Hyvää ja huonoa hömppää

Olen haukkunut blogissa niin Kaari Utrion kuin Cathy Kellynkin. Taisinpa samalla luvata, että jatkoa seuraa. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään tiettyjä romaaneja vaan naisille suunnattua viihdekirjallisuutta, chick litiä, hömppää. Harlekiinikirjallisuuskaan ei ole järin kaukana lajista. Hömppääkin on hyvää ja huonoa. Elisabeth Noble saa edustaa hyvää hömppää ja Nora Roberts huonoa. Onhan niitä toki muitakin, kummassakin sarjassa.

Joku saattaisi hyvällä syyllä kysyä, mitä väliä. Tarvitseeko viihdekirjallisuuden olla hyvää, jotta se viihdyttäisi? Totta kai joskus on mukava vain nollata päätä niin sanotusti helpon kirjallisuuden parissa. Siihen hyvä hömppä on omiaan. Huono hömppä ei rentouta, koska se raivostuttaa. Samalla se on omiaan rakentamaan sekä stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista että epärealistisia kuvitelmia parisuhteesta.

Viihdekirjallisuuteen kuuluu tietty ennalta-arvattavuus. On tietenkin makuasia, onko se osa rentouttavaa lukukokemusta. Osa hömppäromaaneista noudattaa kaavaa turhankin tarkasti; yksi heistä on mainittu Nora Roberts, jonka kirjoista joka ainoassa lukemassani on täsmälleen sama juoni.

Alussa on noin kolmekymppinen Täydellinen Nainen ja vastaava Täydellinen Mies. Päähenkilöt ovat kauniita, kovaa ruumiskuria harjoittavia eli hoikkia ja treenattuja. Lisäksi he menestyvät yhteiskunnassa, yleensä yrittäjinä. Kuten Elisabeth Noble romaanihenkilönsä ajatuksin kritisoi, he ansaitsevat onnensa olemalla ulkoisesti moitteettomia. Elämän sattumuksissa nainen ja mies tutustuvat, mutta pystyvät jonkin aikaa pysymään poissa toistensa sylistä, vaikka Eläimellinen Himo ajaakin heitä yhteen. Yleensä he vieläpä inhoavat toisiaan. Sitten seuraa muutamia yksityiskohtaisesti kuvattuja seksikohtauksia - luultavasti monet lukevat Robertsia juuri niiden takia - joiden myötä henkilöt huomaavat jopa pitävänsä toisistaan. Sitten tapahtuu jotain kauheaa ja rakastavaiset joutuvat erilleen. Lopussa he kuitenkin kihlautuvat ja epäilemättä elävät elämänsä onnellisina loppuun asti (kahden lapsen, farmariauton ja kultaisen noutajan kera).

Naispäähenkilöt ovat ehkä omiaan aiheuttamaan ulkonäkökomplekseja, mutta miespäähenkilöt ne vasta ahdistavia ovatkin. He tietävät ehdottomasti paremmin kuin nainen itse, mitä nainen todellisuudessa haluaa. Ja saavat tahtonsa läpi naisen vastustuksesta huolimatta. Kannattaisi varmaankin juosta pakoon, ennen kuin tulee ongelmia.

Jos miehet kuvataan Robertsin kirjoissa himon vallassa toimiviksi alfauroksiksi, eipä naishahmoissakaan ole juuri vaihtelua. Vaikka naiset ovat yleensä menestyviä yrittäjiä, heidänkin naiseutensa määrittyy ulkonäön kautta. Yhdessä kirjassa päähenkilö oli sentään matemaattisesti lahjakas. Ja mitä Roberts hänestä tekikään! Kirjanpitäjän! Sekö on korkein päämäärä, jonka lahjakas nainen voi saavuttaa? Kun mielikuvitusmaailmassa ei kuitenkaan ole lasikattoja, eikö tästä naisesta olisi voinut tulla vaikka matematiikan professori?

Näennäisesti Robertsin naiset ovat vahvoja ja menestyviä. Taustalla vaanivat kuitenkin hyvin perinteiset sukupuoliroolit. Mikä siinä onkin, että mitä pornompia kohtauksia viihdekirjassa on, sitä varmemmin siinä lopulta päädytään ydinperhearvoihin? Lopulta kaikkien naisten päämäärä on avioliitto ja äitiys. Ehkä sillä ostetaan oikeutus hetkelliselle hurjastelulle. En minä kirjoihin sitä kiintiöhomoa kaipaa, mutta hitunen moniarvoisuutta tai roolien kyseenalaistamista ei tekisi yhtään pahaa.

