Kalle Blomkvist

Suosikkisarja jatkuu. Vuorossa on Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -trilogia. Lindgren tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan, mutta tämä sarja on suunnattu arviolta yläkouluikäisille nuorille. Ensimmäisellä kerralla kirjoja lukiessani olin vielä sen verran pieni, että meillä juhlittiin joko minun tai sisareni syntymäpäivää. Talo oli täynnä lapsia, ja leikimme piilosta. Suostuin koko ajan vapaaehtoiseksi etsijäksi, koska muiden etsiessä piilopaikkoja saatoin käyttää ajan hyväkseni ja lukea Kalle Blomkvistin seikkailuista. Sittemmin olen lukenut nämä kirjat lähes joka vuosi kypsään aikuisuuteen asti, eli ne todellakin puhuttelevat myös aikuista.

Kalle Blomkvist rakastaa yli kaiken salapoliisiromaaneja ja haaveilee salapoliisin työstä. Hänen isänsä tahtoisi hänen jatkavan sekatavarakauppaa. Mutta mitäpä kauppiaan ura olisi verrattuna salapoliisin jännittävään elämään! Harmikseen Kalle sattuu elämään rauhallisessa ruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa ainoa rikos miesmuistiin on juovuksissa tehty kolehtivarkaus ja tuolloinkin varas palautti rahat heti selvittyään. Kalle pääsee selvittämään rikoksia ainoastaan mielikuvituksessa, jossa hän ei ole nuori poika vaan jo varttunut ja elämää nähnyt mies. Hän kadehtii kirjallisia esikuviaan, jotka saavat tehdä työtään Lontoon tai Chicagon vaarallisilla syrjäkujilla ja saavat myös yhteiskunnalta ansaitsemansa tunnustuksen sankaruudestaan rikollisuuden vastaisessa taistelussa. Kotikaupungissa kaikki vain nauravat Kallen haaveille. Hän tekee kuitenkin ahkerasti havaintoja mahdollisista rikollisista. Kun lopulta alkaa tapahtua, havainnot ja salapoliisintaidot tulevat tarpeeseen.

Salapoliisijuoni hallitsee etenkin kahta ensimmäistä kirjaa. Kolmannessa haaveet ovat jo jääneet hieman taka-alalle ja nuoret joutuvat tekemisiin rikollisten kanssa lähinnä sattumalta. Toinen jatkuva juoni on Ruusujen sota, Englannin historiasta innoituksensa saanut leikki. (Ilman Lindgreniä olisin tuskin koskaan kuullutkaan kyseisestä sodasta. Ei meille tällaista koulussa opetettu eikä edes yliopistossa.) Valkoiseen Ruusuun kuuluvat Kalle ja hänen ystävänsä Anders ja Eva-Lotta. Punaiseen Ruusuun kuuluvat Sixten, Benka ja Jonte, jotka ovat leikissä pahimpia vihollisia mutta muuten parhaita ystäviä. Leikki on jatkunut jo monta kesää. Kun koulut alkavat, se nimittäin jää aina tauolle. Ruusujen sodassa joukkueet pyrkivät parhaansa mukaan ärsyttämään toisiaan, varastamaan toistensa salaisia papereita ja kamppailemaan Valtakiven omistuksesta. Leikkiin kuuluu tappeluita, hurjia takaa-ajoja pitkin kaupungin öisiä katuja ja erilaisten arvoitusten selvittämistä. Valkoisten suurin salaisuus on ryövärikieli, jonka Eva-Lotan isä on opettanut tyttärelleen ja tämän tovereille. Kirjat ovat leikin ylistystä, ja leikissä opituilla taidoilla pärjätään myös tositilanteessa roistoja vastaan.

Nuorten kesälomat ovat ihanaa vapauden aikaa. On joitakin velvollisuuksia, kuten vanhempien liikkeissä auttelu, mutta suurimman osan ajasta nuoret juoksentelevat paljain jaloin pitkin kaupunkia ja lähiseudun auringon polttamia nurmikoita. Kukaan ei vahdi eikä vartioi. Toisaalta pikkukaupunki onkin idylli, jossa kukaan ei oleta voivan tapahtua mitään pahaa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun loppupuolelle. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta eipä se ole juuri ruotsalaisten lasten ja nuorten elämään muutenkaan vaikuttanut. Ainoastaan viimeisessä kirjassa uuden sodan uhka tulee esiin ja silloinkin vain viittauksenomaisesti. Pikkukaupungissa kaikki on turvallista ja tylsää. Eletään varsinaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki syövät ja nukkuvat samaan aikaan ja muutenkin on itsestään selvää, kuinka kunnon ihmiset elävät. Edes luokkaerot eivät häiritse idylliä. Kummassakin Ruusujen sodan joukkueessa on kaksi porvarillisen perheen lasta ja yksi työläiskodin kasvatti. Valkoisissa suutarin poika Anders on peräti joukon johtaja.

