Anu Silfverberg: Äitikortti

Äitikortti on sukua natsikortille: sen tarkoitus on lopettaa keskustelu. Äitikortin käyttäjä antaa ymmärtää, että äitinä hänellä on luonnostaan parempi ymmärrys kaikista asioista kuin muilla keskustelijoilla, joten tosiasioita tai muitakaan perusteluita ei tarvita. Äitikortti on myös toimittaja Anu Silfverbergin pamfletti, kirjoituskokoelma ja kertomus yhden helsinkiläisen pariskunnan matkasta pienen lapsen vanhemmiksi. Toisin kuin aiheensa, se pyrkii lisäämään keskustelua vanhemmuudesta.

Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli  ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?

Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.

Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.

Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.


Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto (Vater unser bestes Stück 1955)
Otava 1963

Tahdon esitellä harvalukuiselle lukijakunnalleni muutamia kaikkien aikojen romaanisuosikkejani. Useimmat niistä eivät ole mitään maailmankirjallisuuden klassikoita - pikemminkin sopivasti kevyitä, sopivasti puhuttelevia. En lähde edes arvailemaan, kuinka monta kymmentä kertaa olen lukenut tämän kirjan. Tasoa "osaan jo ulkoa" kuitenkin.

Kirjaa on tietenkin turha etsiä kirjakaupasta. Tasokkaammasta kirjastosta sen luultavasti löytää, ja nettiantikvariaatit näyttäisivät myyvän sitä muutamalla pahaisella eurolla. Missään tapauksessa, arvoisa lukija, et siis menetä paljon, vaikka hankkisit aivan oman kappaleen.

Isäpappa on yliveto kertoo nimensä mukaisesti isästä. Ja samalla koko perheestä, jonka ilmeinen esikuva on ollut Hans Nicklischin oma lapsuudenperhe. Emme saa tietää, mikä osa tarinasta perustuu niin sanottuihin tositapahtumiin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen, mutta tietenkään sillä ei ole mitään väliä. Kertoja on "me" eli perheen pojat yhdessä, mutta ainakin esimerkiksi kahdenkymmenen lukukerran jälkeen on melko helppo päätellä, kuka pojista on kirjailija itse. Saksalaisen Wikipedian perusteella arvasin hyvinkin oikein, mutta enpä nyt pilaa muiden lukijoiden arvaamisen iloa tämän enempää.

Isä on sleesialainen maalaispoika, josta tulee taloustieteen professori. Rahoittaessaan opintojaan työskentelemällä kyläkoulun opettajana hän tutustuu tulevaan puolisoonsa, paikallisen sokeritehtailijan tyttäreen. Preussilaista kurinalaisuutta ihaileva patruuna ei tietenkään mieluusti suo ainokaistaan rutiköyhälle älykölle, mutta naisellisen oveluuden ansiosta rakastavaiset saavat toisensa ja viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. 

Missään vaihessa kirjailija ei varsinaisesti paljasta, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta päätä ei tarvitse vaivata ymmärtääkseen, että eletään maailmansotien välistä aikaa, pääasiassa 20-lukua. Lukijan mielessä kummittelee väkisinkin se, mitä pian tämän jälkeen tapahtui. Politiikkaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei romaanissa kajota millään tavalla lukuun ottamatta suurta inflaatiota (1923), joka mainitaan erään episodin taustalla. Miksipä pitäisikään, perheestähän tämä kirja kertoo. Tavallaan on myös kiehtovaa lukea Saksasta, jossa perheet puuhastevat arkiaskareitaan. Lapsuuden kesäthän ovat aina pitkiä ja aurinkoisia. Kaikkien kirjojen ei tarvitse kertoa lapsuuden lopusta.

Romaanin Kellerin perhe kuuluu sivistyneeseen porvaristoon. Soveliaat tavat ovat tärkeitä ja ihanteet korkeita. Varsinkin isä, professori Keller, on idealismissaan aika lailla irralla arkitodellisuudesta juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä erityisen lahjakkaille ihmisille. Niinpä perheen porvarillisuudessa ei ole mitään tylsää edes ilman eriskummallisia sukulaisia ja näkymätöntä Pluto-koiraa. Romaanissa on runsaasti menneen maailman viehätystä, mutta ainakin minun on kovin helppo nähdä kirjassa myös henkilöitä, joita tunnen myös omassa elämässäni. Ehkäpä arvaatte, keitä saatan tarkoittaa.

