Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Muistatko vielä Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin, jotka ratkoivat rikoksia ja yhteiskunnallisia ongelmia Karelia noir -sarjan edellisessä osassa Sinisen kuoleman kuva? Pidin itse kirjasta kovasti, joten ilahduin, kun jatko-osaa ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan.

Kakkososassa kiehtova 20-luku on jäänyt taakse ja kieltolakikin kituu henkitoreissaan. Tapahtumien näyttämö, Viipuri, ei silti ole juuri rauhoittunut. Poliisit tekevät jokapäiväistä työtään henkensä uhalla, sillä poliisimurhat ja muu väkivalta on arkipäivää. Ei poliisienkaan toiminta aina järin puhdasotsaista ole. Suomi on vielä hyvin kaukana oikeusvaltiosta. Tuomioistuimetkin tuomitsevat pikemminkin mielipiteiden kuin lain perusteella, ja etenkin tietyillä poliittisilla ääriliikkeillä tuntuu olevan niihin tavattoman suuri vaikutus.

Kirjan alussa on siis edetty 30-luvun alkuun. Kähönen ja Eckert eivät ole enää nuorukaisia. Kähönen on avioitunutkin ja saanut lapsia. Päähenkilöiden suhde noudattelee klassista dekkarikaavaa: Eckert on eksentrinen poikkeusyksilö, lahjakas mutta häikäilemätön, kun taas kertojanääni Kähönen on vähemmän loistokas mutta moraaliltaan perinteisempi apulainen ja ihailija. Eräiden yllättävien käänteiden vuoksi Kähönen joutuu kuitenkin pärjäämään myös ilman Eckertin kovia otteita ja neuvokkuutta. Samalla hän saa esimiehensä menneisyydestä selville asioita, joiden jälkeen oikein mikään ei enää yllätä. Menneisyys toki myös selittää nykyisyyttä ja Eckertin elämänasennetta.

Kirjassa ei oikeastaan ole varsinaista juonta, vaan se on pikemminkin vauhdikas kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä tapahtumia. Aluksi poliisit päätyvät tutkimaan suutarin katoamista toisen poliisipiirin alueelle. Jostain syystä paikalliset poliisit vaikuttavat kummallisen haluttomilta tarttumaan tapaukseen. Tutkinnan edetessä esiin nousee sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla kaikilla on kytköksiä Lapuan liikkeeseen. Lapualaiset noudattavat aivan omaa moraaliaan Jumalan, isänmaan ja kansan nimissä. Sisukkaasti lakia puolustavat Kähönen ja Eckert huomaavat päätyvänsä liikkeen vihollislistalle siitäkin huolimatta, että kumpikin on isänmaallinen mies, vapaussodan veteraani ja Kähönen vieläpä körttipapin poika. Kirjan lopussa eletään jo talvisodan alkuvaiheita. Sodassakin poliiseilla on tärkeä tehtävänsä kotirintaman turvaamisessa.

Kerronnaltaan Veri ei vaikene tuo mieleen klassiset poikaromaanit. Tärkeitä arvoja ovat urhoollisuus, uskollisuus ja hyvän puolella taisteleminen olosuhteista riippumatta. Kuten edellisessäkin osassa, kiehtovinta on maamme historian myrskyisten vaiheiden kuvaus poliisin näkökulmasta. Poliisit ovat tarinassa ehdottomasti sankareita, taipumattomia lain puolustajia, jotka eivät epäroi vastustaa vahvempiaankaan. Kun päästään sodan alkuun, jännitys tihenee niin, ettei kirjaa voi jättää kädestä. Vaikkei Veri ei vaikene luultavasti aivan täytä hyvän romaanin muotovaatimuksia, jännityskertomuksena sitä voi suositella. Voi myös pohtia, missä määrin kirja ottaa oikeusvaltion ja demokratian puolustuspuheena kantaa nykymaailman tapahtumiin.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
Karelia noir II