Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.

T. Jefferson Parker: California Girl

Ystäväni kuvaama kalifornialainen maisema

Tämä on se Orange County, josta OC:n täydelliset naiset ei kerro mitään. Eletään 60-lukua, ja appelsiiniviljelmät ovat vasta väistymässä asutuksen tieltä. On hippejä, huumeita, kapinoivia nuoria, kommunismia pelkääviä republikaaneja, salaliittoteorioita, rikollisia ja omavaltaisia viranomaisia. Kirja ei anna kovin mairittelevaa kuvaa sen enempää poliisista, oikeuslaitoksesta, lehdistöstä kuin uskonnostakaan - tai ainakin kaikkien näiden toimintatavat ja ihanteet ovat kaukana siitä, mihin meillä täällä on nykyään totuttu.

Pikkukaupungissa asuu keskiluokkainen Beckerin perhe, jolla on neljä poikaa, ja vähäosainen Vonnin perhe, johon kuuluu kolmen pojan lisäksi kaksi tytärtä. Kirjan alussa perheiden pojat ottavat yhteen nyrkkitappelussa. Jo silloin osa Beckereistä epäilee, ettei kaikki ole kunnossa. Kun kovaonnisten Vonnien kärsimykset vain jatkuvat, Beckerit yrittävät auttaa perhettä papiksi opiskelleen Davidin johdolla.

Davidista on siis tullut pappi. Hän eroaa presbyteerikirkon palveluksesta ja perustaa itsenäisen drive-in-kirkon, joka toimii liikeyrityksen tavoin. David vaikuttaa varsin vilpittömältä, mutta moinen uskonnon kaupallistaminen kummastuttaa valtionkirkkoon tottunutta. Andystä ryhtyy toimittajaksi, jota yksityisyyden suoja tai muut moraaliset seikat eivät tunnu hidastavan. Clay kaatuu Vietnamissa. Nickistä tulee poliisi, ja kun nuori ja kaunis Janelle Vonn murhataan, hän johtaa tutkimuksia. Murhatutkimuksesta kehkeytyy pitkä, hankala ja vaarallinen. Liian monet tahot tuntuvat sotkeutuneen asiaan, ja yhdellä jos toisellakin sekä perhepiirissä että alueen silmäätekevissä on asioita, joiden vuoksi he ovat valmiita valehtelemaan. Kunnon ihmisellä ei ole mitään salattavaa? Ehkä, mutta erehtyminen on inhimillistä ja sitä tarvitaan maineen menettämiseen kovin vähän.

36 vuotta myöhemmin paljastuu lisää salaisuuksia, jotka laittavat monen ihmiset elämän uusiksi.

Minusta California Girl on jotenkin ikävä kirja. Se on melkeinpä enemmän tylsä kuin jännittävä tai viihdyttävä. En tiedä, onko kirjailija tarkoittanut sitä yhteiskuntakritiiiksi, mutta aika epämiellyttävän kuvan kalifornialaisesta yhteiskunnasta se antaa. Yhteiskunta puuttuu joskus liikaakin ihmisten yksityisasioihin, mutta ei ole paikalla, kun sitä tarvittaisiin, esimerkiksi Vonnin perheen onnettomuuksissa. Toisaalta kirjassa pohditaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä tavalla, joka haastaa lukijan. Kuka syyllinen oikeastaan olikaan ja miksi?

Hiukan samanlaisia teemoja pohditaan myös Ylen uudessa poliisin ja huumerikollisten monimutkaisia suhteita käsittelevässä Koukussa-sarjassa, jonka kaikki jaksot on jo katsottavana Areenassa. Katsoin ne yhtäkyytiä ja tykkäsin kovasti - uskottavanoloista draamaa, josta moralisismi ja sentimentaalisuus puuttuu. Sarjassa ollaan koukussa pikemminkin ihmisiin kuin huumeisiin. Yhteiskunta näyttäytyy sarjassa toimivampana kuin Parkerin kirjassa - ehkä siksi, että tällaiseen yhteiskuntaan olemme täällä tottuneet. Ja ihmiset ovat kovin ihmillisiä, samaistumiskelpoisia.


