Ennen varsinaisia romaanejaan Nevanlinna kirjoitti parikin omaan elämäänsä perustuvaa teosta. Meidän sota -kirjaa olen käsitellyt blogissakin. Jo tuolloin epäilin, mahtaako tarinassa olla myös puhtaasti fiktiivisiä elementtejä. Uudessa elämänkerrassaan kirjailija paljastaa, että Edu ja Roina ovat todellakin keksittyjä henkilöitä. Yllättäen päiväkirjaakaan ei ole koskaan ollut olemassa, mutta suurin osa tapahtumista on Nevanlinnan mukaan kuitenkin todellisia.
Edellisessä kirjotuksessani ehdin jo pohdiskella yleisemminkin historiallisen kuvauksen autenttisuutta. Hovimäki-syndroomaan vaivaamissa kirjoissa kaikki merkittävä tapahtuu samalle perheelle. Arne Nevanlinnan mukaan historian käänteet näyttäytyvät todellisessa elämässä vähemmän dramaattisina. Edes älykkökodissa ei 30-luvulla tai sotien aikana juuri keskusteltu maailman tilanteesta. Ei niistä välttämättä kovin paljon tiedettykään. Päällimmäisenä mielessä olivat arjen asiat. Käänteentekevistä historian vaiheista keskustelevat herrat tuovat Nevanlinnan mieleen pikemminkin aikakauden lehtiä tutkiskelevan kirjailijan kuin muistikuvat siitä, mistä vastaavissa seurueissa oikeastaan puhuttiin.
Arne Nevanlinna tuntuu suhtautuvan aika kriittisesti tiedemiessukunsa perinteisiin. Isä ja muutamat sukulaiset olivat hänen mukaansa intelligenttejä mutta eivät intellektuelleja. Todelliselle älykölle tunnusomainen kriittinen ajattelu puuttui. Etenkin nuori Arne tunsi silti perheen kolmannelle pojalle (hänen mukaansa) tyypillistä alemmuudentuntoa. Kenties kasvaminen professori-isän ja menestyneiden lääkäriveljien varjossa teki Arnesta alakynteen jääneiden puolustajan, jollaiseksi hän kuvaa itseään kirjailijana. Vaikka hän vähättelee urakalla omia kykyjään, ei ilmiselvää lahjakkuutta ja terävää päätä pysty lukijalta kätkemään.
Työurien pidentäminen on nyt pop. Arne Nevanlinnaa tulisi pitää oikein mallikansalaisena, sillä hän ryhtyi kirjailijaksi jäätyään eläkkeelle 67-vuotiaana. Sitä ennen hän työskenteli arkkitehtinä sekä Suomessa että muun muassa Keniassa. Kirjailijaksi ryhtyneen arkkitehdin muistelmat paljastavat ammattikunnan sisäisen hierarkian. Ehkä se selittää, miksi arkkitehdit ja niin sanottu tavallinen kansa näkevät rakennukset niin kovin eri tavalla?
En ole saanut luettua yhtään Arne Nevanlinnan romaania. Ehkä yritän vielä uudelleen. Sen sijaan tositapahtumiin perustuvat kirjat Isän maa ja Meidän sota ovat huvittaneet minua suuresti, kuten myös tämä helppolukuinen ja hauska muistelmateos.
Arne Nevanlinna: Arne - oman elämän kintereillä (Siltala 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!