Kuten jo tuossa aiemmin kävi ilmi, Elisabeth Noble kritisoi hömppägenren kliseitä aivan tietoisesti. Hänen kirjoissaan on myös yllättäviä juonenkäänteitä, joten niitä ei kannata lukea, jos haluat tietää jo alussa, miten tarina päättyy. Noblen henkilöhahmot ovat myös arkisen uskottavia, sympaattisia. Silti kirjat eivät ole hiukkaakaan tylsiä, vaan niihin on helppo eläytyä, koska kuka tahansa saattaa joutua samanlaisten valintojen eteen. Noblen kirjoissa naiset saattavat myös valita väärin. Sekin on inhimillistä. Varsinkin kahdessa uusimmassa Noble on edennyt aika kauas geneerisestä naishömpästä.

Nykyään hömpän lukeminen on jo kaiketi täysin sosiaalisesti hyväksyttävää, joten vaatikaamme julkisesti myös laatuhömppää.

Cathy Kelly - Mehiläiskuningatar

Cathy Kelly: Mehiläiskuningatar (The Honey Queen)
Gummerus 2014

Älkää tulkitko tätä niin, että halveksisin viihderomaaneja. Luen niitä paljon, ja monet niistä ovat oikeasti hyviäkin. Niistä kenties lisää myöhemmin. Sitten on näitä huonoja, jotka eivät paljon eroa prinsessasaduista. Täydellinen (yleensä kaunis, hoikka ja menestyvä) nainen kohtaa täydellisen miehen, vastoinkäymisten jälkeen he saavat toisensa ja lopussa pahiksille käy huonosti. Tiedättehän.

Cathy Kellyn kirjojen kantava idea on aina ollut vaikeuksien voittaminen ja luun lyöminen pahisten kurkkuun. Aiemmin pidin tämän Irlannin oman Paulo Coelhon kirjoja sympaattisina. Ehkä varhaisemmat teokset olivatkin parempia. Pitäisi ehkä lukea jokin niistä uudestaan. Pari viimeistä on ollut kuitenkin sellaisia pettymyksiä, ettei Mehiläiskuningatar edes yllättänyt.  Kirjojen on varmaankin tarkoitus olla voimaannuttavia, mutta muun muassa Mehiläiskuningattaresta puuttuu kokonaan vetävä tarina. Romaanitaiteesta tulee haaleaa itsehoitokirjallisuutta, josta tulee mieleen lähinnä edellä mainittu brasilialaiskirjailija. Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole - tällainen kirjallisuushan on perheelliselle ihmiselle mitä mainioin tulonlähde.

Jokin aika sitten ostin Kotilieden irtonumeron ja järkytyin. Kun minä olin pieni, lehden tarkoitus oli selvästi kasvattaa lukijaa. Siinä oli artikkeleita muun muassa Friedrich Nietzschestä ja Sigurd Wettenhovi-Aspasta. Lehti piti naislukijaa älyllisenä ihmisenä, joka pyrkii ja pystyy kehittämään itseään. Nyt lehti näytti olevan samaa ulkonäkö- ja sisustushöttöä kuin kaikki muutkin naistenlehdet.

Mielestäni me naiset emme ole niin tyhmiä. Ansaitsemme parempaa. Siksi haluankin viihdekirjallisuuteni ilman sisäisiä viisaita naisia, enteitä ja aavistuksia ja muuta kaunokirjallista homeopatiaa. Viihdekirjallisuuden ei tarvitse olla typerää. Ja eikö naiskirjallisuus voisi käsitellä muitakin aiheita kuin täydellisen parisuhteen ja täydellisen miehen metsästystä? Todellisessa elämässä tämä Peggykin valittaisi parin vuoden kuluttua naistenlehden sivulla, että hurmaava ja täydellinen David osoittautuikin narsistiksi. Tämä siis sarkasmina - todennäköisempiä psykopaatteja ovat esimerkiksi Nora Robertsin manipulointiin ja vallankäyttöön taipuvaiset miespäähenkilöt.

Lukekaa mieluummin Elisabeth Noblea, joka on mielestäni tämän kirjallisuuden lajin ehdoton kuningatar tällä hetkellä.

Kunnia lähikirjastolleni, joka tosiaan nimittää näitä kirjoja hyllytekstissä viihdekirjallisuudeksi eikä romantiikaksi.