Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa

Me ei oltu valtaosaa sijoittuu Pohjanmaalle Koskenkorvan viinatehtaan nurkille, missä goottirokkarit eivät todellakaan olla valtaosaa. Romaani kuvaa päähenkilön elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi yksittäisten muistikuvien kautta. Välillä leikitään joen rantamilla, välillä ollaan jo ajokortti-iän kynnyksellä, sitten taas vasta menossa yläasteelle. Sitten reilataan Euroopassa, mistä palataan ala-asteelle. Lukija joutuu siis ponnistelemaan pysyäkseen kärryillä, kun muistelijan muistot eivät noudata minkäänlaista aikajärjestystä. Myös yksityiskohtien tulva on välillä hengästyttävä. Yltäkylläinen kuvaus palauttaa mieliin ne vuodet, kun kesäisin saattoi vielä olla tylsää, mutta välillä toivoisi, että tarina etenisi rivakammin johonkin suuntaan.

Tarinahan ei ole mitenkään uusi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa. On poika, joka ei oikein mahdu miljööseen. Hänen äitinsä on viinaan menevä yksinhuoltaja. Poika joutuu pärjäämään paljon yksinänsä. Kavereita ei ole liiaksi asti. Toisilla pojilla on hienommat mopot, erityisesti paikkakuntaa jakavan joen toisella puolella asuvalla hiukan vauraamalla väellä. Toisaalta joen samalla puolella asuvat pitävät yhtä, erityisesti jalkapallossa, mihin ei tarvita kalliita välineitä. Jaakko Ilkasta ollaan ylpeitä, mutta tämä ei ole sitä Pohjanmaata, missä miehet pitäisi sitoa puihin kiinni, etteivät lähde taistelemaan.

Yhteisössä arvostetaan enemmän urheilijoita kuin lukutoukkia. Lopulta lukutoukat kuitenkin kostavat kirjoittamalla kirjoja. Tässä romaanissa päähenkilö kääntää yksinäisyytensä, ulkopuolisuutensa ja alemmuudentunteen voimavarakseen. Goottien kuuluukin olla ulkopuolisia, kävellä käden liikkumattomina omaan maailmaansa vajonneina. Päähenkilölle musiikki on kirjallisuuden lisäksi kaikki kaikessa. Bändi ei saavuta suurempaa menestystä, mutta eipä tarvitse tehdä kompromissejakaan taiteen ja kaupallisuuden välillä.

Tämän kirjan lukemisessa kesti tosi kauan. Kyllä minä siitä tykkäsin, mutta kaipaan sellaisiakin suomalaisia romaaneja, jotka eivät käsittele miespuolisen päähenkilön yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja alemmuudentunnetta. Olkoonkin, että niitä kokeneista pojista tulee isoina kirjailijoita.


Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa (Like 2009)

Taivaslaulu teatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Kävin katsomassa kohutun Taivaslaulun Oulun kaupunginteatterissa. Nenäliina unohtui takintaskuun, vaikka sitä olisi tarvittu. Itkin näytelmän loppupuolen koko ajan. Sitten ostin romaanin itselleni ja luin sen - yhteen laskettuna jo kolmannen kerran.

Pauliina Rauhalan romaanin päähenkilö on lestadiolaisen perheen äiti Vilja. Näytelmän päähenkilö puolestaan on pikemminkin hänen aviomiehensä Aleksi. Näytelmän alkuosa käsittelee melkeinpä pelkästään hänen lapsuudenkokemuksiaan, ja Vilja jää taka-alalle. Tässä vaiheessa mietin, mitähän tästäkin tulee. Vähitellen näytelmässäkin päästiin asiaan, ja kävi ilmi, että se noudatteli varsin uskollisesti romaania. Joitakin pikku yksityiskohtia oli toki muutettu romaaniin nähden, mutta onhan teatteriesityskin toki aivan eri taiteenlaji kuin romaani. Lukiessani romaania huomasin, että jotkut repliikit ovat kuitenkin suoraan peräisin romaanitekstistä. Näytelmässä taitavien näyttelijöiden esittäminä niihin piiloutuva huumori pääsi paremmin oikeuksiinsa kuin romaanissa.

