Olen himolukija. Se tuskin yllättää ketään blogin lukijaa. Lukuinnon siemenet kylvettiin varhain, sillä myös vanhempani ovat lukeneet paljon. He lukivat myös meille lapsille jo kauan ennen kuin varsinaisesti ymmärsimme kirjojen sisällöstä mitään. Ensimmäinen suosikkikirjani oli nimeltään Kun on yö. En muista siitä mitään, mutta perhealbumista löytyy peräti kaksi kuvaa, jossa kyseistä kirjaa luetaan minulle. Hädin tuskin olen tuolloin osannut istua. Jossain vaiheessa kieltäydyin lähtemästä päiväkotiin ennen kuin aamusatu oli luettu.
En kuitenkaan oppinut lukemaan sankarillisen aikaisin vaan vasta koulunalkua edeltävänä kesänä. Lukupalvelua taisi olla tarjolla vähän liiankin helposti, joten ei ollut tarvetta opetella itse. Hankalaakin lukeminen oli alussa. Kun lukutaito vankistui sellaiseksi, että kokonaisten kirjojen lukeminen alkoi sujua, muistan uusien maailmojen avautumisen olleen huikaiseva kokemus. Menikin monta vuotta, että minua ei juuri saatu irti kirjasta. Yksi suurimmista elämyksistä oli (lapsille lyhennetty?) Tuhannen ja yhden yön sadut, jonka vuoksi melkein myöhästyin koulustakin. Muutenhan en myöhästynyt koskaan - se oli kunnia-asia!
Jossain vaiheessa kiinnostuin tähtitieteestä. En muista miten ja milloin. Joka tapauksessa ensimmäinen toiveammattini oli tähtitieteilijä. Vanhemmat kannustivat tähtiharrastukseen ja ostivat minulle joululahjaksi Tähtienharrastajan käsikirjan (Colin A. Ronan) jo ennen kuin opin lukemaan. Sitä sitten luettiin iltajutuksi. Äiti ei kuitenkaan suostunut lukemaan artikkelia suhteellisuusteoriasta. Syy ei koskaan selvinnyt, eikä äitikään enää muista koko asiaa. Koulumatkoilla sitten pelkäsin supernovia ja mustia aukkoja, joten tarinat taisivat kuitenkin olla hiukan liian hurjia ymmärrykseen nähden.
Paremmin lapselle sopi Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja. Erään epävirallisen kyselyn mukaan Aalto-yliopiston avaruustekniikan satelliittiryhmän kaikki opiskelijat olivat lukeneet sen lapsena, joten kirja on kenties innostanut kokonaisen sukupolven tähtitieteen pariin. Toinen innostava tietokirja oli nimeltään Maapallo ihmeiden planeetta. Kuten blogilistastani helposti huomaa, olen edelleen hyvin kiinnostunut tulivuorista ja ilmastosta ja muista sellaisista asioista. Kiinnostus tiedettä kohtaan syntyi lapsena hyviä tietokirjoja lukemalla.
Lapsena luin ihan kaikkea mahdollista enkä juuri koskaan jättänyt kirjaa kesken. Suosikkeja taisivat olla hevoskirjat ja dekkarit. Yläasteikäisenä ne alkoivat kuitenkin tympiä. En saanut oikein mitään irti mistään kirjoista. Sitten äiti suositteli omaa suosikkikirjaansa, Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Ihastuin siihen heti. Lasihelmipelistä alkoi toinen ahmimiskauteni. Lukion ja parin ensimmäisen yliopistovuoden aikana luin paljon niin sanottua vakavaa kirjallisuutta. Suosikkikirjailijoitani olivat Hessen lisäksi muun muassa Anna-Maija Ylimaula, Anita Brookner, Riitta Vartti, Marek Hlasko ja Kjell Westö. Marek Hlaskon ansiosta innostuin Puolasta ja tein jopa esitelmän maan historiasta maailmansotien välisenä aikana. Huomasin aiheenvalinnan kuitenkin pian virheeksi. ;) Nuoren Wertherin kärsimykset tuli luettua (se oli vähän pettymys), kuten myös järjen ja uskon suhdetta länsimaisessa kulttuurissa pohtiva Tohtori Faustus. Buddenbrookit oli suorastaan häpeämättömän hauska klassikoksi. Välillä teini-iässä tuntui, että Eino Leino on ainoa, joka ymmärtää.
Eräänä abivuoden talvisena iltapäivänä Rovaniemen kaupunginkirjaston tänään palautetuista mukaan tarttui Jumalat juhlivat öisin. Ihastuin klassisen kreikan opiskelijoista kertovaan romaaniin välittömästi, ja se taisi vaikuttaa osaltaan siihen, että monien yllätykseksi minusta tulikin humanisti eikä luonnontieteilijä. Jossain vaiheessa nimittäin oivalsin, että voin ihan oikeasti opiskella mitä haluan, eikä minun tarvitse kysyä keneltäkään, onko siinä järkeä vai ei. Avaruusfyysikalla taitaa sitä paitsi olla vielä vaikeampi työllistyä kuin humanismilla. Minulla on nykyään yliopistollinen arvosana latinan kielessä - kreikkaa sen sijaan en koskaan ehtinyt opiskella alkeiskurssia pitemmälle.
Viime vuosina olen lukenut entistä enemmän tietokirjoja ja kevyitä viihderomaaneja. Lukuhalu on säilynyt, mutta keskittymiskyky on kadonnut jonnekin ihmissuhteiden ja nettiriippuvuuden syövereihin. Entistä useammin kannan kesken jääneitä kirjoja takaisin kirjastoon. Jotkut romaanit kuitenkin koukuttavat. Usein ne ovat historiallisia, kuten esimerkiksi norjalaisen Anne Karin Elstadin tai Ulla-Lena Lundbergin juurevat tarinat syrjäseutujen ihmisistä.
Kirjoja minulla on nykyään kolme hyllyllistä, ja lähikirjaston henkilökunta tuntee minut nimeltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!