Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Don Winslow: Kuolleiden päivät

Tulipa luettua paras romaani aikoihin. Raakalaisiin verrattuna Winslow'n varhaisempaan tuotantoon kuuluva mutta vasta hiljattain suomennettu Kuolleiden päivät on vakavampi, mutta tarina etenee sitäkin suuremmilla kierroksilla. Tässä romaanissa huumori jää vähemmälle eivätkä päähenkilöt ole liian sympaattisia, mikä tekee tarinasta uskottavamman. Pelkkänä jännitysromaanina kirjaa ei silti voi pitää, vaan Winslow'n poliittiset kannanotot tuovat mieleen yhteiskuntakriittiset pohjoismaiset dekkarit. Kertonee asiantuntemattomuudestani, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään vertailukohtaa amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Kirja kertoo Yhdysvaltain Väli-Amerikassa käymästä huumesodasta ja sen osapuolista 1970-luvun puolivälistä nykyaikaan. Ja osapuoliahan riittää, ja sodan rintamalinjat ovat vähintäänkin yhtä epäselvät kuin 30-vuotisessa sodassa. Periaatteessa viranomaiset taistelevat huumekartelleja vastaan katkaistakseen Yhdysvaltoihin suuntautuvan huumekaupan. Toisaalta kuitenkin yhdysvaltalaiset viranomaiset taistelevat myös kommunismin leviämistä vastaan huumekartellien tuella ja köyhät valtiot tarvitsevat niiden myöntämiä lainoja yhteiskuntien ylläpitoon. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, huumerikolliset myyvät lisäksi aseita vallankumouksellisille sosialistiryhmille, joiden vastaista taistelua ne rahoittavat. Mukana ovat myös erinäiset korruptoituneet poliitikot, vasemmistolaiset ja oikeistolaiset sissit sekä katolisen kirkon salaiset järjestöt. Ja tietenkin maaseudun köyhä väestö, joka saa niukan elantonsa huumekasvien viljelystä. Köyhien pellot ja lapset myrkytetään yhtä lailla huumeiden kuin kommunismin vastaisen sodan nimissä.

Kirjan päähenkilö on huumepoliisi Art Keller, joka ei voi aluksi ymmärtää, mikseivät viranomaiset näytä puuttuvan millään tavalla Meksikossa toimivien huumeliigojen toimintaan. Vähitellen inhottava totuus alkaa paljastua hänelle. Hänen henkilökohtainen huumesotansa alkaa, kun hänen työtoverinsa tapetaan. Hän ei lepää, ennen kuin saa tuhottua syylliset, mutta ennen sitä myös joukko enemmän tai vähemmän viattomia sivullisia saa surmansa ja vaimonkin jätettyä hänelle seuraa pitävät öisin ainoastaan aaveet.

Muita keskeisiä henkilöitä tarinassa ovat vapautuksen teologiaan uskova urhea piispa Juan Parada, tämän ystävä, sivistynyt prostituoitu Nora Hayden, sattumalta palkkatappajaksi ajautuva lempeäsilmäinen irlantilainen Sean Callan - ja koko joukko meksikolaisia huumeparoneita perheineen. Kaikilla heillä on ristinsä kannettavanaan, ja he joutuvat kerta toisensa jälkeen pohtimaan tekojaan ja niiden seurauksia. Kaikki henkilöt, niin hyvät kuin pahatkin, ovat läpikotaisin uskottavia ja inhimillisiä  hahmoja. Vaikka sekä poliiseilla että roistoilla on yhtä lailla vainajia omallatunnollaan, todelliset roistot löytyvät lopulta yllättäviltä tahoilta.

Parasta kirjassa kuitenkin on, että rikollisuutta ei esitetä vain yksilön tekemänä valintana. Winslow selittää perusteellisesti taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen enempää New Yorkin köyhälistöalueilla kuin Väli-Amerikan maaseudullakaan kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus raaistaa nuorisoa. Huumesota tarjoaa rikollisille satumaisia rikastumisen mahdollisuuksia, jotka tekevät vähistä vaihtoehdoistakin entistä vähemmän houkuttelevia. Winslow suomii Art Kellerin suulla viranomaisia, jotka ovat käyttäneet miljardeja dollareita huumeiden vastaiseen sotaan ilman, että huumeongelman perimmäisille syille on yritetty tehdä mitään. Pienviljelijöiden lapsia tappaviin myrkytyslentoihin ja huumerikollisia pullistelevien vankiloiden ylläpitoon on kyllä rahaa, mutta riippuvuuksista kärsiville ei voida hankkia edes sairausvakuutusta, jotta he pääsisivät hoitoon. Kun yksi rikollisjärjestö on saatu tuhottua, toinen ottaa välittömästi sen paikan.

Yhdysvaltain johtaman huumepolitiikan lisäksi osansa rankasta kritiikistä saa sen harjoittama kolonialismi, joka alistaa etelänaapurit halpatyöläisiksi ja estää yhteiskuntien kehittämisen tukahduttamalla kaikki vähänkin vallankumoukseen viittaavat kansanliikkeet.

Kirja on alusta loppuun inhottavaa korruptoituneen hallinnon ja silmittömän väkivallan kuvausta, mutta herkkiäkin kohtia on. Erityisesti minua liikuttaa pieni kohtaus, jossa tappajat ryntäävät yhden gansterin keittiöön, missä tämä on juuri keittämässä teetä. Uhri tajuaa hetkensä tulleen, mutta tervehdysten jälkeen toteaa tappajalle laittaneensa juuri teetä tulelle. Tappaja odottaa kunnes surmattava on saanut teensä nautittua. Kylmäverisimmätkin roistot saattavat siis kunnioittaa toisiaan ainakin vähän. Lisäksi kirjassa on sivujuonteena suloinen pikku romanssi, joka johtaa romaanin muihin tapahtumiin verrattuna yllättävän optimistiseen lopputulokseen.

Kuolleiden päivät on kaikin tavoin käsittämättömän vangitseva ja ajatuksia herättävä romaani, joka jokaisen pitäisi lukea.