Vaikka perhe kuvataan romaanissa hellyttävällä tavalla erikoisena, sivistyneistön korkealentoinen idealismi on toki laajempikin ilmiö. Lähimpänä kirjallisena vartailukohteena tulee mieleen arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan - professorin poika hänkin - muistelmateos Isän maa, jota voin myös mainostaa yhtenä hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista. Sivistynyt ihminen ei ajattele rahaa, professori ei osaa avata maitotölkkiä - koska eiväthän käytännön asiat kuulu hänen työnkuvaansa. Kuulostaako tutulta? Ei voi olla miettimättä, mitä nämä professorit tuumisivat nykypäivän yliopistomaailmasta.

Lisään vielä tämän kirjoituksen loppuun romaanin "loppuratkaisun":

Kesken tanssiaan he kuulivat lähestyvien lasten äänet tien suunnalta.

- Päästä irti, kuiskasi äiti. - Mitä luulet heidän ajattelevan vanhemmista, jotka tanssivat öisessä puutarhassa valssia tangon tahdissa?

Mutta isä vain tiukensi otettaan. - Antaa heidän ajatella mitä ikinä haluvat, naurahti hän riehakkaasti. - Me näytämme heille, millaista on nuoruus. 

Pamela Druckerman - Kuinka kasvattaa bébé

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé - vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing up bébé)
Siltala 2013

Sanotaan, että lastenkasvatuksesta tietävät parhaiten ne, joilla ei ole lapsia. Sama pätee varmaankin lapsettomiin kirjabloggaajiin, jotka kirjoittavat lastenkasvatusoppaista. Mutta kuten toimittaja Anu Silfverberg jo todisti mainiossa Äitikortti-pamfletissaan, äitiys ja lastenkasvatus on poliittista ja siksi koskettaa jokaista meistä.

Pamela Druckerman on yhdysvaltalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin. Parin kolme lasta syntyivät ja kasvoivat siellä. Esikoisensa vauva-aikana toimittaja sai tilaisuuden vertailla yhdysvaltalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta ja huomasi siinä merkittäviä eroja - yleensä ranskalaisen tavan eduksi. Siinä missä amerikkalaiset lapset ovat hemmoteltuja pikkuhirviöitä, ranskalaiset pienokaiset nukkuvat yönsä pienestä pitäen, käyttäytyvät kohteliaasti aikuisia kohtaan ja syövät sivistyneesti pöydässä istuen kaiken, mitä heille tarjotaan.

Druckermanin kuvaama ranskalaisen lastenkasvatus eroaa ilmeisesti Suomessakin vallalla olevasta, kehityspsykologien markkinoimasta lastenkasvatuksesta. Siinä missä psykologit neuvovat vastaamaan välittömästi pikkulapsen pienimpiinkin toiveisiin, ranskalaiset opettavat lapset heti vauvasta asti hillitsemään itsensä. Vanhempien ei tarvitse olla koko ajan varpaillaan, koska pieninkin lipsahdus oikeaoppisuudesta saattaisi traumatisoida lapsen loppuelämäksi, mutta sen sijaan tervehtimisen tai ruokatapojen kaltaisista asioista ei tingitä.

En osaa ottaa kantaa kehityspsykologian väitteiden paikkansapitävyyteen. Ne ovat kyllä aika pelottavia. Sen sijaan minua viehättää Druckermanin esittämä ajatus siitä, että ranskalaiset lapset opetetaan pienestä pitäen yhteisön jäseniksi. Heidän tulee aina ottaa huomioon myös perheenjäsenten ja muiden ympärillä toimivien ihmisten tunteet.