Huumoria näytelmässä nimittäin riittää, jopa kaikkein traagisimpien tapahtumien keskellä. Muuten tarinasta olisi varmasti tullutkin sietämättömän ahdistava. Viljaa näyttelevän Merja Pietilän tulkinta uupuneen ihmisen epätoivosta on niin koskettava, että katsoja melkein unohtaa olevansa teatterissa. Alun valoisa ja eteerinen naishahmo katoaa vähitellen uupumuksen syövereihin, mistä vankka ja luotettava aviomies hänet nostaa. Näytelmän Vilja vastaa sitä, millaisena Aleksi häntä romaanissakin kuvaa. Sen sijaan Aleksi on mielestäni näytelmässä erilainen. Romaanissa hän on syrjään vetäytyvä älykkö, näytelmässä taas varsinainen sählä, suorastaan humoristinen hahmo. Erityisen kehun ansaitsevat suloiset lapsinäyttelijät.

Pohjois-Suomessa kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde lestadiolaisuuteen, ja heidän kulttuuristaan tiedetään vähintään jotakin. Näytelmässä viittauksia lestadiolaisten tapoihin ei paljon selitellä. Oletettavasti pohjoissuomalaiset katsojat tunnistavat ainakin joitakin asioita. Olisi mielenkiintoista kuulla, poikkeaako Tampereen Työväenteatterin tulkinta lestadiolaiskulttuurista oululaisesta. Mielestäni yksi näytelmän nerokkaimmista kohdista on seurapuhe, jossa saarnamies suuntaa ensin sanansa veljille - ja sisarille myös - mutta ryhtyy sitten puhuttelemaan kuulijoiden joukkoon mahdollisesti pujahtaneita uteliaita ulkopuolisia, teatteriyleisöä. Kaikillahan on niitä koulu- tai työtovereina, ehkä etäisissä sukulaisissakin, mutta millaista elämää ne oikeasti elävät. Epäilemättä tässä piilee yksi romaanin ja näytelmän suosion saloistakin. Puheen jälkeen yleisö pääsee väliajalle miettimään kuulemaansa.

Näytelmässä musiikilla on tärkeä osa. Näyttelijät paljastuvat uskomattoman taitaviksi laulajiksi, jotka pysähtyvät välillä veisaamaan Siionin lauluja yleisöä kohti kääntyneinä. Laulut tuovat kaivattua lepoa koskettavien tapahtumien keskelle. Samalla tavalla ne luultavasti lohduttavat myös väsyneitä uskovia. Jotkut seuralaiseni tosin moittivat lauluja surullisiksi. Minusta ne ovat kuitenkin ennen kaikkea kauniita ja lohdullisia. Hengellinen kansanmusiikki on uskomattoman kaunista.

Jumalan rauhaa rinnassansa veisattiin myös näytelmässä. Valitettavasti tämä äänitys katkeaa kesken, mutta parempaakaan en Youtubesta löytänyt.

Taivaslaulua esitetään samanaikaisesti sekä Oulun kaupunginteatterissa että Tampereen työväenteatterissa. Kirsin kirjanurkassa on arvioitu Tampereen versiota.

Maria ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos

Kuusi erilaista nuorta bändissä - ei ole helppoa kellekään. Nietos-yhtyeen tarina alkaa, kun mustatukkainen, meikkaava Kristian muuttaa Lontoosta Keravalle ja herättää hämmennystä muissa kahdeksannen luokan oppilaissa. Luokalla on kuitenkin muitakin musiikkia harrastavia ja itsensä erilaiseksi tuntevia nuoria. Yhdessä he perustavat Nietos-bändin, josta tulee nopeasti tärkeä heille kaikille. Alussa vain musiikki yhdistää näitä keskenään hyvinkin erilaisia nuoria, mutta luonnollisesti monenlaisten vaikeuksien kautta he myös ystävystyvät keskenään.