Don Winslow: Kuolleiden päivät (Like, 2013)
Alkuteos The Power of the Dog (2005), suom. Ilkka Salmenpohja

Don Winslow: Raakalaiset

Ben ja Chon tekevät tuottoisaa bisnestä kasvattamalla ja myymällä marihuanaa Etelä-Kaliforniassa. Kaksikon liikeidea on tuottaa laadukasta poltettavaa jokaisen yksilöllisten mieltymysten mukaan. Benillä on yliopistoarvosana sekä kasvitieteessä että markkinoinnissa, ja lisäksi hän on idealisti, joka haluaa välttää väkivaltaa ja tarjota kaikille diilereilleen työterveyshuollon. Chon puolestaan on Afganistanissa karaistunut ammattisotilas, eikä hän jaa ystävänsä maailmanparannusaatteita. Tarinan kolmas päähenkilö on rikkaan perheen henkisesti laiminlöyty tytär O, joka ei löydä elämäänsä sisältöä kuin shoppailusta, seksistä ja pilvenpoltosta. Kolmikon ystävyys syvenee lopulta polyamorikseksi suhteikoksi, joka hämmentää konservatiivisemmin perhepolitiikkaan suhtautuvia rikolliskollegoja.

Sekä liiketoimet että rakkaus siis kukoistavat, mutta harmi kyllä Benin ja Chonin bisnes ei miellytä kilpailijoita. Ensin poikia uhkaavat paikalliset jengit, mutta todelliset vaikeudet alkavat, kun meksikolainen huumekartelli yrittää pakottaa heidät alaisuuteensa.

Rajaseudun huumekauppa on nimittäin valtavaa liiketoimintaa, jossa on mahdollista hankkia satumaisia omaisuuksia mutta myös päästä hengestään julmalla tavalla. Kartellien naiset ovat haudanneet aviomiehensä, veljensä ja poikansa - niitä lukuun ottamatta, jotka istuvat liittovaltion vankiloissa. Näistä asioistahan saamme lukea mediasta vähän väliä. Huumesodan osapuolia ovat paitsi rikollisjärjestöt, myös erinäisten kolmekirjaimisten yhdysvaltalaisvirastojen työntekijät. Mutta millä puolella lainvalvojat ovat? Huumebisnes tuottaa niin hyvin, että viranomaisten lahjominen ei ole ongelma rikollisjärjestöille. Huumerikollisten palveluksessa on poliisien lisäksi koko joukko lakimiehiä, kirjanpitäjiä ja jopa atk-asiantuntijoita. Rikollisuus elättää suuren joukon ihmisiä, mutta kun on kerran astunut pois kaidalta polulta, ei voi enää luottaa mihinkään tai kehenkään.

Raakalaiset on yksityisetsivänäkin työskennelleen Don Winslow'n läpimurtoromaani. Pilviparonit on ilmestynyt myöhemmin, mutta sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Raakalaisia. On siis makuasia, kummassa järjestyksessä kirjat haluaa lukea. Minä luin ne kronologiseessa järjestyksessä, mikä oli hyvä valinta, koska muutoin jälkimmäinen olisi varmaan jäänyt lukematta. Pilviparoneissakin on väkivaltaisia ja inhottavia kohtauksia, mutta se on ennen kaikkea viihdyttävä seikkailukertomus, jonka ahdistavuutta naseva musta huumori lieventää. Loppuratkaisu on kyllä varsin epäuskottava, mutta onhan päähenkilöt jotenkin pelastettava, jotta he ovat käytettävissä ajallisesti myöhemmässä tarinassa. Sen sijaan Raakalaiset päätyy nopeasti dystooppisiin tunnelmiin. Jossain vaiheessa on pakko lakata laskemasta, kuinka monta huumerikollista tai heidän apuriaan kirjassa on saatu hengiltä. Jääkö ketään ylipäätään henkiin? Ja täytyy selitellä itselle, että kaikki kuoliaaksi kidutetut ovat kuitenkin itse valinneet alansa ja lienevät olleet tietoisia uravalinnan riskeistä. Aivan kuin se mitään oikeuttaisi.

Maailmankuvaltaan nihilistiselle ja Afganistanissa tappamaan tottuneelle Chonille huumesodan todellisuus ei tule yllätyksenä. Sen sijaan Ben joutuu kyseenalaistamaan koko maailmankuvansa ja arvonsa. Ovatko ihmiset sittenkin pohjimmiltaan pahoja ja julmia? Sellaisen käsitys oli alkanut orastaa jo kehitysmaissa työskennellessä. Ja millainen Ben itse on? Tarvittaessa yhtä julma ja väkivaltainen kuin kaikki muutkin? Ovatko yhdysvaltaiset vai meksikolaiset huumerikolliset pahempia raakalaisia?

Kirjat kuvaavat rajaseudun huumesotaa ilmeisen autenttisesti. Tässä sodassa ei ole lopulta voittajia, minkä päähenkilötkin joutuvat karvaasti kokemaan. Winslow ei edes yritä piilottaa yhteiskunnallista kritiikkiään rivien väliin, vaan hän syyttää tilanteesta Yhdysvaltain huumepolitiikkaa. Ensin maa painosti Meksikoa lisäämään oopiumin tuotantoaan. Kun poliittiset tuulet kääntyivät, huumebisnes olisikin pitänyt lopettaa, mikä olisi jättänyt paikalliset maanviljelijät tyhjän päälle. Lopulta valtaan pääsivät keskenään taistelevat rikollisjärjestöt, jotka liittoutuivat milloin minkin viranomaisen kanssa. Huumesota on tappanut kymmeniätuhansia ihmisiä, eikä ole mitään toivoa, että tällä menolla loppuisi. Järjestäytyneiden yhteiskuntien kannalta huumesodassa ei ole mitään järkeä, koska se johtaa vain vallan luisumiseen paikallisten huumekartellien käsiin. Kritiikkiä voi esittää myös romaanikirjallisuudessa, mutta vaikuttaako se mihinkään?

Winslow kirjoittaa inhottavan taitavasti. Vaikka etenkin Chonin moraalissa on toivomisen varaa, päähenkilökolmikkoon ei voi olla kiintymättä. Heidän ahdinkonsa ja etenkin Raakalaisten toivoton maailmankuva jättää jälkeensä murheellisen ja voimattoman olon.


