Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin romaani tarttuu kovasti ajankohtaisiin teemoihin, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat parikymmentä vuotta tästä ajasta eteenpäin. Maailma horjuu ilmastokatastrofin partaalla, arabimaiden sisällissodat ovat kestäneet vuosikausia, eletään terrorismin pelossa ja pakolaislaumat kiertävät pitkin Eurooppaa. Kuulostaa siis varsin tältä päivältä. Kun aika loppuu kuvaa maailmaa, jossa jankataan edelleen samoista asioista kuin nykyään. Mitä valtioiden pitäisi tehdä ilmastokatastrofin jarruttamiseksi? Mikä saa periaatteessa aivan fiksut nuoret ihmiset tappamaan tuntemattomia?

En hämmästyisi ollenkaan, vaikka ilmastoasia ei olisi edennyt 20 vuodessa. Onhan samoista asioista puhuttu nytkin monta vuosikymmentä ilman merkittäviä edistysaskelia. Mielestäni romaanin kovaama tulevaisuus vaikuttaa itse asiassa varsin optimistiselta. Järjestäytyneitä yhteiskuntia on sentään vielä olemassa, ja jäätön pohjoisnapakin on aivan uusi asia. Selvästi osa ihmisistä ainakin rikkaissa maissa pystyy edelleen uskottelemaan itselleen, ettei mitään hätää ole. Tulevaisuuden yliopistokin vaikuttaa inhimillisemmältä paikalta kuin tämä nykyinen: luennoitsijoilla on aikaa keskustella opiskelijoiden kanssa hallinnoinnin ja rahoituksen hakemisen asemesta. Ehkä tieteen rahoitus on lopultakin saatu kestävälle pohjalle?

Romaanin päähenkilö on ilmastoasiantuntija Laura Anttila, joka luennoinnin lisäksi lobbaa päättäjiä ympäristöasioissa. Hänen mielestään ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Myös hänen puolisonsa on kokoaikainen maailmanparantaja, ja lapset ovat saaneet rautaisannoksen ympäristöajattelua jo lapsina. Tytär Aava on paennut lääkäriksi Somaliaan. Ympäristön ja eläinten kohtalo järkyttää erityisesti herkkää Aslakia, joka päättää lopulta ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Päätöksellä on raskaat seuraukset perheelle, joka on muutenkin pelännyt vuosikaudet kuopuksen puolesta.

Melkeinpä mielenkiintoisin henkilö on somalialainen vartija Bahdoon, jonka parhaasta ystävästä on tullut ääri-islamilainen terroristi. Itsemurhaiskussa kuollut nuorukainen ei ole kovin erilainen hahmo kuin suomalainen Aslak.

Kirjan henkilöt joutuvatkin asemastaan riippumatta kysymään, voiko pahuutta perustella sillä, että estetään vielä suurempaa pahaa tapahtumasta. Äärimmäisiin keinoihin tarttumista on helppo ymmärtää tilanteessa, jossa viralliset päätöksentekoprosessit eivät ole johtaneet mihinkään. Muistan keskustelleeni jo Jokelan kouluammuskelun jälkeen ystäväni kanssa siitä, että onhan ampujalla pointtinsa. Ei tällainen ihmiskunta ansaitse kovin paljon rakkautta osakseen. Tasapainoinen ihminen tosin ymmärtää, että vaikka ihmiset olisivatkin kollektiivisesti syyllisiä, ympäristön asia ei etene yhtään sillä, että surmataan muutamia kymmeniä tai satoja satunnaisesti valittuja ihmisiä.

Globaalin katastrofin lisäksi kirjassa onkin kyse yksittäisen ihmisen katastrofista. Mitä tehdä, kun maailman katsominen silmästä silmään käy kohtuuttomaksi taakaksi? Varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin toveripiirin sulkiessa herkän ihmisen ulkopuolelle. Kirjaa lukiessa tulee mieleen ajatus, että masentuneet näkevät maailman realistisesti ja niin sanotut terveet elävät jonkinlaisen positiivisuusharhan vallassa.

Toivo on romaanin keskeisiä teemoja. Miten pystyä elämään maailmassa, jossa toive paremmasta hupenee yhtä nopeasti kuin luonnonvarat. Jossakin Marek Hlaskon romaanissa henkilö sanoo toiselle, että hyvä kun itket, se osoittaa, että toivot vielä jotakin. Vai pitäisikö itkemisen sijaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat vielä hyviä ja kauniita? Olen aina rakastanut tuntureita, mutta nykyään lumisen tunturinrinteen katselemisesta entistäkin liikuttavampaa tekee ajatus siitä, että todennäköisesti näen vielä sellaisenkin ajan, kun sellaista ei ole enää olemassa.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY 2015)