Nietos-trilogian on kirjoittanut lukiolainen Maria Hämeen-Anttila yhdessä äitinsä Virpi Hämeen-Anttilan kanssa, jota ei tarvitse lukevalle yleisölle esitellä.  Olisi mielenkiintoista tietää, millainen prosessi tämän romaanin kirjoittaminen on ollut ja mikä osa tarinasta on kenenkin käsialaa. Olen ennenkin ihaillut Virpi Hämeen-Anttilan kykyä mukautua erilaisiin tyylilajeihin ja aiheisiin. Nietos-kirjojen perusteella myös Maria Hämeen-Anttilalta voidaan odottaa paljon hänen toivottavasti debytoidessaan tulevaisuudessa itsenäisenä kirjailijana.

Trilogian ensimmäinen osa Intro kuvaa yhtä kouluvuotta ja yhtyeen alkuvaiheita. Kirjaa lukiessani huomasin, etten oikeastaan enää muista, millaista oli kasiluokalla. Kauheaa kai. Muistaakseni tuohon ikään kuului koulukiusaaminen, räkiminen, tupakointi, hormonihuurut, hienhajuinen puberteettinen uho ja pohdinnat, että onneksi on flunssa viikonloppua vasten, joten ei maista, kuinka pahalta "lömppi" maistuu. Ei sillä, että olisin itse, mutta muut... Näihin muistoihin verrattuna Nietoksen jäsenet ja muut kirjan henkilöt vaikuttavat kovin kilteiltä. Mietin myös, kuinka moni bändi mahtaa soittaa treeneissä nuoteista. Ei kovin moni minun tuntamani. Tulee ehkä enemmän vaikutelma jonkin helsinkiläisen eliittilukion oppilaista kuin tavallisen kaupungin tavallisen lähiöyläasteen arjesta. Voi toki olla kirjailijoiden tietoinen valinta, ettei tällä kertaa ole haluttu kuvata nuoruuden limaisempaa puolta.

Tarinaa kehitellään kaikkien kuuden nuoren muusikon näkökulmasta. Tämä tuo tarinaan tiettyä kepeyttä ja sujuvuutta. Toisaalta henkilöhahmojen määrä tekee siitä etenkin trilogian ensimmäisessä osassa myös hajanaisen ja hiukan pinnallisen. Olisin halunnut keskittyä vaikkapa kolmeen kiintoisimpaan henkilöön, Lontoon-muistojensa kanssa kipuilevaan Kristianiin, perheensä vaikeassa tilanteessa liian suureen vastuuseen joutuneeseen Timoon ja Siiriin, joka on perinteinen "erilainen nuori", ahdistunut erilaisuuden tunteestaan. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti, mikä lienee nuortenkirjassa tärkeämpää kuin henkilöt.

Sarjan toisessa ja kolmannessa osassa nuorten synkät kokemukset jäävätkin taka-alalle ja päähuomio siirtyy heidän välisiin suhteisiinsa, jotka eivät ole mitenkään helppoja tai yksinkertaisia. Samalla Introssa sivuun jääneet bändin jäsenet ottavat paikkansa tarinassa. Vastoinkäymisiä riittää niin bändissä kuin yksityiselämässäkin, mutta vähitellen Nietos alkaa saavuttaa mainetta ja saa myös jalkansa musiikkibisneksen oven väliin. Riffissä nuoret käyvät yhdeksättä luokkaa, Fade Outissa lukion tai ammattikoulun ensimmäistä luokkaa. Ensimmäistä osaa vaivannut hienoinen uskottavuusongelmakin korjaantuu nuorten kasvaessa. Pienenä kauneusvirheenä koko ajan ihmetyttää ammattikoulua käyvän Timon haaveet sähköinsinöörin urasta. Eikös ammattikoulusta valmistu sähköasentajia tai jotain sellaisia, vaikka toki ammattikoulun kauttakin pääsee insinööriopintoihin käsiksi.

Nietos on tasapainoinen nuortenkirjatriologia, jota suosittelen myös aikuiselle lukijalle. Itse asiassa arvelen, että tietyt teemat voivat puhutella aikuista paremmin kuin ainakaan kovin nuoria lukijoita. Liian simppeliä kirjallisuutta nämä kirjat eivät missään nimessä ole, mutta ihmissuhteiden vatvominenkaan ei toki kiinnosta kaikkia.