Don Winslow: 

Raakalaiset (Like, 2011), alkuteos Savages (2010), suom. Ilkka Salmenpohja
Pilviparonit (Like 2012), alkuteos Kings of Cool (2012), suom. Ilkka Salmenpohja

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.

Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 

Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)

Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Suomen vaarallisimpia rikollisia arvioiva psykiatri kirjoittaa hyvän kääntöpuolesta, siis pahasta - kirjassa täytyy siis olla järkyttäviä paljastuksia toinen toistaan hirveämmistä teoista. Ei sentään. Lukija joutuu miettimään, mitä hyvän kääntöpuoli oikeastaan on. Ovatko rikolliset pahoja? Hehän ovat lähinnä kaikin tavoin sairaampia kuin kansa keskimäärin. Onko tietämättömyys tai tyhmyys pahuutta? Tai ihmisten laiminlyönti niin, että he saavat sairauteensa hoitoa vasta vankilassa?

Loppujen lopuksi Lauerma käsittelee - ilmeisesti - Turun Sanomien kolumneihin perustuvissa kirjoituksissaan varsin vähän leipätyötään. Sen sijaan hyökkäyksen kohteena on typeryys ja huuhaa. Uskomushoidot moraalittomine kauppiaineen saavat kyytiä kuten myös typeryyteen ja tietämättömyyteen perustuva moraalipaniikki. Kaikkihan me olemme kuulleet kauhisteluja, että vangeistä pidetään parempaa huolta kuin vanhuksista ja vankeinhoitoon käytetyt varat ovat jopa vanhuksilta pois. Tai että moraalittomat lääkärit määräävät mielenterveyspotilaille lääkkeitä silkkaa ilkeyttään. Ei pidä paikkaansa, Lauerma jyrähtää.

Yksinkertaistuksia ja moraalipaniikkia harrastavat ihmiset eivät tietenkään lue tätä kirjaa, vaikka juuri heidän pitäisi niin tehdä. Voisin määrätä vähintäänkin kirjoitukset Ennen oli paremmin ja Miksi vankeja hoidetaan pakolliseksi osaksi peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opetusta. Niissä Lauerma paljastaa vastaansanomattomasti, kuinka löyhälle pohjalle julkisuudessa toistellut hokemat perustuvat. Vähemmän pakollisia mutta mielenkiintoisia ovat kirjoitukset psykopaateista ja suomalaisen miehen osin kuvitellusta väkivaltaisuudesta. Käy ilmi, että väkivaltaisia ovatkin vain itä- ja pohjoissuomalaiset ja heistäkin lähinnä syrjäytyneet alkoholistit.

Hyvän kääntöpuoli on tieteellisen tiedon, tosiasioiden ja kriittisen ajattelun ylistys. Vastapuolena Lauerma näyttää pitävät erityisesti netin anonyymejä mölyäjiä, jotka saavat lietsottua toisensa vainoharhaiseen raivoon vailla minkäänlaista tosiasiatietoa. Ajankohtaisena esimerkkinä voitaneen mainita "lastenvaunugate". Välillä lukija ei silti välty vaikutelmalta, että myös Lauerman herkkiä tunteita on loukattu ja nyt poikkiteloin asettuneille näytetään mistä suunnasta pesee. Itse asiasta on kuitenkin vaikea olla eri mieltä. Huuhaan levittäjät ansaitsevatkin kuulla kunniansa - sen verran traagisia seurauksia hölynpölyllä voi olla.

Vakavista aiheista huolimatta kirja on hauska ja helppo luettava. Yksi junamatka siihen vain tarvittiin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014)

Patrik Borg: Vinha perä

En tiedä, kuinka paljon painan, enkä edes halua tietää. En myöskään laihduta, mutta lainasin silti lähikirjastosta näyttävästi esillä olleen laihdutusoppaan. Paino ja laihdutus ovat nimittäin niitä asioita, joissa yksityinen on poliittista ja siis yleisesti kiinnostavaa. Voi oikeastaan kysyä, onko painonhallinta ylipäätään millään tasolla yksityistä vai ainoastaan poliittista.

Vinha perä ei ollut niitä kirjoja, joita kannattaa lukea iltajutuksi. Sen verran raivoa se herätti. Ei siksi, että se olisi huono kirja, koska se on erinomainen, mutta on tyrmistyttävää, kuinka paljon tieteeseen perustuva laihdutusneuvonta eroaa naistenlehtien ja muiden vastaavien laihdutusohjeista. Tieteen mukaan ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, kieltäytyä mielihyvästä tai vältellä mitään tiettyjä ruoka-aineita. Kannattaa vain säännöllistää elämäntavat, syödä enemmän kasviksia ja harrastaa jotain kivaa liikuntaa. Luultavasti ero johtuu siitä, että tieteessä päämäärä on terveyden parantaminen, naistenlehdissä taas syntisen lihan rankaiseminen. Tarkkailu ja kurittaminen ovat rituaaleja, joiden avulla syntinen ja saastainen naisruumis saadaan juuri ja juuri yhteiskuntakelpoiseksi.

Luin kouluikäisenä Pyhän Claran pyhimislegendan. Tarinan mukaan hän osoitti naiseksi poikkeuksellista erinomaisuuttaan syömällä vain linnuille tarkoittuja leivänmuruja harmitellen, että oli pakko syödä edes niitä. Ilmiselvä anorektikko, tuumasi teini-ikäinen Kirjavuorenpeikko tästä pyhästä naisesta. Toinen silmiä avaava lukukokemus oli Foucault'n Tarkkailla ja rangaista, joka kuvaa modernin yhteiskunnan vallankäytön ulottumista kansalaisten ruumiillisuuteen. Kansalaisista pitää tehdä helposti hallittavia ja tehokkaita tuotantokoneiston rattaita, ja helpoiten se onnistuu sillä, että yksilöt opetetaan vahtimaan itseään ja toisiaan. Patrik Borgin kirjassa kerrotaan, miten vahingollista liiallinen kontrolli on laihdutuksen kannalta, mutta siinäkin vilahtaa myyttinen itse - siis itsekuri ja itsekontrolli. Eikö kannattaisi kirjoittaa ihan vain kurista ja kontrollista?

