Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.

Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 

Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)

Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)