Lisäys: Kannattaa lukea myös Jokken arvio trilogiasta.


Maria Hämeen-Anttila ja Virpi Hämeen-Anttila: Nietos-trilogia

Intro (Otava 2007)
Riffi (Otava 2008)
Fade Out (Otava 2009)

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen

Sentenced perustettiin Muhoksella vuonna 1989 ja haudattiin juhlallisesti Oulussa vuonna 2005. Jälkimmäisessä tilaisuudeessa olin itsekin mukana asianmukaisesti äitini hautajaismekkoon sonnustautuneena. Keikkalippuja jonotettiin jo aamuvarhaisella. Death metal -yhtyeenä aloittanut mutta sittemmin omaperäisen ilmaisutyylin luonut yhtye oli ensimmäisiä metallibändejä, joita ylipäätään kuuntelin. Viime aikoina olen vieläpä löytänyt yhtyeen uudestaan, ja siksi tartuin tähän Matti Riekin kirjoittamaan tyylikkääseen bändielämänkertaankin. Tätä kirjoittaessa soi suosikkini Sentencedin levyistä, Amok.

Vaikka olen seurannut Sentencedin uraa useita vuosia, Riekin kirjasta paljastui todella paljon sellaisia asioita, joita en ole muualta koskaan kuullut. Sentencedin jäsenet eivät olleet järin monisanaisia haastatteluissa. Niinpä muun muassa kirjassa rehellisesti mutta tyylikkäästi käsitellyt erimielisyydet olivat aivan uutta tietoa. Sen sijaan ei ole ollut salaisuus, että yhtyeen jäsenet olivat kovia juomaan. Siihen nähden ei ole yllättävää, että ristiriitoja syntyi sekä yhtyeen sisällä että ulkopuolella. Kirjan mukaan yhtye ei ylipäätään ollut järin innoissaan musiikin oheistoiminnoista. Kiertäminen ja levyjen markkinointi oli sen jäsenille enimmäkseen yhtä kärsimystä. Lukijaakin alkaa uuvuttaa rankkoja kiertuemuistoja lukiessa.

Sentencedin vaiheiden lisäksi kirja kertoo paljon pohjoispohjalaisesta mentaliteetista. Yhtyeen jäsenet näyttäytyivät julkisuudessa vähäpuheisina mutta teeskentelemättöminä mököttäjinä. Sellaisiahan pohjoispohjalaiset ovat. Ainakin minun oli muualta muuttaneena vaikea sopeutua paikallisten "nihkeilyyn". Kirjan loppupuolella päädytään varsin syvällisiinkin tunnelmiin, kun lukijalle tarjoillaan valittuja paloja yhtyeen jäsenten maailmankatsomuksesta. Teoksessa valotetaan myös yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneiden itsemurhasanoitusten taustoja.

Lyhyestä virsi kaunis. Kovin paljon sanottavaa minulla ei tästä erinomaisesta bändielämänkerrasta ole. Vähäsanaisuus sopinee tähän aiheeseen paremmin kuin hyvin. Pitempiä fanitytön tunnustuksia on muun muassa Hemulin kirjahyllyssä, Hannan kirjokannessa ja Villasukka kirjahyllyssä -blogissa.


Matti Riekki: Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina (Like 2014)

Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää

Kiinnostuin kouluikäisenä taistolaisuudesta luettuani Riitta Vartin loistavia romaaneja nuoresta Orvokki Dahlista, joka oli vähemmistökommunisti. Yritin kysellä tuon ajan kokeneelta ihmiseltä, millaista silloin oli, kun oli vielä taistolaisia. Vastaukseksi sain tiuskauksen, että ne olisi pitänyt silloin ampua maanpettureina. Jatkoin tutkimuksiani kaunokirjallisuuden parissa ja myöhemmin Youtubessa.