Ylipainokeskustelua on tutkittukin foucaultlaisesta näkökulmasta, mutta en saa päähäni sen enempää kirjan kuin kirjoittajienkaan nimeä.

Kirjassa on suht paljon tekstiä ilmiöstä, jota kutsutaan ahmimishäiriöksi. Varmaan ilmiön medikalisoinnille on perusteitakin. Minulla on epäilemättä taipumusta kuvatun kaltaiseen käytökseen: voin olla syömättä herkkuja, mutta jos syön niitä, olen aivan holtiton. Yksi pala suklaata ei tuota mitään mielihyvää. Herkkujen kontrolloimaton ahmiminen silkan nautinnon tähden on kuitenkin melkeinpä radikaaleinta, mitä ihminen, erityisesti nainen, voi tässä yhteiskunnassa ruumiillisena olentona tehdä. Ei ole enää mikään juttu, jos kertoo harrastavansa seksiä. Ahmiessa haistattelee yhteiskunnan kontrollille ja tekee kerrankin, mitä itse oikeasti haluaa. Tässä kulttuurissa synti ja nautinto kuuluvat yhteen.

Älkää siis laihduttako tai suostuko kontrolliin, ellei yliopainosta ole koitunut konkreettista terveyshaittaa.

Lukija älköön pelätkö, että Kirjavuori olisi salakavalasti muuttumassa kirjablogista elämäntyyli- ja matkustelublogiksi. Haluan kuitenkin liittää loppuun yhden lomakuvan:

Kuva saattaa liittyä kirjoituksen aiheeseen - kaikesta kriittisestä ajattelusta huolimatta tällä viikolla tuntuu vähän siltä.


Lukijaa kenties kiinnostavia linkkejä:

Patrik Borgin kotisivu
Tieteellistä lihavuuskeskustelua on käyty Ylen radiokanavilla pitkin kesää - tässä yksi ohjelma.


Patrik Borg: Vinha perä - laihdutuksen myytit ja faktat. Otava 2012.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu

Kuva: WSOY

Jossain hyvin kauan sitten lukemassani nuortenkirjassa joku henkilöistä sanoi jotain siihen suuntaan, että uskonnosta puhuminen on varmin tapa pahoittaa kaikkien mieli. Tiedostan vaaran tässäkin kirjoituksessa. Älkää siis pahoittako.

Kuten monista viimeaikaisista yhteiskunnallisista keskusteluista on käynyt ilmi, Raamatulla voidaan perustella mielipiteitä, jotka ovat itse asiassa täysin päinvastaisia. Vielä haastavammaksi asian tekee se, että usein kumpaakaan näkemystä ei voi varsinaisesti väittää virheelliseksi.

Heikki Räisäsen Mihin varhaiset kristityt uskoivat (2011) tavallaan summasi eksegetiikan professorin elämäntyön Uuden Testamentin ja alkuseurakunnan tutkijana. Vanhempi teos Rosoinen Raamattu käsittelee samoja teemoja. Se koostuu kuitenkin eri lehdissä jo aiemmin julkaistuista artikkeleista, joten hieman hajanaisessa kokonaisuudessa teemat vaihtelevat Da Vinci -koodin ja Jeesus-elokuvan kritiikistä itse asiaan eli Raamatun tekstien analyysiin. Kirjoitukset ovat siinä mielessä helppoa luettavaa, ettei lukijalta edellytetä henkilökohtaista vakaumusta. Halutessaan kirjaa voi lukea ihan vain aatehistoriana. Toisaalta joillekin juuri Räisäsen tekstien tunnustuksettomuus on ongelma, joka on johtanut kaikenlaisiin tunteenpurkauksiin tutkijaa kohtaan. Kirjan viimeinen teksti onkin omistettu näille ristiriidoille.

Minun on hiukan vaikea ymmärtää, mikä Räisäsen teksteissä on niin radikaalia. Raamatun kirjoitusten ja etenkin erilaisten kristinuskon tulkintojen ristiriitojen havaitsemiseen ei nimittäin kovin suurta ponnistelua vaadita. Ehkä Räisäsen synti on juuri siinä, ettei hän yritä selittää ristiriitoja pois. Hänen lähtökohtansa on, että nykyään Raamattuun kuuluvia kirjoja kirjoittaneet ihmiset toimivat omasta historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstistaan käsin, mikä näkyy teksteissä. Ristiriidat johtuvat siitä, että alkuseurakunnassa oli hyvin erilaisia käsityksiä uskonnon peruskysymyksistäkin. Jokainen Raamattuun vetoava joutuu nykyäänkin valitsemaan, mitä osia Raamatusta hän painottaa ja mitkä jättää puolestaan huomiotta. Jopa käsitykset Jeesuksesta perustuvat pikemminkin itse kunkin tarpeisiin ja toiveisiin kuin siihen, mitä evankeliumeissa itse asiassa kerrotaan. Ja niissäkin kerrotaan sekä perinteitä ylläpitävästä että radikaalista Jeesuksesta.

Kirjassa on varsin yllättäviä ja hankaliakin näkökulmia. Huomasin, kuinka vahvasti tulkitsen itsekin Raamattua kouluopetuksen ja muun sellaisen yhteiskunnassa jaetun tiedon läpi. Esimerkiksi täysin yllätyksenä tuli tieto siitä, ettei kolmessa vanhimmassa evankeliumissa ihmisen itse asiassa katsota pelastuvan Kristuksen sovitustyön vaan lähinnä hyveellisen elämän ansiosta. Kirkon pelastusoppi perustuu siis lähinnä myöhempiin teksteihin ja eritoten Paavalin tulkintoihin.

Ei siis ole itsestään selvää, että "kuten kirkko opettaa" olisi ainoa tai edes perustelluin uskontulkinta. Ilmeisesti kriittinen raamatuntutkimus onkin vaikea aihe kirkon sisällä. Räisäsen mukaan papit keskustelevat keskenään aiheista, joista he eivät tohtisi pukahtaakaan seurakuntalaisille. Itsesensuurikin saattaa silti vierottaa uskonnosta kiinnostuneita kirkosta, koska Raamattua lukeva maallikko huomaa ongelmat yhtä hyvin kuin oppinut teologikin. Niistä pitäisi siis mieluummin keskustella kuin vaieta.

