Hatuntekijän kuoleman näytttämö on Helsinki, se Pitkänsillan toisesta päästä avautuva. Virpi Hämeen-Anttilan samaan aikakauteen sijoittuviin romaaneihin verrattuna Nina Hurman teoksissa liikutaan lähempänä niin sanotun tavallisen kansan arkea. Herraskaisia kujeita edustaa ystävän tyylikäs morsian. Aikakauden suuret tapahtumat eivät juuri työläiskaupunginosien asukkaita hätkäytä, mitä nyt äskettäin päättynyt sisällissota pysyy mielessä ja sekin siitä syystä, että vastapuoli siitä muistuttelee.
Helsinki on kuitenkin levoton paikka. Eletään kieltolain aikaa, mutta viina ei ole kaupungista kadonnut. Nyt se on vain hyvä tulonlähde rikollisille, mikä osaltaan lisää väkivaltaa ja rauhattomuutta kaduilla. Kansakunta on vielä nuori ja kaukana oikeusvaltiosta. Sen saa romaanin päähenkilökin kokea. Naisen ja potentiaalisen sosialismin kannattajan ei tarvitse edes tehdä mitään joutuakseen hankauksiin viranomaisten kanssa. Näillekään lain noudattaminen ei vielä ole arvo sinänsä.
Hatuntekijän kuolema on Nina Hurman toinen romaani. Vuotta aiemmmin ilmestyi samoista henkilöistä kertova Yönpunainen höyhen, jonka luin tuoreeltaan. Sarjan toista osaa lukiessani huomasin kuitenkin, etteivät sen tapahtumat juuri jääneet mieleen ja henkilötkin tuntuivat oudoilta. Kesti hetken, ennen kuin pääsin taas kärryille henkilöiden välisistä suhteista.
Romaanin päähenkilö on Saimi, joka käyttää taiteilijanimeä Rouge. Päivisin hän työskentelee vaateliikkeessä, iltaisin hän laulaa veljensä omistamassa ravintolassa. Muistikuvieni mukaan ensimmäisessä osassa viihdetaiteilijan arki oli enemmänkin läsnä. Tämä toinen kirja keskittyy enemmän rikosjuoneen. Ruumiita nimittäin kasautuu jälleen Rougen tielle. Ensin hänen työtoverinsa, hatuntekijä, saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Jutun tutkimuksiin sekaantuu myös Rougen vanha tuttu edellisestä kirjasta, sittemmin poliisista tullin palvelukseen siirtynyt Korpela. Laulaja ja etsivä tuntevat vetoa toisiinsa, mutta onnen tiellä on esteitä.
Hurman kieli on viipyilevää ja aistikasta. Paljon rivejä käytetään yksityiskohtien kuvaukseen. Pidän myös henkilökuvauksesta. Kirjan hahmot ovat todentuntuisia. Heillä on vikansa, mutta niitä eivät sen enempää toiset henkilöt kuin kirjailijakaan ole liian herkästi tuomitsemassa. Väkivaltaa tarinassa on, mutta silläkään ei erityisesti mässäillä. Kesken ilonpidonkin tunnelma on aika ahdistava. Toiset juhlivat Helsingin yössä, toiset makaavat ruumishuoneella.
Tässäkään kirjassa henkilöiden elämään ei vielä täyttä selkoa saatu. Asetelma antaa ymmärtää, että jatkoakin olisi luvassa, mutta hieman epäilen, mahtaako näistä aineksista enää saada kovin monta kirjaa. Jotain uutta pitäisi keksiä.
Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014)
Olin viime keväänä kuuntelemassa Nina Hurmaa ja hän kertoi, että tarina on saamassa jatkoa. Itse pidin enemmän Yönpunaisesta höyhenestä ja varsinkin tämän Hatuntekijän kuoleman alku oli minusta aika sekava, kun henkilöitä on paljon ja oli vaikea välillä hahmottaa, kuka nyt olikaan kuka.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, alussa oli tekemistä, että pysyy edes kärryillä. Tosin tähän vaikutti varmasti sekin, etten muistanut henkilöitä enää edellisestä romaanista.
PoistaJoskushan tuoreimmat ideat käytetään ensimmäiseen kirjaan ja loput saavat sen, mitä ensimmäiseltä jäi jäljelle. Pidän kuitenkin peukkuja, että Hurma saisi mahdolliseen kolmanteen osaan uusia, raikkaita aineksia.