sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

4 kommenttia:

  1. Ehkä ihminen, joka ei ole nähnyt yhteisöä sisältäpäin, saattaa kokea sympatiaa lahkoa kohtaan tai koettaa nähdä sen valoisat puolet. Siitä lähteneet kuitenkin tietävät, millainen vedätys koko juttu on. Ja kyllä, on Jehovan todistajilla hyvätkin puolensa, eipä siinä mitään. Ne vain hautautuvat kaikkien valheiden, pelottelujen ja kyttäämisen alle. "Tosiuskova" varmasti nauttii järjestöön kuulumisesta.

    Tämä kirja on muuten paljon totuudenmukaisempi kuin esimerkiksi tiedottaja Leinosen väitteet mm. karttamiskäytäntöä koskien. Ruoho on onnistunut myös mielestäni pitämään ammatillisen otteen tässä kirjassa, vaikka aihe hyvin henkilökohtainen olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En missään tapauksessa tunne sympatiaa kirjassa kuvattuja erittäin ongelmallisia käytäntöjä kohtaan, mutta yksilön uskonnollista vakaumusta olen valmis kunnioittamaan hyvin pitkälle, olipa se mikä tahansa. Kyllähän tämä kirja toki herättää hyvin paljon kysymyksiä, missä tilanteissa uskonnonvapauden kunnioittaminen mahdollistaa itse asiassa uskonnonvapauden rajoittamisen.

      Poista
  2. Kirjoitit:"Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?"

    Eivät todellakaan ole vähemmän tärkeitä. Painotukseen oli parikin eri syytä. Ensinnäkin se että näihin kysymyksiin tuli huomattavasti vähemmän aineistoa kuin karttamista ja oikeuskomiteoita käsitteleviin kysymyksiin.
    Muutoinkin käsikirjoituksen teksti painottui luonnollisesti niihin aiheisiin, joihin olin suunnitellut jo ennalta keskittyväni.

    Toinen syy oli se, että olin käsitellyt epäterveitä yhteisöjä ja niihin liittymistä jo melkoisen kattavasti ensimmäisessä kirjassani Päästä meidät pelosta (2013 Nemo). Ei olisi ollut mielekästä kirjoittaa uudestaan samoista aiheista.

    Kolmas syy oli se, että kirja paisui aluksi reilusti yli 450 sivuiseksi, ja jouduin karsimaan aineistoa kustantajan pyynnöstä. Osio josta kysyit oli alkuvaiheessa oma lukunsa. Sain jättää sitaatit liitteinä mukaan, mutta jouduin karsimaan osan niistäkin pois.

    Se, että en suosittele kyseistä yhteisöä kenellekään ei johdu järjestössä mukana olevista sukulaisistani. Niin kauan kun kosketuspinta todistajuuteen oli vain heidän kauttaan, pidin yhteisöä yhtenä muiden uskontojen joukossa.
    Nyt tunnen niin monia kymmeniä ihmisiä, jotka ovat satuttaneet itsensä tuon uskonnon taholta, että en voi suhtautua neutraalisti. Tiedän kymmeniä itsemurhatapauksia ja tunnen ihmisiä, jotka ovat olleet vuosia terapiassa oltuaan lapsuudesta asti mukana todistajuudessa.

    Jos joku haluaa lukea myönteisiä juttuja todistajista, niin voi lukea heidän omia julkaisujaan tai heidän virallisia internetsivujaan. Itse en kykene näkemään enää juurikaan mitään hyvää todistajien opissa. Toki monet jäsenet ovat rehellisiä ja mukavia, mutta olisivat sitä varmasti ilman uskontoakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos selvennyksistä, jotka tekevät aiheen rajauksista ymmärrettävämpiä. Harmi, etteivät ratkaisut aivan auenneet pelkästään tätä uutta kirjaa lukemalla.

      Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta lukea "myönteisiä" juttuja todistajista, enkä muutenkaan epäile, etteivätkö kirjassa kuvatut ongelmat olisi aivan todellisia ja niihin puuttuminen enemmän kuin aiheellista. Ihan samalla tavalla pidän esimerkiksi ry-läisten ehkäisemättömyysoppia ongelmallisena, vaikka tunnen monia äitejä, jotka ovat vielä 10:nnen lapsen jälkeen pirteitä ja tyytyväisiä elämäänsä. Heidän olemassaolonsa ei tarkoita sitä, etteikö ongelmia olisi, mutta ei ole mitään syytä suhtautua epäkunnioittavasti tai vähättelevästi näihin yksilöihin.

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!