Kun kukaan meistä ei siis Raamatunkaan perusteella oikeasti tiedä yhtään mitään, onko mitään järkeä tapella? Räisänenkin peräänkuuluttaa kirkkoa, jossa olisi tilaa monenlaisille mielipiteille, koska kaikille niille on perusteensa. Sellainenhan alkuseurakuntakin oli, vaikka kyllä sielläkin riideltiin. Nykyään ristiriitojen välttely kirkossa on mielestäni johtanut epä-älylliseen ja ympäripyöreään jaaritteluun, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään mistään, ettei vain jokin ryhmä loukkaantuisi ja eroaisi.

Rosoinen Raamattu ei ole aivan yhtä mielenkiintoinen kirja kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta on siinä todella mielenkiintoisiakin näkökulmia. Räisänen on erinomainen tieteen popularisoija, jonka tekstiä on aina miellyttävä lukea. Olen jo varannut kirjastosta Räisäsen upouuden muistelmakirjan.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu (WSOY 2006)

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeista keskusteleminen on hirveän vaikeaa - lukekaa vaikka Osmo Soininvaaraa - koska sallittuja käsikirjoituksia on vain yksi. Kaikenlainen keskustelu tämän kehyksen ulkopuolella koetaan vaaralliseksi. Kriittinen keskustelija toki kysyy jo tässä vaiheessa, ketä tai mitä se oikeastaan uhkaa. Tietysti tässäkään asiassa yksi totuus ei ole koko totuus, eikä ihmisiä voi pitää vaiti loputtomiin. Kriittisiä ääniä on pyrkinyt keskusteluun jo vuosia, mutta on yllättävää, että kenties vaikutusvaltaisimman aihetta käsittelevän uutuuskirjan kirjoittaja ei ole joku kannabisyhdistyksen hipeistä vaan arvostettu keski-ikäinen professori.

Jaakko Hämeen-Anttila on kaikkien tuntema arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina. Hän on aiemminkin osoittanut olevansa monipuolinen älykkö ja hyvin tuottelias tieteen popularisoija. Useimmat hänen käsittelemänsä aiheet ovat liittyneet arabialaiseen kulttuuriin ja erityisesti kulttuurihistoriaan, joten huumekirja on ensialkuun omiaan kohotuttamaan kulmakarvoja.

Jo ensi sivuista lähtien käy kuitenkin selväksi, että professori liikkuu nytkin pitkälti tutuilla poluilla. Onhan arabimaissakin käytetty päihteitä jo vuosisatoja, esimerkiksi hasista ja oopiumia perinteisesti kielletyn mutta silti käytetyn alkoholin lisäksi. Huumeista on myös kirjoitettu paljon arabikirjallisuudessa, joten aineistoa riittää tutkijan käyttöön, eikä ole lainkaan vaikea arvata, mistä idea kirjaan on tullut. Hämeen-Anttila myöntää, ettei tunne huumekulttuureita kaikkialla maailmassa, joten hän keskittyy kirjassaan arabimaiden lisäksi lähinnä englanninkieliseen kulttuurialueeseen 1700-luvulta eteenäin. Lähteinä ovat jälleen erinäisten älykköjen kirjoitukset.

Hämeen-Anttila lähtee liikkeelle keskiajan arabimaista, seuraa oopiumin ja hasiksen mukana Englantiin ja päätyy 1900-luvun psykedeliakulttuuriin, uusiin synteettisiin aineisiin ja huumesodan vuosiin.  Etenkin 1800-luvulla esimerkiksi hasiksen vaikutukset ovat mitä ilmeisemmin olleet aika lennokkaita - tai sitten kirjailijat ovat vain kilpailleet parhaiden juttujen sepittämisessä.  Käy ilmi, että kaikkiin huumaaviin aineisiin liittyy enemmän kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Hämeen-Anttila käsittelee päihteitä kulttuurin ja yhteiskunnan osana. Jos huumeet ja niiden vaikutukset ovat kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia, siitä seuraa, että yhdessä yhteiskunnassa itsestään selvinä ja luonnollisina pidetyt asiat eivät ole sitä jossain muualla. Hämeen-Anttila huomauttaa, että eri päihteistä on koitunut vähiten ongelmia niissä yhteiskunnissa, joissa niitä on käytetty perinteisesti, siis esimerkiksi oopiumia itämaissa ja kokalehtiä Andeilla. 1800-luvun Englannissakin oopiumin lääke- ja viihdekäyttö oli varsin hillittyä. On muodostunut eräänlainen itsesäätely, käyttöä rajoittavia tapoja, asenteita ja käytäntöjä.

Hämeen-Anttilan teksti on ihanan erilaista, koskipa se sitten huumeita tai arabeja, joista yleensä esitetään mediassa kaikenlaisia yksinkertaistuksia. Jo keskustelu huumeidenkäytöstä keskiajalla on jotain muuta kuin yläasteen valistustunnit. Vanha runous tuo esiin arabikulttuurin esteettisen ja eroottisenkin puolen. Seksi ja huumeet liittyivät jo tuolloin toisiinsa, eli sitäkään ei ole rock-kulttuuri keksinyt. Ehkä voisi sanoa, että runous paljastaa sellaisen elämänmyönteisyyden, joka jää kokonaan syrjään julkisuuden representaatioissa.Vaikka päihteitä ylipäätään pidettiin useimmiten islamin ja yhteiskuntajärjestyksen vastaisina, niitä kuitenkin käytettiin. Esimerkiksi hasis liitettiin usein homoseksuaalisuuteen, joka sekään ei ollut oikein sallittua mutta kuitenkin lähinnä vain lievesti paheksuttu boheemi tapa. Siis keskiajalla, arabimaissa. Ihmisillä on aina ollut paheita, ja kaikissa yhteiskunnissa ihanteet ja ihmisten todelliset tavat ovat olleet kaksi eri asiaa.

