Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä

Lukija lienee jo huomannut, että tajunnantilaan vaikuttavien aineiden käyttö kiinnostaa minua sangen paljon - nimenomaan kulttuuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä ja tutkimuksen kohteena. Omaa kokemustahan siitä ei ole. Olen ehtinyt jo käsitellä huumeiden kulttuurihistoriaa, huumekauppan arkea, 1800-luvun oopiumidekadenssia ja huumesodan seurauksia kaunokirjallisessa muodossa (täällä ja täällä). Luinpa sitten historioitsija Mikko Ylikankaan kiitellyn teoksen suomalaisten huumeidenkäytöstä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Vaikka teos on ansiokas, viihteelliseksi sitä ei voi moittia. Pikemminkin teksti on kuivakan asiallista, kuten historiantutkimus monesti muutenkin. Niinpä lukiessa menikin lähemmäs kuukausi.

Monestihan ajatellaan, että huumeidenkäyttö alkoi Suomessa tai ylipäätään muuallakin vasta 1960-luvulla. Jotkut saattavat tietää sotavammojen seurauksena heroiinikoukkuun jääneet veteraanit. Ylikangas osoittaa kuitenkin laajan arkistomateriaalin perusteella, että Suomessakin on käytetty huumeita jo 1800-luvulla. Huumeista on myös keskusteltu julkisuudessa yhtä kauan, ja itse asiassa keskusteltu on hätkähdyttävän samanlaista kuin nykyäänkin: Onko huumeriippuvuus sairaus vai osoitus luonteen heikkoudesta? Pitäisikö huumeidenkäyttäjiä rankaista vai hoitaa? Jos pitää hoitaa, millaista hoitoa pitäisi tarjota ja kenelle? Kysymyksenasettelut ja vastaukset ovat olleet 1800-luvun loppupuolella jo varsin samoja kuin nykyään. Yhteiskuntaluokka ja etniset ennakkoluulot määrittelivät mielipiteitä. Varakkaiden narkomaanien oli helpompi päästä hoitoon kuin tavallisen kansan, jonka päihteidenkäyttö nähtiin kuitenkin yläluokan huvituksia huolestuttavampana asiana. Asiassa ei ole siis juuri edetty. Huoli kansan moraalista ja jokseenkin tuomitseva asenne huumeriippuvaisia kohtaan ovat hallinneet julkista keskustelua yli sadan vuoden ajan.

Siinä missä etenkin vanhimmissa lähteissä päihdyttäviä aineita käsitellään monesti varsin hätkähdyttävilläkin tavoilla, Ylikankaan kirja kulkee tuttuja polkuja. Ainoastaan sota-ajan kokemuksia käsittelevässä luvussa käyttäjät pääsevät itse ääneen. Silloinhan huumeita käyttivät sotilaat ja kovan paineen alla työskentelevä hoitohenkilökunta, eikä sen enempää piristeiden kuin rauhoittavien aineidenkaan käytössä ollut mitään laitonta tai moraalitonta. Asioista voidaan siis puhua. Muu aineisto koostuu sanomalehtiartikkeleista sekä poliisin ja sairaaloiden arkistoista. Niissä puhuu joku, joka käyttää valtaa, ei asianomainen itse. Kirja kuvaakin myös huumekontrollin historiaa. Vaikka tarkasteltuna ajanjaksona huumausaineiden myynnistä ja käytöstä oli määrätty vain varsin vähäisiä rangaistuksia, yhteiskunnan kontrolli myyjistä ja käyttäjistä kiristyi kuitenkin koko ajan. Toisin kuin monet tutkijat nykyään Ylikangas tuntuu pitävän huumeiden kriminalisointia luonnollisena ja myönteisenä kehityskulkuna, vaikka hänkin kirjoittaa, että vasta kriminalisointi synnytti järjestäytyneen huumerikollisuuden. Aika holtittomaltahan huumeiden laillinen kauppakin vaikuttaa kieltämättä ennen lääkekäytäntöjen tiukennuksia.

Suomessa käytetyt huumausaineet olivat järjestään alun perin lääkkeitä. 1800-luvulla suositut oopiumi ja morfiini olivat kipulääkkeitä. Oopiumiunikon kasvattamista Suomessa haluttiin jopa tukea. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kokaiini tuli muotiin osittain alkoholin kieltolain ansiosta. Sitäkin käytettiin aluksi muun muassa paikallispuudutusaineena. Sotavuosina miehet tutustuivat rintamalla sekä yskän- ja kipulääkkeenä käytettyyn heroiiniin että metamfetamiiniin, joka tunnettiin kauppanimellä Pervitin. Huumeita salakuljetttiin, mutta pääasiassa ne hankittiin apteekista. Reseptejä väärennettiin, ja moraalittomat lääkärit myös myivät niitä riippuvaisille. Sota lisäsi huumaavien lääkkeiden kulutusta, mutta Ylikangas kumoaa käsityksen, että sodanjälkeinen heroiiniaalto olisi johtunut vammojen hoitoon käytetystä lääkityksestä. Mahtaako tämä käsitys vaikuttaa vieläkin siihen, ettei edes kuolemansairaita ihmisiä uskalleta lääkitä tarpeeksi? Sodanjälkeisinä vuosina suurin osa heroinisteista oli kuitenkin aloittanut käytön muista syistä. Tuolloinhan niin sanottuja mietoja huumeita ei juuri tunnettu, vaan moni nuori aloitti huumeidenkäytön suoraan heroiinilla. Heroiini oli suorastaan muodikas viihdyke nuorison keskuudessa.

Olisi mielenkiintoista lukea, missä määrin Suomessa on käytetty päihteeenä luonnosta löytyviä kasveja ja sieniä. Jotain olen joskus jostain kansatieteellisistä tutkimuksista lukenut. Ylikankaan kirjahan keskittyy vain huumaaviin lääkeaineisiin. Toki ongelmana on kirjallisen lähdeaineiston puute. Ehkä liian yksityiskohtaisen tiedon välittämistä halutaan välttää, vaikka toisaalta kaikki tarpeellinen tietohan löytyy joka tapauksessa netistä.


Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800-1950 (Atena 2009)