torstai 22. toukokuuta 2014

Arne Nevanlinna: Meidän sota

Arne Nevanlinna: Meidän sota - muistiinpanoja  nuoren miehen retkistä Suomessa, Venäjänmaalla ja vähän Ruotsissakin vuosina 1943-45 (WSOY 1995)

Arne Nevanlinnan sotakirja miellyttää minua kovin. Aivan suosikkilistan kärkeen se ei nouse, mutta enpä muista lukeneeni mitään muuta sotamuistelmaa useamman kuin yhden kerran. Silti kirjasta on jotenkin kovin vaikea kirjoittaa niin, ettei tekisi sille vääryyttä.

Ensin sotiemme muistot haluttiin unohtaa. Vai haluttiinko? Suhtautuminen sotiin heti niiden jälkeisinä vuosina on aihe, josta me kaikki jaamme yleensä saman käsityksen. Mitään tutkimustietoa tämän narratiivin rinnalle ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa nykyään sotia muistellaan kaikkien mahdollisesti menetettyjen vuosienkin edestä. Harmi vain, että suurimmalla osalla muistelijoista ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta. Muisteluista tulee kaavamaisia, populaarikulttuuriin perustuvia.

Sen sijaan Arne Nevanlinnalla on omia kokemuksia sodasta. Niiden perusteella hän kyseenalaistaa yksipuolisen sankaruusretoriikan - ei kansakunnan sankaruutta, mutta omansa. Samalla hän kritisoi 90-luvun alussa noussutta uusnationalismia. Helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija kertoo löytäneensä vanhoilla päivillään sota-aikaisen päiväkirjansa. Meidän sota on tämä päiväkirja. Se kuvailee nimensä mukaisesti nuoren Nevanlinnan ja parin toverin seikkailuja siellä ja täällä, rintamalla asemasodan aikana ja myöhemmin tiedustelussa, myös operaatio Stella Polariksen kiemuroissa.

Nevanlinnan (tämänkin) kirjan keskeinen sanoma on, että hän ei ollut mikään sankari vaan hajamielisyyteen ja nenäkkyyteen taipuvainen ressukka, joka selvisi ylipäätään hengissä lähinnä sen takia, että Helsingin yliopiston rehtorin poikana hänet siirrettiin pois eturintamasta ennen suurhyökkäyksen rytinöitä.

Kirja esitellään tosiaankin aitona sotapäiväkirjana, mutta siinä on selvästi fiktiivisiä elementtejä. Muun muassa sotatoveri Edouard Myhrborgh esiintyy myöhemmin Nevanlinnan Marie-romaanissa. Kolmas päähenkilö on nimeltään Reuna (jota Nevanlinna kutsuu ilkeyttään saksalaisittain Roinaksi), punaorpo, joka pyrkii sovittamaan isiensä teot ylenpalttisella sotapropagandan toistellulla. Myhrborgh puolestaan on kolmikon todellinen älykkö, puoliksi ranskalainen maailmanmies, joka ainoana osaa epäillä Saksan ja siis myös Suomen mahdollisuuksia. Kaverukset ovat hiukan liian ylitseampuvia hahmoja ollakseen aivan uskottavia.

Toisaalta kirjassa on niin koomisia tapauksia, että niiden täytyy olla totta. Eihän kukaan sellaista keksisi... Oma suosikkini on Nevanlinnan setä, jokseenkin arjesta irrallaan elävä lääketieteen professori, joka on kohtalon oikusta nimitetty lääkintäeverstiluutnantiksi ja saapuu kaikessa viattomuudessaan tervehtimään poikaansa ja veljenpoikaansa nuorten soturien tupaan - paraatiunivormussa, miekkoineen. Sotatoverit pelästyvät korkea-arvoista vierasta, mutta vielä enemmän muodollista vastaanottoa säikähtää setä professori, joka hämmennyksissään jopa pudottaa miekkansa lattialle.

Aikaisemminkin sota-ajan julkaistuja päiväkirjoja lukiessa on herännyt ajatus, kenelle ne on oikeastaan kirjoitettu. Omaisille todennäköisen sankarikuoleman jälkeen? Millainen kuva sotatapahtumista yritetään välittää? Nevanlinna ei ainakaan pyri ylevöittämään kokemuksiaan. Sodassakin elämä on lähinnä arkea. Mutta kuinka paljon tarinoissa on niin sanottuja todellisia tapahtumia ja kuinka paljon pitkästyneen nuorukaisen mielikuvituksen lentoa? Onko päiväkirja ollut jo kirjoittamishetkellä eräänlainen romaani?

Pidin teini-ikäisenä innokkaasti päiväkirjaa, ja nyt jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessani en lakkaa ihmettelemästä, kuinka eri tavalla muistan monet tuon ajan tapahtumista. Ovatko muistikuvat muuttuneet, vai olenko sittenkin kirjoittanut tapahtumat muistiin värittyneesti, vaikkapa niin kuin olisin toivonut niiden tapahtuneen?

Tässäkään kirjassa ei silti ole oleellisinta, mikä on "totta" ja mikä ei. Ainahan muistot ja aikalaiskuvaukset ovat subjektiivisia. Meidän sodassa viehättää se, että subjektiivisuus on aivan erilaista kuin yleensä vastaavissa kertomuksissa. Se edustaa erilaista toiseutta ja ulkopuolisuutta tämän hetken sotadiskursseista. Ehkä siksi se tuntuu tietynasteisesta fiktiivisyydestään huolimatta erityisen aidolta.

Lisää Nevanlinnan muistelua voi lukea hänen kotisivuiltaan.


Lisäys: Lue Nevanlinnan muistelmia käsittelevästä kirjoituksesta, kuinka hyvin arvailuni osuivat oikeaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!