Huumekuvauksen erilaisuuden ei tietenkään pitäisi olla uutta kenellekään, joka on lukenut oikeastaan yhtään mitään. Muistan järkyttyneeni yläasteikäisenä Monte Criston kreivin hasiskohtausten moraalittomuudesta. Ettei se häpeä kirjoittaa huumeista tuolla tavalla! Ei Sherlock Holmesin morfiininkäyttökään aivan mahtunut silloiseen peruskoululaisen ymmärrykseen. Waltarin Suuressa illusionissa kokaiini ja värilliset mainosvalot edustivat nykyaikaa. Burroughsin Nisti tuli jo lähemmäs nykyaikaa.

Vaikka huumeiden aiheuttamat terveyshaitat tunnettiin jo keskiajalla ja niitä paheksuttiin myös moraalisista syistä, käsitys huumeidenkäytöstä sairautena ja yhteiskunnallisena ongelmana keksittiin vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloinkin muutos tapahtui lähinnä asenteissa eikä huumeidenkäytössä tai sen vaikutuksissa. Oma osansa ongelmista koitui entistä voimakkaammista synteettisistä huumeista, mutta Hämeen-Anttila syyttää huumeongelmasta myös viranomaisia ja rangaistuksiin perustuvaa huumepolitiikkaa.

Väitteissään hän on pitkälti samalla linjalla muiden huumetutkijoiden kanssa, mutta julkisen keskustelun kannalta näkemys on tietenkin haastava. Siksi on hyvä, että kirjoittaja ei ole varsinaisesti asianosainen vaan asiallinen tutkija, joka osaa taitavana keskustelijana myös tuoda sanottavansa julkisuuteen. Koska Hämeen-Anttilan ja muiden tutkijoiden esittämiä faktoja on vaikea kumotakaan, on ryhdyttävä keskuteluun, jossa tunnepitoiset reaktiot ja ainoat sallitut mielipiteet jätetään kokonaan syrjään.

Vaikka kirjassa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus, kerronta keskittyy eniten kulttuurihistoriaan - erilaisiin tapoihin ymmärtää maailmaa ja huumeita sen osana. Mutta ei siitä sen enempää. Lukekaa itse, sillä Trippi ihmemaahan on oikeasti mielenkiintoinen kirja.

Lisäys (23.7.): Muistanette, että uskonto on oopiumia kansalle. Muuttuuko tämän lauseen merkitys, jos huomioidaan, että 1800-luvulla oopiumi oli useammin kipulääke kuin huume nykyisessä merkityksessä?

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan - huumeiden kulttuurihistoria (Otava 2013)

Arne Nevanlinna: Meidän sota

Arne Nevanlinna: Meidän sota - muistiinpanoja  nuoren miehen retkistä Suomessa, Venäjänmaalla ja vähän Ruotsissakin vuosina 1943-45 (WSOY 1995)

Arne Nevanlinnan sotakirja miellyttää minua kovin. Aivan suosikkilistan kärkeen se ei nouse, mutta enpä muista lukeneeni mitään muuta sotamuistelmaa useamman kuin yhden kerran. Silti kirjasta on jotenkin kovin vaikea kirjoittaa niin, ettei tekisi sille vääryyttä.

Ensin sotiemme muistot haluttiin unohtaa. Vai haluttiinko? Suhtautuminen sotiin heti niiden jälkeisinä vuosina on aihe, josta me kaikki jaamme yleensä saman käsityksen. Mitään tutkimustietoa tämän narratiivin rinnalle ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa nykyään sotia muistellaan kaikkien mahdollisesti menetettyjen vuosienkin edestä. Harmi vain, että suurimmalla osalla muistelijoista ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta. Muisteluista tulee kaavamaisia, populaarikulttuuriin perustuvia.

Sen sijaan Arne Nevanlinnalla on omia kokemuksia sodasta. Niiden perusteella hän kyseenalaistaa yksipuolisen sankaruusretoriikan - ei kansakunnan sankaruutta, mutta omansa. Samalla hän kritisoi 90-luvun alussa noussutta uusnationalismia. Helsinkiläinen arkkitehti ja kirjailija kertoo löytäneensä vanhoilla päivillään sota-aikaisen päiväkirjansa. Meidän sota on tämä päiväkirja. Se kuvailee nimensä mukaisesti nuoren Nevanlinnan ja parin toverin seikkailuja siellä ja täällä, rintamalla asemasodan aikana ja myöhemmin tiedustelussa, myös operaatio Stella Polariksen kiemuroissa.

Nevanlinnan (tämänkin) kirjan keskeinen sanoma on, että hän ei ollut mikään sankari vaan hajamielisyyteen ja nenäkkyyteen taipuvainen ressukka, joka selvisi ylipäätään hengissä lähinnä sen takia, että Helsingin yliopiston rehtorin poikana hänet siirrettiin pois eturintamasta ennen suurhyökkäyksen rytinöitä.

Kirja esitellään tosiaankin aitona sotapäiväkirjana, mutta siinä on selvästi fiktiivisiä elementtejä. Muun muassa sotatoveri Edouard Myhrborgh esiintyy myöhemmin Nevanlinnan Marie-romaanissa. Kolmas päähenkilö on nimeltään Reuna (jota Nevanlinna kutsuu ilkeyttään saksalaisittain Roinaksi), punaorpo, joka pyrkii sovittamaan isiensä teot ylenpalttisella sotapropagandan toistellulla. Myhrborgh puolestaan on kolmikon todellinen älykkö, puoliksi ranskalainen maailmanmies, joka ainoana osaa epäillä Saksan ja siis myös Suomen mahdollisuuksia. Kaverukset ovat hiukan liian ylitseampuvia hahmoja ollakseen aivan uskottavia.

Toisaalta kirjassa on niin koomisia tapauksia, että niiden täytyy olla totta. Eihän kukaan sellaista keksisi... Oma suosikkini on Nevanlinnan setä, jokseenkin arjesta irrallaan elävä lääketieteen professori, joka on kohtalon oikusta nimitetty lääkintäeverstiluutnantiksi ja saapuu kaikessa viattomuudessaan tervehtimään poikaansa ja veljenpoikaansa nuorten soturien tupaan - paraatiunivormussa, miekkoineen. Sotatoverit pelästyvät korkea-arvoista vierasta, mutta vielä enemmän muodollista vastaanottoa säikähtää setä professori, joka hämmennyksissään jopa pudottaa miekkansa lattialle.