Kommunistit myös lauloivat, ja siitä kertoo mainio kirjauutukainen Toverit herätkää. Se esittelee työväen ja kommunistisen opiskelijanuorison musiikkia työväenliikkeen alkuajoilta poliittisen laululiikkeen hiipumiseen saakka. Joistakin lauluista on tullut klassikoita, jotkut taas ovat nykyajan näkökulmasta pelkästään koomisia. Huomiota saa myös laululiikkeen jälkivaikutus suomalaisessa populaarimusiikissa. Teos perustuu ilmeisesti mukana olleiden muusikoiden haastatteluihin. Siinä on paljon kuvia, ja tekstiä rytmittävät laululiikkeen keskeisten levyjen esittelyt ja laulunsanat. Kirja on sujuvaa luettavaa, ja ilmiöt on hyvin taustoitettu sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole aiheesta omakohtaisia muistoja.

Kirjan kirjoittaja Timo Kalevi Forss ei itse kuulunut kommunisteihin eikä laululiikkeeseen. Kuten minäkin, hän vietti nuoruuttaan vasta sen jälkeen kuin kumpikin oli jo mennyt pois muodista. Esipuheessa kirjailija muistelee lapsena näkemäänsä vappumarssia, jonka jälkeen hän vanhempiensa harmiksi huuteli vasemmistolaisia iskulauseita porvarillisen asuinalueen leikkikentällä. Minullakin on lapsuusmuistoja kommunismista. Esimerkiksi nimittelin alle kouluikäisenä pikkusiskoa kommunistiksi. Minulla ei toki ollut aavistustakaan, mitä kommunisti tarkoittaa, mutta olin päätellyt aikuisten puheista, että sen on oltava jotain todella pahaa.

Kirjailija ei peittele ihailuaan laululiikkeen keskeisiä hahmoja kohtaan. Minua ilmiö ja sen laulut sekä kiehtovat että kauhistuttavat. Johonkin asiaan uskovat ihmiset ovat jännittäviä. Esimerkiksi Agit-Propin musiikillistä lahjakkuutta ei voida kiistää. Silti totiset nuoret ihmiset julistamassa taistelua länsimaista demokratiaa vastaan ovat hiukan karmivia. Kirjassa laululiikkeen toimintaa selitetään sillä, että haluttiin asettua heikomman puolelle ja ravistella konservatiiveja. Kumpikin näistä on aivan kannatettava periaate. Sen sijaan kirjassa käsitellään kovin hienotunteisesti sitä tosiseikkaa, että taantumukselliset piirit kuitenkin kannattivat demokratiaa ja ihmisoikeuksia, kun taas laulavat kommunistit ylistivät totalitarismia. Suurin osa maailman pahuudesta on tehty hyvän nimissä. Minusta ei ole uskottavaa, ettei esimerkiksi Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista olisi mitään tiedetty noissakaan piireissä.

En pidä sellaisista päätelmistä, ettei fasismista tarvitsisi olla huolissaan, koska kommunistitkin olivat pahoja, mutta kieltämättä kysymykset taistelumetaforista ja maanpetturuudesta ovat olleet kovasti ajankohtaisia viime aikoinakin. Asiat ovat kuitenkin hyvin, kun tällaiseen ilmiöön voidaan jälkikäteen suhtautua asenteella, että olipas se silloin hauskaa ja kultturellia.

Suosikkini laululiikkeen biiseistä on Barrikadimarssi Kom-teatterin esittämänä. Ihana suuri taistelu, meitä veljet oottaa jo!

Toverit herätkää sai kunnian tulla esitellyksi blogin 100. kirjoituksessa.


Timo Kalevi Forss: Toverit herätkää - poliittinen laululiike Suomessa (Into 2015)

Uskomattoman kaunista musiikkia

Tämä norjalainen kansanlaulu on pakko jakaa - kuunnelkaa, niin tiedätte miksi! Tyttö laulaa onnettomasta rakkaudestaan pojalle, joka päätti valita toisen.

