Uutuusromaaneja historiallisesta Helsingistä

Tämä kesäloma jää historiaan. Luin ennätysvähän, viikon aikana vain noin kolme kirjaa. Liekö syy lukijassa vai kirjoissa. Ennen matkaa onnistuin varaamaan kirjastosta tuoreeltaan kaksi etukäteen kiinnostanutta uutuutta: Enni Mustosen Emännöitsijän ja Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesän. Kumpikin kirja on jatkoa sarjaan. Emännöitsijän Ida Erikssonin vaiheista olemme saaneet lukea kirjoista Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014). Yksityisetsivä Karl Axel Björk puolestaan seikkaili romaanissa Yön sydän on jäätä (2014), josta olen kirjoittanut täällä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kertovat elämästä 1900-luvun alkupuolen monikielisessä ja -kulttuurisessa Helsingissä. Mustosen kirja kuvaa aivan vuosisadan alkua, vuosia 1900-1905. Hämeen-Anttila taas keskittyy 1920-lukuun.

Vuosisadan alkua ja piika Ida Erikssonin elinpiiriä varjostavat niin kutsutut sortovuodet. Venäläishallinnon kovat otteet kauhistuttavat Idaakin, mutta hänen elämänsä soljuu niistä huolimatta arkisessa aherruksessa. Hän on muuttanut Helsinkiin taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijäksi. Uusi työ tuo nuorelle naiselle vapautta, sillä nyt ei ole emäntää ja perhettä vahtimassa. Hän passaa heräävän kansakunnan kulttuurieliittiä, mutta omalle elämälle ei aina tunnu löytyvän aikaa. Omaa asemaansa tai yhteiskunnallista eriarvoisuutta hän ei kuitenkaan kyseenalaista, vaikka erityisesti yläluokan miehille mikä tahansa näyttää olevan sallittua. Ida on työssään miltei ärsyttävän reipas ja pystyvä. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin katto päänsä päällä ja kylliksi ruokaa. Kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ovat hänelle enimmäkseen ystävällisiä. Aikakauden elämää kuvataan varsin myönteisessä valossa. Paatoksen pois jättäminen on tässä tapauksessa lukijaystävällinen valinta, mutta hieman päähenkilön elämismaailman säröttömyys yllättääkin jälkiviisasta lukijaa. Esimerkiksi työväenliikkeellä luulisi olevan jonkinlaisen aseman edes joidenkin henkilöiden elämässä. Mutta missä määrin myöhemmin tärkeiksi osoittautuneet asiat ylipäätään näkyivät tavallisten ihmisten elämässä?

Sisäasiainministeriössä työskentelevä Björk joutuu piikaa henkilökohtaisemmin poliittisten tapahtumien pyörteeseen, kun suojeluskuntain ja valtiovallan välit kiristyvät ja samaan aikaan kaupungissa jahdataan vakoilijoita ja pirtutrokareita. Myös vapaa-ajalla pitää kiirettä, koska nuoren miehen pitää jakaa aikansa peräti kolmen ihastuttavan naisen kanssa. Yksityisetsivän taitojakin tarvitaan salaperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. Liikkeellä on julma ja ovela myrkyttäjä. On aatteita, jotka kyseenalaistavat omasta mielestään heikompien yksilöiden ihmisarvon. Sellaista Björk vastustaa, vaikka humanismistaan huolimatta hänkin on eräänlainen elitisti. Hän kavahtaa työväen tapoja ja viihtyy yläluokkaisten sukulaistensa kultturellissa seurassa. Hämeen-Anttilan saarna poliittista ja uskonnollista hörhöilyä vastaan tuntuu paikoitellen hiukan keinotekoiselta ja alleviivaavalta.

Palaan kysymykseen, oliko lomalaisen lukuhaluttomuus lukijan vai kirjojen syytä. Sekä Emännöitsijä että Käärmeitten kesä ovat muodollisesti pätevää viihdettä, joten niitä ei voi liiaksi syyttää. Silti tuntui, kuin kumpikin kirjailija olisi keskittynyt etupäässä miljöön kuvaukseen ja jättänyt tarinan kehittelyn taustalle. Etenkään Hämeen-Anttilan kirjan juoni ei tunnu millään lähtevän käyntiin ennen puoltaväliä. Siihen asti piti jopa hiukan pinnistellä, jotta kirjaa sai ylipäätään luettua eteenpäin. Juoni on ennalta arvattava ja noudattelee salonkidekkarin kaavaa turhankin uskollisesti. Jotain yllättävää siihen olisi kaivannut lisää. Edellisestä kirjasta pidin todella paljon, mutta osa aikakauden lumovoimasta on jo käytetty. Björkin hahmokin jää ohuemmaksi kuin edellisessä osassa, jossa hänen puoliksi salattua yleellisyyden ja nautinnon haluaan kuvattiin kutkuttavasti. Epilogi antaa ymmärtää, ettei Björkin tarina ole vielä tässä.

Myös Emännöitsijä noudattelee lajityyppinsä perinteitä. Takakannessakin mainostettu tuhoon tuomittu rakkaustarina on suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Vieteltyjä piikoja olisi ollut ilman tätäkin tapausta kirjallisuudessa aivan tarpeeksi. Kirjan kiinnostavin anti on piian arjen kuvaus, joka osoittaa perehtyneisyyttä. Lukija saa tietää, kuinka vuosisadan alun keittiössä suoristetaan frakin hännykset tai viilennetään uunia pasteijanpaistoon sopivaksi. Miljöö tuntuu uskottavalta, vaikka kirjailijan täydellisen typerä Lapinvuokko (2010) jossain määrin laski luottoani siihen, että Mustonen tietäisi, mistä hän kirjoittaa. Myös Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt huolella myrkkyihin ja rikoksen tutkijoiden menetelmiin. Kummassakin kirjassa pidän myös siitä, että aikakauden monikielisyys ja erilaiset etniset ryhmät ovat näkyvästi läsnä. Puhutaan ruotsia ja asioidaan venäläisten ja juutalaisten liikkeissä.

Kirjavuori ei edelleenkään ole muuttumassa lifestyle-blogiksi. Liitän kuitenkin loppuun yhden kesälomakuvan blogin kirjoittajan luontaisimmasta habitaatista.

Enni Mustonen: Emännöitsijä (Otava 2015)

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä - Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia (Otava 2015)