Aikaisemminkin sota-ajan julkaistuja päiväkirjoja lukiessa on herännyt ajatus, kenelle ne on oikeastaan kirjoitettu. Omaisille todennäköisen sankarikuoleman jälkeen? Millainen kuva sotatapahtumista yritetään välittää? Nevanlinna ei ainakaan pyri ylevöittämään kokemuksiaan. Sodassakin elämä on lähinnä arkea. Mutta kuinka paljon tarinoissa on niin sanottuja todellisia tapahtumia ja kuinka paljon pitkästyneen nuorukaisen mielikuvituksen lentoa? Onko päiväkirja ollut jo kirjoittamishetkellä eräänlainen romaani?

Pidin teini-ikäisenä innokkaasti päiväkirjaa, ja nyt jälkeenpäin kirjoituksiani lukiessani en lakkaa ihmettelemästä, kuinka eri tavalla muistan monet tuon ajan tapahtumista. Ovatko muistikuvat muuttuneet, vai olenko sittenkin kirjoittanut tapahtumat muistiin värittyneesti, vaikkapa niin kuin olisin toivonut niiden tapahtuneen?

Tässäkään kirjassa ei silti ole oleellisinta, mikä on "totta" ja mikä ei. Ainahan muistot ja aikalaiskuvaukset ovat subjektiivisia. Meidän sodassa viehättää se, että subjektiivisuus on aivan erilaista kuin yleensä vastaavissa kertomuksissa. Se edustaa erilaista toiseutta ja ulkopuolisuutta tämän hetken sotadiskursseista. Ehkä siksi se tuntuu tietynasteisesta fiktiivisyydestään huolimatta erityisen aidolta.

Lisää Nevanlinnan muistelua voi lukea hänen kotisivuiltaan.


Lisäys: Lue Nevanlinnan muistelmia käsittelevästä kirjoituksesta, kuinka hyvin arvailuni osuivat oikeaan.

Pohjonen & Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni

Juha Pohjonen & Oula Silvennoinen: Tuntematon Lauri Törni (Otava 2013)

Jos historiantutkija joutuu kirjan julkaisemisen jälkeen kulkemaan turvamiesten kanssa, kirjan on oltava lukemisen arvoinen.

Siteeraan aivan toista teosta:

"Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin
ja toivoi aikaa parempaa - niin sota syttyikin."

Julkisessa keskustelussa kyseenalaistettiin, toiko kirja mitään uutta tietoa Lauri Törnin elämästä. Toisaalta sen väitettiin kyseenalaistavan Törnin sankaruutta. Mielestäni kumpikin väite hujahtaa ohi. Kirjan kärki on jossain aivan muualla.

Törnin elämän käänteet esitetään kirjassa sellaisina kuin ne muistammekin. Hän oli varsin tavallinen nuori mies, joka ajan melskeissä ehti hyöriä SS-vapaaehtoisena, legendaarisena sissipäällikkönä, aselevon jo astuttua voimaan maanpetturina saksalaisten puolella ja viimeksi Yhdysvaltain armeijassa, jonka palveluksessa Vietnamisssa hän kohtasi matkansa pään. Urheus ja neuvokkuus jatkosodassa toivat Mannerheim-ristin, mutta Suomessa sotilasura päättyi rumasti ansaittuun maanpetostuomioon ja sotilasarvon menetykseen.

Ei kai tässä mitään uutta ollutkaan. Sen sijaan minulle oli uutta tietoa, kuinka paljon etäisesti tositapahtumiin perustuvaa fanikirjallisuutta Törnistä on kirjoitettu. Pohjonen ja Silvennoinen kohdistavatkin kritiikkinsä Törni-faneihin, jotka huoletta täyttävät tarinan aukkopaikat omilla fantasioillaan.

Törni nimittäin pysyy tutkimuksesta huolimatta varsin tuntemattomana. Hän ei kirjoittanut itse mitään ja ilmeisesti puhuikin varsin vähän. Pohjosen ja Silvennoisen kirja antaa kuvan taitavasta sotilaasta, joka nautti taisteluista ja armeijan toveripiirin homososiaalisesta yhteisöllisyydestä mutta joka ei juuri pysähtynyt analysoimaan omaa toimintaansa. Siinä mielessä myös pohdinnat Törnin mahdollisista natsisympatioista alkavat vaikuttaa jokseenkin epäoleellisilta.

Kiinnostavin kysymys onkin, mikä saa sotakirjailijat ja lukevan yleisön sepittämään kuvitteellisia tarinoita Törnistä. Alkavatko tarinat vain elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa? Kun juttu kerrotaan tarpeeksi monta kertaa, siitä tuleekin totuus, jota ei enää haluta kyseenalaistaa - varsinkin jos se sopivasti passaa fanipojan maailmankuvaan ja mahdollisiin poliittisiin pyrkimyksiin. Fanikultin analyysi on ehdottomasti kirjan parasta antia.

Kirja vilisee Vänrikki Stål -sitaatteja. Kirjoittajien tarkoitus on verrata Törnistä kerrottuja tarinoita Runebergin romanttisiin sankarihahmoihin. Idea on tavallaan vallan hauska. Toisaalta se haiskahtaa elitismiltä: Tätä kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu niille sodasta viehättyneille nuorukaisille, jotka syytävät nettiin hurmahenkisiä päättömyyksiä vailla minkäänlaista tosiasiatietoa sotahistoriasta. Jos et tunne runoutta, mene pois.

Historiantutkimusta syytetään välillä siitä, että se vie rumasti ihmisiltä sankarit. Toisaalta historiantutkimusta tarvitaan nimenomaan myyttien kyseenalaistamiseen. Jonkun on kysyttävä, ovatko asiat todella niin kuin tavataan kertoa. Törni levätköön rauhassa - fanikirjailijat sen sijaan saisivat tuntea piston sydämessään.