Myös valistuksen perintö näkyy lasten kasvatuksessa: Kansalaisuus on jotain, mikä täytyy opettaa ihmiselle. Toisaalta vauvaa voidaan kohdella heti syntymästä asti järkevänä olentona, joka ymmärtää perusteluja. Kaikkea lapsen sanomaa tai tekemää ei tarvitse ylistää kritiikittä, vaan myös lapselta voidaan vaatia hyviä argumentteja. Keskustelemaan ei opi kuin harjoittelemalla. Muu johtaa muun muassa sellaiseen pötyyn, että kaikki mielipiteet olisivat muka yhtä hyviä. Tämä on jotain sellaista, mikä kuulostaa kovin tutulta. Lapsuuden perheessäni keskusteltiin lastenkin kanssa aivan oikeista asioista, eikä mitään hölynpölyä suvaittu. Luultavasti omia lapsianikin odottaa sama "kohtalo", jos sellaisia ylipäätään joskus minulle siunautuu.

Kirja on toki suunnattu kritiikiksi yhdysvaltalaista lastenkasvatustapaa kohtaan, joten se ei aivan osu suomalaiseen maalitauluun. Kaikki ei ole kulttuuria, vaan myös yhteiskunnallisilla eroilla on oma osansa. Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa esimerkiksi uran ja äitiyden yhdistämisen. Yhdysvaltalainen ja ranskalainen kulttuuri vaikuttavat myös kumman yhtenäisiltä, vaikka kirjoittaja myöntää, että hänen havaintonsa koskevat kummassakin maassa ainoastaan kaupunkilaista koulutettua yläluokkaa. Toki kulttuurien sisäistä yhtenäisyyttä on liioiteltava, jotta niiden keskinäiset erot saataisiin näkyviin.

Mielestäni kirja on tervetullut puheenvuoro kovasti ajankohtaiseen äitiyskeskusteluun. Se osoittaa, että asiat voi tehdä oikein monella tavalla.

Koska en ole äiti vaan ainoastaan nainen, melkeinpä päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää kauhistus ranskalaisen naisen kohtalosta. Olisipa hirveää, jos pitäisi koko ajan stressata noin paljon ulkonäöstä ja hoikkuudesta! Onpa vallan mukavaa olla suomalainen maatiainen ja viilettää pitkin kaupunkia ilman meikkiä.

Tervo, Rauhala, Westö - viime vuoden romaanikärkeä

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Jari Tervo: Esikoinen (WSOY 2013)

Tässä ehdottoman kattava ja objektiivinen analyysi viime vuoden kotimaisesta romaanikärjestä. Itse asiassa viime vuonna kaikki parhaat lukemani romaanit olivat kotimaisia, joten en aivan ymmärrä esimerkiksi Suomen Kuvalehden huolta suomalaisen kirjallisuuden tasosta.

Jari Tervon Esikoinen ei ole mikään mestariteos. Eniten se on ollut minulle mieleen hänen teoksistaan, mutta otan kirjan mukaan tähän päivitykseen aivan muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Kun yleensä romaanien tapahtumat sijoittuvat kaukaisiin ja eksoottisiin kohteisiin, Esikoisessa liikutaan omissa lapsuuden maisemissani - tosin ajassa noin kymmenen vuotta ennen sitä hetkeä, kun minut kiikutettiin vastasyntyneenä Korkalovaaraan. Tapahtumapaikat on helppo visualisoida männyn tarkkuudella.

Tutuissa maisemissa liikutaan myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa. Ehkäpä juuri se onkin selitys sille, ettei vuoden kiistatta paras ja tärkein romaani päässyt koskaan Finlandia-ehdokkaaksi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, Rauhala olisi voittanut. Luultavasti Oulunsalo oli kuitenkin raadille liian etäinen tapahtumapaikka, jotta romaanin kaikkinaista merkittävyyttä olisi tajuttu.

