Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)

Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.

Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.

Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.

Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.

Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.

Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.

Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.

Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.

Sapfo

Sapfo: Sapfon runoja (1966, WSOY), suom. Aapo Junkola, esipuhe Heikki Solin

Sapfo: Iltatähti, häälaulu (1969, Otava), suom. Pentti Saarikoski

Sapfoa pitäisi varmaankin lukea alkuperäiskielellä, jotta hänen mestaruutensa pääsisi oikeuksiinsa. Saisi kiinni runomitastakin ja kielen hengestä ja rytmistä. En vain ole koskaan osannut kreikkaa tarpeeksi hyvin ja sen vähänkin osaamani olen tainnut jo unohtaa.

Saarikosken käännös on se, johon yleensä viitataan. Hänkin suomensi runot (ilmeisesti) englannin- ja saksankielisten editioiden pohjalta. Sen sijaan Aapo Junkola käänsi tekstin suoraan kreikan kielestä. Enhän minä osaa käännöksiä arvioida. Junkola on perinteisempi, Saarikoski selvästi modernismia.

Vaikka Sapfoon viitattiin kreikkalaisessa kulttuurissa Runoilijattarena - kaikki siis tiesivät ilman nimen lausumista, kenestä on kyse - vain yksi hänen runoistaan on säilynyt nykypäivään kokonaisena. Muista on jäljellä vain fragmentteja sieltä täältä ja kääntäjien arvauksia, mitä hän on mahdollisesti yrittänyt sanoa. Väkisinkin nykyeditiot jäävät siis aika hämäriksi. Sapfon elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja kadonneiden pätkien vuoksi hänen runoistaankin on tullut salaperäisempiä kuin ne ovat olleet kirjoittamishetkellä. Etenkin Saarikosken palasteleva tyyli vielä korostaa runojen hajaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Se lienee aivan paikallaan.

Kun juuri mitään ei tiedetä, jää paljon tilaa kaikenlaisille tulkinnoille. Osa Sapfon runoista on suunnattu jumalattarille, toiset taas selvästi lihaa ja verta oleville naisille. Myöhemmin kukin aikakausi on omien tarpeidensa mukaan yrittänyt arvailla, millainen on ollut Sapfon suhde näihin naisiin. Ovatko he olleet naisten kulttiyhteisön jäseniä, Sapfon oppilaita vai ihan vain rakastavaisia? Rakkaudestahan runot selvästi kertovat, mutta onko rakkaus sisarellista vai eroottista?

On sinänsä aika koominen kysymys, olivatko nämä Lesboksella asuneet naiset lesboja vai eivät.

Ja ovatko kaikki rakastetut edes naisia? Käännösten erot vaikuttavat aika lailla tulkintaan:

Jos rakastat minua

etsi nuorempi

minä en sietäisi asua kanssasi

koska olen sinua vanhempi

(Saarikoski)

mutta jos sinä

rakastat minua

nai nuori nainen

en voisi elää

nuorukaisen kanssa

ja vanhentua

(Junkola) 

Aika eri asioista puhutaan sellaisessa maailmassa, jossa sukupuolineutraalia avioliittoa ei todellakaan ollut!

Toisaalta Junkolan käännökseen esipuheen kirjoittanut Heikki Solin sanoo suoraan, ettei ihailtu lyyrikko voi olla mikään sairas pervoilija. Kuvastaako Junkolan käännöskin lähinnä sodanjälkeisiä asenteita? Korostan edelleen, etten osaa kylliksi kreikkaa enkä tunne lainkaan säilyneitä runofragmentteja, joten ihan arvailua tämä on vain.

Joka tapauksessa Sapfon runoissa liikutaan kaukana sekä ajallisesti että kulttuurisesti, ja kun alkuperäisestä kontekstista ei tiedetä paljon mitään, runoja voi kai tulkita ihan oman mielensä mukaan. Eroaako niin sanottu romanttinen rakkauskaan nyt niin kauheasti muista rakkauden lajeista? Jos kerran alkoholismistakin voi kirjoittaa laulun, joka menee täydestä miehen ja naisen välisen romanttisen rakkauden kuvauksena. Olipa rakkaus millaista tahansa, nasevasti Sapfo sitä kuvaa.

minun mielestäni

kaunein on se jota rakastaa

(Saarikoski)

Niin minunkin mielestäni.

Tässä toinen minusta tuntuu -mielipide: Kreikkalaista runoutta lukee kyllä ihaillen, mutta silti jokin osa siitä jää vieraan tuntuiseksi. Sen sijaan roomalainen runous tuntuu kovasti modernilta ja ajankohtaiselta.

Idolini - yksi heistä - emeritusprofessori Teivas Oksala, nerokas runoilija itsekin, sanoi luennollaan jotain siihen suuntaan, että länsimainen kulttuuri syntyi, kun roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin ja tekivät siitä omanlaisensa version. Tuntuuko roomalainen runous siis tutummalta kuin kreikkalainen, koska se on länsimaista kulttuuri ja kreikkalainen vasta jotain sitä edeltävää? Sitäpä tässä voidaan mutuilla.

Ihmisten itsensä en usko muuttuneen miksikään.