Minun olisi pitänyt syntyä suomenruotsalaiseksi. Vilkkaus ja sosiaalisuus on ainoa asia, joka on Karjalan perinnöstäni jäljellä. Pohjoispohjalaiset tuntuvat iloiseen sukuuni verrattuna kovin hitailta ja happamilta. Peter Nymanin mukaan karjalaisten lisäksi myös suomenruotsalaiset osaavat nauraa, laulaa ja höpöttää. Erään kyselyn mukaan suomenruotsalainen on sellainen henkilö, joka puhuu ruotsia ja suomea ja osaa snapsilauluja. On hauskempaa juoda ja laulaa kuin juoda ja tapella.
Todellisuudessa minulla ei ole juuri mitään suhdetta suomenruotsalaisuuteen. Pohjois-Suomessa heitä ei juuri ole, joten törmäsin tähän eksoottiseen kulttuuriin ensimmäisen kerran ollessani työssä Itä-Uudellamaalla. Tutustuin kaksikielisiin työpalavereihin, joissa kukin puhui omaa äidinkieltään, ja ihmisiin, joiden esi-isät olivat asuneet seudulla vähintään keskiajalta alkaen eikä heillä siis ollut mitään tarvetta matkustaa Helsinkiä kauemmas. Luulen, että suomenruotsalaiset pitivät pohjoissuomalaisuuttani yhtä mielenkiintoisena ja eksoottisena kuin minä heidän suomenruotsalaisuuttaan.
Peter Nymanin perhetausta on kaksikielinen, ja hänellä on juuria kaikissa kansankerroksissa. Siksi hän omasta mielestään näkee suomenruotsalaisen kulttuurin sekä sisältä että ulkoa päin. Tuloksena on napakka "ankkalammikon" opaskirja. Se antaa varsin positiivisen ja kritiikittömän kuvan Suomen ruotsinkielisestä vähemmistöstä. En tosin tiedä, miksi sitä pitäisi erityisesti kritisoida, mutta on vaikea uskoa, ettei kielivähemmistössä olisi enemmän ristiriitoja ja säröjä kuin kirja antaa ymmärtää. Suurin osa tiedoista on varsin tuttuja kouluruotsin oppitunneilta. Jotain uuttakin ajattelemisen aihetta kirja silti antoi: Suomenruotsalaisuus olisi paljon marginaalisempi ilmiö ilman Ruotsia naapurissa. Ruotsin läheisyys rikastuttaa Suomenkin ruotsinkielistä kulttuuria. Ruotsinkielinen alue on myös laajempi kuin ajattelisi, sillä se on aikanaan ulottunut niin Viipurin seudulle (!) kuin Viron rannikoillekin. Itämeren rannikot ovat olleet ruotsinkielisiä vähintään varhaiselta keskiajalta lähtien.
Kirja vahvistaa joitakin ennakkoluuloja (snapsilaulut, purjehdus), mutta se pyrkii myös torjumaan toisia. Kaikki suomenruotsalaiset eivät esimerkiksi ole rikkaita, vaan Nymanin mukaan pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta heidän varallisuutensa on samaa tasoa kuin saman alueen suomenkielisillä. Etelä-Suomi ja rannikot nyt vain ovat muutenkin vauraampaa aluetta kuin sisämaa. Minulle tuli yllätyksenä myös sosiaalidemokraattien vahva kannatus ruotsinkielisten parissa. SDP:tä äänestävät ne ruotsinkieliset, joille RKP on liian porvarillinen. Muut puolueet sen sijaan saavat vain murusia ruotsinkielisistä äänistä.
Ruotsin kielen asema on taas viime aikoina puhuttanut. Nyman ottaa asiaan kantaa varsin maltillisesti: ruotsin kieli on säilytettävä, mutta ei sen ehkä tarvitse olla pakollista kaikissa kouluissa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt pakkoruotsikeskustelua. Mitä useampaa kieltä osaa, sen helpompaa on oppia seuraava, ja ruotsi on sitä paitsi maailman helpoin kieli. Jokaisen olisi hyvä osata edes vähän sitä kieltä, jolla tämä maa on alun perin keksitty. Onhan Suomi ollut osa Ruotsia kauemmin kun esimerkiksi Skoone, kuten Nyman toteaa. Hän harmittelee kirjassaan muutamaan otteeseen ruotsinkielisten "ghettoutumista". Se on silti ymmärrettävää, sillä jos kieli katoaa, katoaa myös kieleen perustuva kulttuuri. Tällaiset pohdinnat ovat kirjan parasta antia. Muuten se on varsin kevyt ja pinnallinen, lukemisen arvoinen silti.
Peter Nyman: Ankkalammikko (WSOY 2007)
Minulla on ruotsinkielinen serkku ja hänen poikansa ovat myös ruotsinkielisiä, mutta suomea me aina puhutaan milloin tavataan. En tiedä onko se heidän taholtaan kohteliaisuutta vai kärsimättömyyttä minun hitaan ja tottumattoman ruotsinsönkötykseni takia.
VastaaPoistaKeskustelu pakkoruotsista on ehkä niin sinnikästä sen vuoksi, ettei siinä oikeasti keskustella pelkästään pakkoruotsista vaan ruotsin kielen asemasta Suomessa ylipäätään. Tuo oli hyvä huomio, että ruotsinkielinen väestö on tosiaankin asunut Suomessa keskiajalta saakka. Suomi on heidän kotimaansa, mutta maansa pääkaupungin kaupoissa he eivät läheskään aina voi asioia äidinkielellään.
Kyllähän se niin tuppaa menemään, että useammin puhutaan suomea, jos toinen on suomen- ja toinen ruotsinkielinen. Itse ymmärrän ruotsia ihan hyvin, mutta koska olen asunut Norjassa, norjan kieli tunkeutuu ruotsin sekaan puhuessa. Se on sitten sellaista sotkua, ettei sitä kukaan kuuntele. ;)
PoistaKannatan itsekin nykytilannetta, ja kieliä ei osaa koskaan liikaa. Minulla ei ole myöskään mitää ennakkoluuloja mitään kieliä kohtaan. Kannatan lievästi joustavampaa otetta kieliasioita. Osa lapsuuden kavereistani oli ruotsinkielisiä, ja kuten yllä puhuimme (ähes) aina suomea.
VastaaPoistaMItä tulee suomenruotsalaisuuteen ankkalammikko on hyvä termi, he muodostavat tiiviin ja välittävän yhteisön.
Kielikeskustelua on minusta käyty 1850-luvulta lähtien, mitään isoja muutoksia ei ole tullut, eikä minusta ole syytä tehdäkään.
Keskustelu on minusta sallittua ja niin, että keskustellaan eikä arvostella keskustelijoita.
Näinhän se menee, asiallinen ja kunnioittava keskustelu on aina paikallaan. Kieliin pitäisi tosiaan suhtautua ennakkoluulottomasti. Osaamme yleensä enemmän ja useampia kieliä kuin uskallamme edes ajatella.
Poista