Pohjois-Suomessa on nimittäin mahdoton elää ilman mielipidettä vanhoillis-lestadiolaisuudesta. Kaikkihan me tunnemme kyseisen herätysliikkeen jäseniä. He ovat läsnä silloinkin kun he eivät ole paikalla. He vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin. Esimerkiksi omina kouluaikoinani oli jatkuvasti keskusteltava, millaista ohjelmaa koulun juhliin voi ottaa, jotta lestadiolaisetkin voisivat osallistua. (Tästä tulee kovasti mieleen helsinkiläisten kähinät uskonnottomien ja maahanmuuttajien kanssa.) Kaikki tietävät, että lestadiolaisperheissä on kymmenkunta lasta, koska ehkäisyä ei sallita, eivätkä liikkeen jäsenet saa katsoa televisioita. Lisäksi totena levitetään kummallisia kaupunkitarinoita - tunnetuin lienee väite, ettei lestadiolaisilla saisi olla sivusta täytettäviä pyykkikoneita, koska koneen ikkunasta saattaisi nähdä vilauksen alushousuista.

Silti lestadiolaisuus säilyy mysteerinä. Oikeasti ulkopuoliset eivät tiedä siitä juuri mitään.

Rauhalan romaani ottaa kantaa kysymyksiin, jotka ovat viime aikoina pyörineet jatkuvasti julkisessa keskustelussa. Ilmeisesti niistä keskustellaan myös herätysliikkeen sisällä. Kuinka nuoret äidit jaksavat pakkosynnytyksiä ja suurperhearkea? Mitä tapahtuu, kun he eivät enää jaksa? Mitä on armo ja armottomuus herätysliikkeessä, ja onko yksilöllä mahdollisuuksia toimia toisin?

Kirjan herättämä keskustelu on ollut valtavaa, koska se osuu ajankohtaisiin ja kuohuttaviin kysymyksiin. Luultavasti Oulun seudun kirjastossa ei koskaan nähdä vastaavia varausjonoja. Kohu syntyi myös Anna-Maija Ylimaulan Papintytöstä (1976). Huomionarvoista on, että siinä kirjassa muun muassa viitattiin nuorten tyttöjen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Nythän näitäkin asioita on tullut julkisuuteen.

Yhteiskunnallisesta ajankohtaisuudesta huolimatta Taivaslaulun ihanuus perustuu koskettavaan ja sisäisesti uskottavaan tarinaan ja ihanaan kieleen. Se ei ole helppo kirja kaikessa symbolisuudessaan ja intertekstuaalisuudessaan. Toisaalta Taivaslaulu kuvaa arvostavasti lestadiolaisuuden hyviä puolia: yhteisöllisyyttä ja hoivaavaa seuraveisuuta.

Myös Kjell Westön uutukaisessa käydään ajankohtaisten yhteiskunnallisten teemojen kimppuun. Kangastus 38 kommentoi nykypäivää niin ilmiselvästi, että se on melkein noloa. Tapahtumat sijoittuvat nimessä mainittuun vuoteen ja Helsingin hienostopiireihin, jonka sielusta Euroopasta leviävät fasistiset aatteet yrittävät saada otetta. Päähenkilö on Westön romaaneille tyypilliseen tapaan periaatteessa kaikin tavoin hyvä mies, joka ei kuitenkaan oikein onnistu elämässään. Tässä kirjassa yksi syistä on kosmopoliittisuus ja humanismi, joista hän pitää kiinni, vaikka viisaampaa olisi myötäillä kovempaa linjaa edustavia ystäviä.

Westö varoittaa meitä kaikkia fasismista. Tälläkin kirjalla lienee ollut ihan konkreettista yhteiskunnallista merkitystä. Siinä kuvataan yleisurheilukilpailua, jossa juutalaiselta juoksijalta viedään vääryydellä voitto. Tapahtumalla on esikuvansa todellisuudessa. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen järjestää seura pyysi anteeksi.

Vaikka Kangastus 38 on westömäiseen tapaan pessimistinen romaani, sillä on myös viehättävä sanoma. Fasismin vastakohta ei ole toinen ääriliike vaan lempeä humanismi. Sen puolella kannattaa pysyä. Toivottavasti onnistumismahdollisuudet ovat paremmat kuin romaanissa.

Kaikki kolme kirjaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, että kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta jopa tarkemmin kuin mikään näennäisesti tosiasioihin perustuva dokumentointi.

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.