Ei siitäkään niin kauan ole, kun nuoret suomalaispojat nostattivat henkeä Runebergia lukemalla ennen venäläisiin virkamiehiin kohdistuneita terroritekoja.

Järvinen & Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Katriina Järvinen & Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Kirjapaja 2010)

Suomalaiset kulttuuriantropologit kirjoittavat hienoja kirjoja.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä tunnetaan tutkijoina. Järvinen ravisteli yhteiskunnallista keskustelua jo Laura Kolben kanssa kirjoittamallaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksella (Kirjapaja 2007). Henkilökohtainen ote jatkuu uudemmassakin kirjassa, eikä luokkakysymystäkään ole unohdettu, mutta päähuomio kohdistuu tekijöiden kokemuksiin feminismistä.

Feminismiähän kritisoidaan nykyään raivokkaasti - useimmiten vailla mitään pohjaa, ellei sellaiseksi lasketa varmaa vakaumusta, että se on kaiken turmelluksen perimmäinen syy ja miesten kurjuuden alku ja juuri. Useimmiten niin sanotut kriitikot tekevät tietämättömyydessään itsensä naurunalaisiksi.

Sen sijaan Järvinen ja Pietilä tietävät mistä puhuvat. Heidän yliopistovuotensa sijoittuvat 80-luvulle, jolloin (radikaali?)feministeillä oli vahva ote opiskelijoiden sielusta. Kumpikin kirjan kirjoittaja osallistui jossain määrin feminististen ryhmien toimintaan. Ainakin he olivat tietoisia tuolloin käydyistä keskuteluista.

Jossain vaiheessa iski epäilys. Feministien käsitys naisista ja miehistä ei osunut yksiin kirjoittajien kokemusten kanssa. Ideologiasta löytyi omat ahtaat loukkonsa. Oikeassa elämässä sukupuolten väliset suhteet eivät näytäkään taistelukentältä, ja tyydytystä voi saada idealistien paheksumasta ydinperhe-elämästäkin. Kirjassa feminismin ideologiaa ruoditaan pala palalta hyvin kriittiseen sävyyn.

Vaikka Järvinen ja Pietilä esittävät kritiikkiä feministejä kohtaan, heidän kirjansa on loppujen lopuksi varsinainen naisasiapamfletti. Tosin "vaikka" on tässä yhteydessä aika turha sana, sillä kriittisyyshän ei tarkoita välttämättä, että oltaisiin eri mieltä. Asioita vain tarkastellaan useammasta näkökulmasta.

Kirjoittajakaksikko analysoi viiltävästi naisen rooleja kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on lapsettoman, yli 30-vuotiaan akateemisen naisen kannalta jokseenkin masentava. Järvisen ja Pietilän mukaan niin sanotuissa markkina-arvoteorioissa on pointtinsa: vanheneva akateeminen nainen on yhteiskunnassa ja etenkin parisuhdemarkkinoilla lähinnä ongelmajätettä. Synkällä tavalla hupaisassa muisteluksessa sulhoehdokas jopa pakenee pöydästä kesken teekupillisen, kun kuulee naisen olevan koulutukseltaan tohtori. Kuitenkin vallitsevassa ajattelussa juuri elämänkumppanin pitäisi olla se henkilö, joka yksin tyydyttää naisen kaikki emotionaaliset ja sosiaaliset tarpeet.

En ole niin feministi, että se olisi osa identiteettiäni. Luultavasti aika suuri osa tuttavapiiristäni osaisi asemoida Järvisen ja Pietilän paremmin feministisen keskustelun osaksi. Feminismin koulukunnista minulla on hyvin hämärä käsitys. Luultavasti kannatan kuitenkin aika monia asioita, joita feministit kannattavat. Silti en näe yksilöä ensisijaisesti sukupuolensa edustajana.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen jää siksi hiukan irralliseksi omasta elämästäni. Toki olen myös parikymmentä vuotta nuorempi kuin kirjoittajakaksikko - siksi sukupolvikokemus on erilainen. Henkilökohtaisella tasolla kirjassa erityisen puhuttelevaa onkin jo otsikossa mainittu törmäys, siis idealismin ja todellisuuden. Vaikka feministit vastustivat avioliiton ja perheen kaltaisia instituutioita, jotenkin vain kävi niin, että lopulta he päätyivät perheenäideiksi ja tavallaan muuttuivat omiksi vanhemmikseen. Kirjan kirjoittajassa herää katkeruus: miksi ette kertoneet, ettette ole tosissanne. Että idealismi on pelkkää sanahelinää, jota on syytä esittää sopivissa tilanteissa tietyssä elämänvaiheessa. Kenties jotain jäi ymmärtämättä, koska luokkatausta ja kyky tulkita sosiaalisia koodeja oli erilainen. Jossain vaiheessa kaikilla muilla on perhe. Vain antropologi jää lapsettomaksi ongelmajätteeksi.

Tässä on jotain hyvin tuttua. Kuten jo kirjoitin, en ole ensisijaisesti feministi, en varsinkaan 80-lukulainen. Opiskeluaikojen tuttavapiirissä tavattiin kuitenkin olla kovasti idealisteja. Kannatettiin kaikkia hyviä asioita ja vastustettiin pahoja. Jossain vaiheessa taisi jäädä lausumatta ääneen, että ei oltu tosissaan. Jossain vaiheessa kaikilla muilla oli omistusasunto ja auto ja ulkomaanmatkoillakin käytiin monta kertaa vuodessa. Joku huomasi olevansa ainoa, joka edelleen sinnitteli idealistisessa elämäntavassa pyrkien tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä - koska luonnonsuojelukin on ennen kaikkea luopumista, myös niistä ah niin avartavista ulkomaanmatkoista. Eräänlainen törmäys todellisuuteen sekin.

Hienoisesta katkeruudesta huolimatta Järvinen ja Pietilä välttävät saarnanuotin. Vapaa nainen törmää todellisuuteen on älykäs, sävykäs ja hauska kirja, joka asettaa jaettuja kokemuksia oikeille paikoilleen. Laaja-alaisessa pohdinnassa riittää pureksittavaa useammallekin päivälle.