T. Jefferson Parker: California Girl (Karisto 2006)
Alkuteos: California Girl (2004), suom. Risto Raitio

Valokuvaus ja luontosuhde

Marjatta aloitti niin kiinnostavan keskustelun valokuvista, että vastoin tapojani pohdin blogissani aihetta, joka ei suoranaisesti liity kirjallisuuteen. Minulla on nimittäin omat vähäpätöiset kokemukseni ja näkemykseni etenkin luontokuvauksesta. Keskustelu osuu vieläpä ajankohtaiseen saumaan, koska vietin juuri viikonlopun lapsuudenkodissani kahden päivän kuvankatselumaratonin merkeissä. Katselimme sekä isäni diakuvia lähinnä 70-luvulta että isäni ja minun digikuvia parilta viime vuodelta. Isäni on erittäin taitava ja taiteellisesti kunnianhimoinen valokuvaaja - ette kuitenkaan ole hänestä kuulleet, koska hän on aina kuvannut omaksi ja lähipiirin iloksi.

Kuinka luontokuvia siis otetaan? Luontokuvaaja suunnittelee kuvia vuosikausia ja tekee kaikenlaisia moraalin rajamaillakin horjuvia valmisteluita, jotta sommittelu ja valotus olisivat täydelliset? Vai meneekö hän vain luontoon ja ryhtyy räpsimään? Minä suosin jälkimmäistä filosofiaa: otetaan vastaan, mitä luonto sillä hetkellä tarjoaa. Yhtymäkohta löytyy perinteisestä suomalaisesta metsästyskulttuurista. Riistaa pyydetään - otetaan vastaan se, mitä metsä tahtoo antaa. Mitään ei vaadita tai oteta väkisin. Luontoon tulee mennä nöyränä ja kunnioittaen, kuin kirkkoon. Minulle on täysin vieras ajatus, että hyvän luontokuvan vuoksi kaadettaisiin puita tai muuten ryhdyttäisiin mestaroimaan luontoa. Haaskakuvaustakaan en täysin ymmärrä. Ihminen ei ole luonnon herra vaan sen vieras. Yhtä lailla pyrin liikkumaan luonnossa kävellen tai hiihtäen niin, ettei käynnistäni jää jälkeä. Esimerkiksi Pallaksen uudet, ilmeisesti polkupyöräilijöiden vuoksi rakennetut murskepolut herättävät vain surua. Pysykööt poissa sellaiset kulkijat, joiden vuoksi maaperään pitää kajota!

Yllä oleva kuukkelikuva on viimeiseltä Pallaksen-retkeltäni. Se on otettu kännykkäkameralla lainkaan suunnittelematta. Sillä ei voitettaisi palkintoja luontokuvakilpailuissa. Tietenkin kuva on aina valokuvaajan valintojen tulos eikä esitä luontoa sellaisena, kuin se silmälle näyttäytyy. Enemmänkin se kertoo siitä, kuinka kuvaaja ymmärtää näkemänsä. En siis väitä, että mikään näistä satunnaisista räpsäisyistä kuvaisi kohdettaan yhtään todenmukaisemmin kuin rankastikaan käsitelty tai lavastettu luontokuva.

Eräässä maisemakäsitystä pohtineessa tieteellisessä teoksessa väitettiin, että kansallisromanttiset taiteilijat liioittelivat maalauksissaan, koska maalausten maisemat ovat mahtipontisempia kuin samoista paikoista otetut valokuvat. Mielestäni romanttiset maalaukset kuitenkin vastaavat kokemusta paremmin kuin valokuvat. Kamerahan ei koskaan tallenna maisemaa sellaisena kuin silmä sen näkee. Etenkin tunturin valokuvaaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Lisään tuohon oikealle vielä yhden pokkariräpsäisyn. Paikka on Vuontisjärvi. Parhaat kuvat otetaan kameralla, jota jaksaa kantaa mukana. Tykkään kulkea pitkiä matkoja, mutten ole järin innostunut kantamaan paljon tavaraa. Digijärjestelmäkameraa en tästäkään syystä pidä juuri koskaan mukana. Viikonlopun ansiosta harkitsen vakavasti, siirtyisinkö takaisin filmiaikaan. Vanhoissa diakuvissa tilantuntu ja luonnon illuusio on huikea latteisiin digikuviin verrattuna. Oikea filmikamera on myös kevyempi ja käytännöllisempi kuljettaa mukana.

John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)