Kirjat kertovat kolmesta (ilmeisesti) peräkkäisestä kesälomasta. Ensimmäisessä tarinassa nuoret ovat noin 12-vuotiaita eli murrosiän kynnyksellä ja toki vanhenevat vuosi vuodelta. He ovat kuitenkin nykynuoriin verrattuna todella lapsia ja leikkivät täysillä yläkouluikäisinäkin. Kuitenkin etenkin pojat osaavat paljon sellaisia asioita, joita nykynuoret tuskin osaavat ainakaan noin itsestäänselvästi. Kalle esimerkiksi ajaa moottoripyörällä ja käyttää radiolaitteita, tuosta vain, ilman harjoitusta. Pojilla on tietenkin aina mukana linkkuveitsi, jolla voi tehdä vaikka mitä. Kalle tekee rikosteknisiä tutkimuksia omilla kemistinvälineillään. Olivatko 40-luvun nuoret oikeasti näin näppäriä? Johtuiko se siitä, ettei heidän peräänsä juuri katsottu vaan kaikkea saattoi kokeilla ilman valvontaa? Muistan kyllä isän isoveljien kertoneen, että he esimerkiksi valmistivat dynamiittia tuonikäisinä.

Toisin kuin henkilöiden iästä voisi ajatella, nuorten seksuaalisuus puuttuu täysin kirjoista. Kalle ja Anders ovat toki kuollakseen ihastuneita Eva-Lottaan, mutta se on lapsen ihastusta, johon ei liity ainakaan tietoista seksuaalista tunnetta. Miksi Lindgren on halunnut kuvata päähenkilöitään niin viattomina? Luultavasti hormonit hyrräsivät tuossa iässä 40-luvullakin. Jos ei voinut suoraan puhua, olisi voinut vihjata, mutta ei näissä kirjoissa ole edes vihjauksia. Toisaalta eipä niitä tarinassa tarvitakaan.

Mielestäni kirjat kertovat silti aikuistumisesta. Rikoksia ratkoessaan nuoret joutuvat tekemisiin pahojen asioiden kanssa. Ne ovat aivan jotain muuta kuin salapoliisiromaanien kuvitteelliset rikokset. Yksi merkki aikuistumisesta on Kallen siirtyminen pois mielikuvitusmaailmasta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hänen leikissään on mukana kuvitteellinen nuori ihailija, eräänlainen tohtori Watson, joka auliisti kiittelee hänen ponnistuksiaan ihmiskunnan eteen. Kalle mestarietsivän lopussa tämä hahmo kuitenkin haihtuu kesäyöhön eikä enää palaa. Minusta kohtaus on ollut aina ahdistava. Tarkoittaako aikuistuminen sitä, ettei enää voi haaveilla? Muistan myös sisareni kokeneen kohtauksen samalla tavalla.

Ryöstetyn Rasmuksen alussa nuoret vielä leikkivät Ruusujen sotaa aivan kuin ennenkin. Ei voi olla ajattelematta, että he leikkivät sitä viattomina viimeisen kerran, ennen kuin yllättävät tapahtumat taas kerran lopettavat leikin. Tapahtumien jälkeen leikki ei voi enää jatkua samanlaisina kuin ennen. Muutenkin Ryöstetyssä Rasmuksessa on mielestäni jotain surullista. Päähenkilöt muuttuvat, etenkin Eva-Lotta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hän on peppipitkätossumainen rämäpää, joka leikkii samoja leikkejä kuin pojat. Minustakin poikien leikit ovat olleet aina hauskempia kuin tyttöjen leikit, joten olen aina tuntenut sympatiaa häntä kohtaan. Kun nuorten täytyy ottaa vastuu pienestä Rasmuksesta, Eva-Lotta herää sovinnaisempaan tyttöyteen ja naiseuteen, johon kuuluu luonnostaan hoivaaminen. Pojat eivät koe tällaista muutosta. Ryöstetyssä Rasmuksessa on hienoja ja syvällisiä, yhteiskunnallisestikin puhuttelevia teemoja, mutta jotenkin tarina on jo mennyt pilalle ja menettänyt kirkkaimman hohtonsa. Aikuistuminen on kuitenkin aika tylsää.


Astrid Lindgren:

Yksityisetsivä Kalle Blomkvist (WSOY 1948), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist (1946), suom. Laila Järvinen

Kalle mestarietsivä (WSOY 1953), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt (1951), suom. Laila Järvinen

Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (WSOY 1954), alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus (1953), suom. Laila Järvinen