perjantai 3. kesäkuuta 2016

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.


Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

5 kommenttia:

  1. Ihailtavaa että jaksaa ottaa hoitaakseen vaikeuksissa olevien perheiden lapsia. Pyyteetöntä ja uhrautuvaa, sitä ajattelee, kun ei itsestä olisi siihen. Sitten toisaalta löytyy semmoinenkin pariskunta, joka piti lapsia nälässä - kuten vähän aikaa sitten uutisoitiin. On siinä viranomaisilla tekemistä, että erottaa nuo akanat jyvistä, pelastaa lapset pelastajilta. Huh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tuollaista tapausta huomannutkaan, mutta taitaa olla niin, että niin kauan kuin on ihmisiä, joku heistää käyttää saamaansa asemaa väärin. :(

      Poista
  2. Koska tuossa yläpalkin pinossa näkyy kaikenlaista mielenkiintoista, ajattelin täräyttää sinulle tietokirjahaasteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kas, kiitos! Tällä kertaa olen ollut nopea ja vastannut haasteeseen ennen kuin sitä varsinaisesti minulle esitettiinkään: http://kirjavuori.blogspot.fi/2016/05/tietohaaste.html

      Poista
    2. Voi vehnä. Olin niin kovasti tarkistavinani, mutta tuolla viestivalikossahan tuo näkyy.

      Ei ole haukan katse minulla, ei. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!