiopinnot poliisin ammattiin. Hän uskoo, että laki ja oikeus ovat sama asia. Hän onnistuu heti uransa alussa astumaan naiiviuttaan liian suurille varpaille paljastaessaan kollegansa kansallissodan aikaisia rikoksia. Tämän seurauksena hänet erotetaan Helsingin poliisista ja hän päätyy ystävänsä Eckertin kotikaupunkiin Viipuriin.

Eckertin tausta on aivan erilainen kuin kirkasotsaisen Kähösen. Hän on viettänyt varhaislapsuutensa kadulla ja sittemmin kovettunut kansalaissodassa. Hänellä on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Ne eivät useinkaan mene yksiin lain kanssa, ja myös Kähösen moraalikäsitykset ovat koetuksella.

Mutta eipä oikeusvaltiokaan näytä vielä parhaita puoliaan. Poliisi pyrkii parhaansa mukaan valvomaan kieltolakia ja selvittämään kaupungissa tapahtuneita vakavia rikoksia, mutta käy ilmi, että sekä vallanpitäjissä että viranomaisissa on tahoja, joille niin alkoholin salakauppa kuin Venäjällä riehuvan sisällissodan osapuolten laiton kulkeminen rajan yli sopii paremmin kuin hyvin. Poliisi on voimaton, kun rikollisten ystävät ovat mahtavampia.

Ehkä yksi syy 1920-luvun suosioon rikosromaanin näyttämönä onkin siinä, että tuolloin yhteiskunta oli levoton ja poliisinkin työ erittäin vaarallista. Kirjan kansiteksteissä paljastetaan, että kirjan lukuisat poliisimurhat perustuvat todellisiin tapauksiin. Sen enempää pirtutrokarit kuin sisällissodan osapuoletkaan eivät epäröi ampua poliisia kohti. Myös tavallisen kansan alkoholinkäyttö on holtitonta ja johtaa väkivaltaan. Vasta päättynyt kansalaissotakin lienee taustalla heikentämässä yleistä luottamusta laillisuuteen. Yhteiskunta on myös kauhistuttavan eriarvoinen. Tärkeä rooli tarinassa on katulapsilla, jotka elävät hirveissä olosuhteissa ja joiden auttaminen on täysin yksittäisten ihmisten armeliaisuuden varassa. Valtiota, kaupunkia tai seurakuntia heidän asiansa ei tunnu kiinnostavan. Poliisitkin hyväksyvät katulasten kohtalon asiana, jolle he eivät oikeastaan voi mitään. Emmehän halua tällaisen  yhteiskunnan palaavan?

Romaanissa kuvataan suorastaan alleviivaten, kuinka kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden syntyyn. Taistelu sitä vastaan oli hävitty jo alussa, kun vielä tavalliset kansalaisetkin pikemminkin ihailivat kuin vastustivat viinatrokareita. Vakavaraisilla kansalaisille ei rikollisten kanssa veljeilystä koitunut juuri haittaakaan, mutta kurjempi oli rikollisille velkaantuneiden huono-osaisten kohtalo. Se sitoi nämä entistä tiukemmin rikollisjärjestöihin. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta, jotta tässä näkee yhtäläisyyden nykypäivän huumerikollisuuteen.

Romaani kuvaa sekä aikansa yhteiskuntaa että poliisintyötä aika masentavasti. Se on myös kaikessa karuudessaan uskottava ja jännittävä tarina, joka nousee yllättäen vuoden puhuttelevimpien kirjojen joukkoon. Jään myös odottamaan, mitä seuraavassa osassa mahtaa tapahtua. Joko poliisi pääsee niskan päälle rikollisista ja epäluotettavista poliitikoista? Kuinka päähenkilöt kestävät rankkaa ja epäoikeudenmukaista työtään?


Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015)

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Pahan kirjan ensimmäisen luvun miljöö tuntuu kovin tutulta. Ollaan yliopistolla, luentosalissa. Määrärahat ovat vähentyvät vuosi toisensa jälkeen. On ylirasittuneita opettajia. On kyllästyneitä opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä opiskelijoita, elämänsä suunnan hukanneita opiskelijoita. Opiskelijoita, jotka eivät palauta tehtäviään ajoissa. Opiskelijoita, jotka kampanjoivat kahviautomaatin puolesta mutta joiden mielestä yliopistolaitoksen alasajoa vastustetaan parhaitenn liittymällä Facebook-ryhmään. Edellisen laman satoa mielestäni. (Toki on niitäkin, joilla kaikki asiat on kunnossa.)

Ensimmäisessä luvussa lehtori Mickel Backmanin modernistista kirjallisuutta käsittelevä luento saa karmivan käänteen. Yksi lahjakas opiskelija ilmoittaa haluavansa tutkia kirjaa, jonka olemassaolosta useimmat eivät edes tiedä ja jonka Backman itsekin haluaisi mieluummin unohtaa. 1920-luvulla kirjoitettu, suomenruotsalaista modernismia edustava runokokoelma vaikuttaa tuhonneen kaikki runoihin perehtyneet ihmiset. Ja nyt  opiskelija on saanut tietoonsa sen olemassaolon - Backman ei voi ymmärtää miten. Hän ei ainakaan aio edistää kirjan tutkimista millään tavalla. Tarinassa liikutaan sekä Backmanin muistoissa että nykyajassa lehtorin ja parin opiskelijan kokemusten kautta.

Veikkaisin, että Korkea-ahon on H.P. Lovecraftinsa lukenut. Yliopiston tutkija huomaa tutkimuksissaan universumin olemuksesta jotain sellaista, mitä sekä hänen että suuren yleisön olisi parempi olla tietämättä. Pahassa kirjassa Miskatonic-yliopiston tilalla on kuitenkin Åbo Akademin kirjallisuuden oppiaine. Korkea-aho ei sorru selittämään asioista, joita ei voi sanoin kuvailla. Itse asiassa hän onnistuu sanallistamaan kuvaamaansa kauhun tunnetta varsin etevästi. Kirja on monitahoisempi kuin Lovecraftin tarinat. Se kertoo paitsi yliopistomaailmasta, myös suomenruotsalaisista kulttuuripiireistä, keski-ikäisten avioliittovaikeuksista ja suomalaisen miehen alemmuudentunnosta, joka on toki tuttu aihe myös lukuisista muista romaaneista. Naiset puolestaan ovat romaanissa vain sivuosassa. Suomenruotsalaisuutta Korkea-aho ei kuvaa suurena onnellisena perheenä vaan ahtaana ja riitojen raastamana yhteisönä. Kirjassa on huumoria, ironiaa ja osuvia havaintoja, mutta kokonaisuutena se on erittäin ahdistava.

Paha kirja on hyvä kirja, syksyn uutuusromaanien parhaimmistoa. Sitä on luettu ahkerasti myös muissa kirjablogeissa: esimerkkeinä Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava 2015)
Alkuteos: Onda boken, suom. Laura Beck