Olen Marjatan kanssa hyvin samaa mieltä siitä, että tämän pikkuisen novellikokoelman keskeinen ajatus tulee ilmi jo esipuheessa: vain ohut jää erottaa periaatteessa kenet tahansa mitä karmeimmista rikoksista. Samaa todistaa myös psykiatri Hannu Lauerma äskeisessä haastattelussa. Pahan tekeminen ei ole vain joidenkin ihmisten, toisten, ominaisuus.
Kirja sisältää siis 11 novellia, jotka kertovat erilaisista rikoksista. Kertoja on asianajaja. Hänen hahmonsa liittyy tosin tarinoihin monesti vasta varsin myöhäisessä vaiheessa ja jää varsin persoonattomaksi. Ovelasti totuus jää lukijallekin joissakin tarinoissa yhtä hämäräksi kuin se jää asianajajalle.
Ainakin minulle tulee tästä asetelmasta mieleen Jens Lapidus, joka myös on julkaissut asianajajan näkökulmasta novellikokoelman rikoksista ja rikollisista. Sen antama kuva rikoksen maailmasta on tosin hätkähdyttävän erilainen kuin Ferdinand von Schirachin, jota pidän ehdottomasti parempana kirjailijana. Kyllähän Lapiduskin jossain määrin pohtii syrjäytymisen ja rikosten taustoja, mutta hänen kerrontansa on viihteellisempää kuin von Schirachin, jonka tarinoissa olosuhteiden ja muiden selitysten pohdinta nousee melkeinpä tärkeämmiksi kuin itse teot. Sekä lukija että oikeusprosesseihin osallistuvat novellihenkilöt tuntevat myötätuntoa pahantekijää kohtaan, kun saavat kuulla, mitä hän on elämässään kokenut.
Mitä nämä olosuhteet sitten ovat? Tarinat keskittyvät yksilöihin. Toiset on syrjäytetty elämän alusta asti, toiset ovat joutuneet hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kohtuuttomien vaatimusten tai muun sydämettömyyden kohteiksi. Jotkut ovat vain päästään vialla. Varsinaisesti yhteiskunnallisiksi tarinoita ei voi sanoa, vaikka jonkinlaista epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä on joistakin niistä luettavissa. Jos on siirtolainen eikä ole työlupaa, ei ole juuri mahdollisuuksia työllistää itseään kuin huumekauppiaaksi tai seksityöläiseksi ryhtyminen. Itse asiassa varsinainen yhteiskunta näyttää kuitenkin toimivan taustalla aivan mainiosti. Yhdessä tarinassa kovia kokenut siirtolaisnainen kohtaa rikostapauksen seurauksena ensimmäistä kertaa elämässään oikeusvaltion. Tarina nousee toiveikkuudessaan suosikikseni.
Eivät nämä kuitenkaan mitään mukavia juttuja ole vaan pääasiassa erittäin ahdistavia. Tarinat tuskin yrittävätkään kuvata aivan tavallisia rikoksia. Lampailta kaivetaan silmiä päästä ja antiikkiastian varastaminen johtaa hirmutekoihinn. Silti ainakin minä lukijana koin syvää ahdistusta ihmisten kohtuuttomien taakkojen vuoksi. Miten epäoikeudenmukainen tämä maailma onkaan! Ihan kuin näitä ajatuksia ei olisi ilmassa muutenkin, kun maailman tapahtumat tulevat uniinkin.
Myös Kirjainten virrassa -blogin Hanna on lukenut kirjan.
Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Atena 2011)
Alkuteos: Verbrechen, suom. Raija Nylander
Niin, olihan näissä joissain toiveikkuutta, mutta rikoksen maailma on pääosin synkkä.
VastaaPoistaTuo Lauerman haastattelu on hyvä, leikkasin sen talteen. Siinä on hyvin pysäyttävä kohta, se missä Lauerma selittää vihan viehätystä.
"Viha on energisoivaa ja voi viedä fokuksen pois omista mielensisäisistä konflikteista. Kun tuntee itse alemmuutta, nöyryytystä tai osattomuutta, vihollisen löytäminen voi kummasti helpottaa. Jos näkee ympärillään vain idiootteja ja taitamattomia, rakentaa sillä näkemyksellä omaa arvoaan."
Tämä selittää varmaan paljon myös muukalaisvihaa.
Luulen, että se selittää myös osaltaan sotia. Olen miettinyt aika paljon tätä artikkelia: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1433642205234
PoistaKyllä tämä kirja kannatti kuitenkin lukea, vaikka se olisikin aika synkkä. :)
Tuossa onkin ajateltavaa. Sotatoveruus oli omalle isällenikin tärkeää ja paras kaveri oli korsukaveri.
PoistaEräs opettajakollega huokaili aina, kun joutui sovittelemaan turhanpäiväisiä riitoja, että 'tulispa sota, niin ihmiset oppis'. Hänen mielestään sota saisi paljon hyvää aikaan ihmisissä ja palauttaisi suhteellisuudentajun.
Kerran törmäsin Saksan koulujen sodanaikaisiin ainekirjoitusaiheisiin. Yksi kuului "Sota saa paljon hyvääkin aikaan", ja siinä oli annettu vinkkejä, miten taide saa uusia aiheita, sota antaa työtä monelle jne.
Minua se huvitti valtavasti, mutta tottahan se on, että sota on bisnes. Sotilaiden ylläpito ja koulutus tuo työpaikkoja, puhumattakaan asetehtaista ja niihin tarvittavasta materiaalista..
Eräs iäkkäämpi ratsastuskouluyrittäjä huokaili välillä samaa kuin kollegasi, sota-aikaa elänyt ihminen kuitenkin.
Poista