Vielä musiikin ymmärtämisestä

Jäin miettimään Harnoncourtin kirjaa. Hänhän kirjoitti uuden ajan musiikista. Samalla tavalla keskiajan musiikkia on tarkastellut ranskalainen professori Iégor Reznikoff oppilaineen. Yksi heistä, laulaja, laulunopettaja ja musiikin tohtori Hilkka-Liisa Vuori väitteli muutama vuosi sitten birgittalaislaulusta. Myös hänen keskiaikaista musiikkia käsittelevä pro gradunsa Hiljaisuuden syvä ääni (1995) on julkaistu kirjana, ja ainakin täälläpäin se löytyy ihan kaupunginkirjaston kokoelmista. Jos keskiaikaisen kirkkomusiikin ymmärtäminen siis kiinnostaa, Vuoren teokset lienevät helpoin tie tiedon lähteille.

Ja tältä se käytännössä kuulostaa. Eikö olekin kaunista?

Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu

Isänmaallisista lauluista

Kesän kunniaksi sallittakoon osittainen lipsahdus blogin varsinaisesta aiheesta. Siispä seuraavaksi lyhyt katsaus aiheisiin, joiden parissa askartelen päivittäin.

Kuuntelin taas kerran toisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotilasmarsseja ja ihmettelin, miten niissä sota saadaankin vaikuttamaan partiopoikien retkeltä. On iloa, auringonpaistetta ja reipasta retkimieltä aidossa Vandervögel-hengessä. Sotatapahtumia ei paljon mainita, kuten ei natsiaatteen jälkikäteen ajatellen ikäviä puoliakaan. Muistakaamme Tarmo Kunnasta - ei natsismista kiinnostuttu sen vuoksi, että natsit olisivat olleet pahoja, vaan nimenomaan siksi, että aate edusti kannattajilleen jotain hyvää ja tervettä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaiset marssit kuulostavat lähinnä virsiltä - älkääkä ymmärtäkö tätä niin, etten arvostaisi suomalaisia marsseja tai virsiä. Puna-armeijan laulut puolestaan tukehtuvat slaavilaiseen pateettisuutensa. Kyllä minä silti niistäkin tykkään niistäkin sopivan sentimentaalisessa mielentilassa - ja miten upeasti ne onkaan laulettu tuolla äänitteellä.

Yksi suurimmista suosikeistani on jääkärilaulu Jääkärin kaiho, jonka moraalisesti velvoittavat sanat vetosivat tunteisiini jo pikkulapsena. Suomalaiset isänmaalliset laulut ovat kuitenkin hengeltään vakavia kuin sodanaikainen tanssikielto. Poikkeuksen muodostavat aseveljien lauluista tehdyt käännökset. Niiden sanoituksista on toki saatu osittain aivan käsittämättömiä tai vähintäänkin murheellisempia kuin alkuperäiset.

Esimerkiksi alppijääkärimarssi Es war ein Edelweiss kertoo, että "ein Leben voller Liebe und Glück und Sonnenschein hat uns gebracht das kleine, einsame Blümelein". Elämän täydeltä rakkautta, onnea ja auringonpaistetta on meille tuonut tuo pieni yksinäinen kukkanen. Suomentaja taas toteaa, että "meille molemmille tuo kukka kuollut on". Oi miksi?

Kivana kesälauluna juuri nyt miellyttää Wenn die Soldaten. Hilipatihippan! Tytöt katselevat ikkunasta ja tarjoavat soltuille leipää ja viiniä ja vissiin vähän muutakin, mutta kun urhot palaavat kotiin, mielitietyt ovat jo naimisissa muiden kanssa.

Ovatko isänmaalliset laulut pohjimmiltaan ideologia- vai mentaliteettikysymys?

Nikki Sixx: Heroiinipäiväkirja

Luulin etukäteen, että inhoaisin Heroiinipäiväkirjaa. Inhosinkin aluksi, mutta sitten tapahtui jotakin. Ahmin kirjan hetkessä, ja se jäi monen kuukauden ajaksi kaivertamaan mieltä. En oikein osaa sanoa miksi. En ole koskaan ollut Nikki Sixxin tai Mötley Crüen fani enkä pitänyt tukkahevistä musiikkina. The Dirt -bändielämänkerran olin toki lukenut, ja sehän onkin epäilemättä oman genrensä paras opus.

Heroiinipäiväkirja koostuu Nikki Sixxin päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä kommenteista. Basisti itse muistelee ja reflektoi kirjoituksiaan merkintä merkinnältä, kuten myös bändikaverit ja muutamat muut asianosaiset. Tällainen itsereflektiivinen päiväkirjan kommentaari on jo ideana mielenkiintoinen. Tavallaan kohde itse ottaa roolin, joka yleensä kuuluu tutkijoille tai elämänkertureille.

Kuten alkuperäisestä nimestä käy ilmi, päiväkirja seuraa rokkitähden elämää vuoden ajan, joulusta 1986 seuraavan vuoden loppuun. Vuoden aikana bändi ehtii tehdä Girls, girls, girls -albumin, kiertää ympärinsä ja tietenkin sekoilla siellä täällä. Sitten Sixx meinaa kuolla heroiinin yliannostukseen. Tuttua. Mikä tässä tarinassa sitten tempaa mukaansa? Ovathan rock-kliseet kiehtovia - erityisesti se, että joku tosiaan elää niin kuin opettaa. On ristiriita päiväkirjan ja kommenttien välillä, toisaalta ulospäin loisteliaan elämän ja tähden henkilökohtaisen onnettomuuden välillä. Hän on saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut, mutta kartanonsa yksinäisyydessä hän on vähällä murtua huumeriippuvuuteen ja masennukseen.

Sitten kaikki muuttuu, mutta siitä ei päiväkirja enää kerro. Siirrytään muistelun puolelle. Sixx pääsee ensimmäisen kerran eroon heroiinistä, menee ensimmäisen kerran naimisiin, saa lapsia, eroaa ensimmäisen kerran, menee uudelleen naimisiin ja saa lisää jälkikasvua. Eihän kaikki tietenkään tuolla taustalla ongelmattomasti käy, mutta lopputulos on kuitenkin salonkikelpoinen perheenisä, joka postailee instagramiin kuvia kultaisesta noutajasta ja mainostaa poikansa popbändiä. Kiva juttu tietysti, mutta valveutuneen lukijan voi olla työlästä sietää kaikkea alleviivausta ja hurskastelua. Voisiko amerikkalaisessa populaarikulttuurissa käydä niinkin, että lukija saisi tehdä myös omia johtopäätöksiä?

Vaikka kirjassa piehtaroidaan narsismin (en tarkoita sitä naistenlehtien suosimaa persoonallisuushäiriötä) kyllästämässä itsereflektiossa, yksi asia esitetään ongelmattomana. Sukupuoli. Tukkahevissähän on se hauska puoli, että vaikka artistien ulkonäkö toistaa yleisesti feminiinisinä pidettyjä puolia, sanoitukset ja yleinen eetoshan ovat äärimmäisen heteromaskuliinisia. Muusikoiden ympärillä pyörii heitä palvovia naisia, jotka eivät kuitenkaan saa palveluksistaan vastineeksi kuin pilkantekoa. Onko naisfanin vain suljettava silmänsä naisten ja tyttöjen halventamiselta, esineellistämiseltä ja hyväksikäytöltä? Joissakin katsantokannoissa groupie saattaa toki olla läpensä emansipoitunut ja itsenäinen nainen, mutta onko siitä iloa, jos lopulta hänen päällensä syljetään ja siitä vielä ylpeillään parissakin kirjassa?

Huumeista kirja ei kerro mitään uutta. Eikä oikeastaan rockmusiikistakaan. Tarina noudattelee jo valmiiksi populaarikulttuuriin vakiintuneita tarinakaavoja. Tai yläasteen huumevalistustuntien kaavoja. Eron niihin tekee se, että miljonäärirocktähdellä on rahaa ja verkostoja. Toki ihminen tekee lopulliset päätökset itse, mutta ei tästä kirjasta kannata etsiä vastausta huumeongelmaan.

Suosittelen silti tätä kirjaa. En edelleenkään tiedä, miksi.


Nikki Sixx & Ian Gittins (toim.): Heroiinipäiväkirja (Like 2008)
Alkuteos:  The Heroin Diaries: A Year in the Life of a Shattered Rock Star (2007)