Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä

Ennen Oulun yliopiston kirjaston remonttia kirjaston kolmannessa kerroksessa oli pieni hylly sotamuistelmia varten. Hipelöin siellä joskus kaunista 20-luvun fraktuuralla painettua kirjaa. Lukija arvannee jo, että se oli Ernst Jüngerin In Stahlgewittern, yksi ensimmäisen maailmansodan ehdottomista klassikoista, joka oli osaltaan pohjana myös Ylen esittämälle eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden upealle yhteistuotannolle Suursodan päiväkirjat. Tuota sarjaa olin seurannut, kun ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kuluneeksi sata vuotta, ja jos sitä vielä esitetään, suosittelen sitä lämpimästä kaikille.

Kirjaa sivellessäni en luottanut käytön puutteessa rapistuneeseen saksan kielen taitooni kylliksi, jotta olisin lainannut sen, ja remontissa se siirrettiinkin varastoon. Mutta onhan tämä klassikkokirja toki suomennettukin, tosin yllättävän myöhään. Liekö havaittavissa vastarintaa kirjan sisältöä kohtaan?

Jälkimaailma muistaa 102-vuotiaaksi eläneen Ernst Jüngerin paitsi ensimmäisen maailmansodan sankarina, myös kirjailijana ja filosofina, joka ihannoi sotaa ja vastusti modernin maailman hömpötyksiä, kuten liberalismia, kapitalismia ja demokratiaa. Tätä taustaa vasten Teräsmyrskyssä yllätti maltillisuudellaan. Sotaa ei mielestäni ihannoida enempää kuin esimerkiksi Kansa taisteli -lehdissä. Googlailemmalla tosin paljastui, että teoksesta on olemassa useita versioita ja radikaaleimmat poliittiset ajatuksensa Jünger esitti esipuheissa, jollaista suomennetussa versiossa ei ole lainkaan. Sen sijaan siinä on Jüngeristä väitelleen professori Marjatta Hietalan kiinnostava essee kirjailijan ajatusmaailmasta. Tiivistettynä tämän edustama uusi nationalismi kasvoi samoista aineksista kuin kansallissosialismi ja kenties tasoitti sille tietä, mutta Jüngerin elitismi oli laadultaan henkistä eikä rodullista - sikäli kuin tämä tieto on tämän kirjan yhteydessä edes oleellista.

Tarinan alussa vapaaehtoiseksi ilmoittautunut 19-vuotias Jünger saapuu länsirintamalle. Hän on täynnä intoa, mutta arki sodassa onkin raskasta työtä, ikävystymistä ja aikamoista juopottelua. Ensimmäisessä taistelussaan nuori mies kuitenkin oivaltaa, että sota voi olla jotain paljon tavallista seikkailua suurempaa. Sota jumittuu kuitenkin taisteluhautoihin, ja tarinakin etenee varsin vitkaan. Taistelukohtauksissa Jünger tihentää tunnelmaa tehokkaasti, mutta osin tarinaa on suorastaan raskas lukea. Osansa asiassa on monimutkaisilla virkerakenteilla, jotka tosin ovat varsin yleisiä saksan kielestä käännetyssä kirjallisuudessa.

Vaikka Jünger myöhemmin julkaisi laajan filosofisen tuotannon, jossa sodan jalostavalla vaikutuksella oli suuri merkitys, päiväkirjoihin perustuvassa tarinassa filosofiset pohdinnat vain vilahtavat ja pääpaino on tapahtumien kuvauksessa. Jo tässä teoksessaan Jünger antaa ymmärtää, että sota on eräänlainen kiirastuli, joka polttaa ihmisistä kaiken epäoleellisen ja jättää jäljelle vain jaloimmat ominaisuudet. Raadollisempiakin sotakuvauksia tiedän olevan olemassa.

Teräsmyrskyn nuori luutnantti Jünger ei pohdi sodan oikeutusta - se on ilmeisesti itsestään selvä asia. Häntä ei kuitenkaan vaikuta motivoivan verenhimo tai käsitys saksalaisten paremmuudesta muihin kansoihin verrattuna, sillä hän suree kaatuneita ja ihailee myös vihollisen urheutta taistelussa.

Edustalla makasi ampumani englantilainen, aivan nuori poikanen, jonka ohimon läpi luoti oli vinosti kulkenut. Hän makasi kasvot veltostuneina. Pakottauduin katselemaan häntä, tuijottamaan silmästä silmään. Nyt laki ei enää kuulunut: "Sinä tai minä." Olen usein muistellut häntä, vuosien vieriessä yhä useammin. Valtio, joka vapauttaa meidät vastuusta, ei voi vapauttaa meitä surusta; meidän on se kannettava. Suru yltää syvälle uniin.

Mielestäni katkelma ei ole mitenkään ristiriidassa muun teoksen kanssa, mutta "vuosien vieriessä" voisi ehkä viitata siihen, ettei tämäkään ole peräisin vuoden 1920 laitoksesta, jonka kirjoittaja oli vielä hyvin nuori mies. Tunteet ja ajatukset kuuluvat sotilaalle, eivät ihmisyksilölle. Sitäkin hätkähdyttävämpää on, kun ilman runollista esipuhetta pintaan pulpahtaa romantikko, joka päättää viettää leudon yön ulkona haaveillen.

Sitten sytytin piippuni niin hyvin piiloutuneena kuin mahdollista ja heittäydyin kuvitelmien huomaan.

Mistä nuori mies mahtoi haaveilla? Sitä hän ei paljasta. Kauan tätäkään ihanuutta ei kestä.

Kauneimpien pilvilinnojen keskellä säikähdin kovasti merkillistä kahinaa, joka kuului metsiköstä ja niityltä. Vihollisen edessä aistit ovat aina valppaina, ja merkillistä on, että tuollaisina hetkinä voi aivan tavanomaisista äänistä oitis tietää: Nyt on jotain hullusti! 

Hietalan esseen mukaan Teräsmyrskyssä oli Saksassa 1920-luvun toiseksi myydyin kirja (myydyin oli Buddenbrookit, eli tuolloin saksalaiset ostivat hyvää kirjallisuutta). Vaikka ensimmäisen maailmansodan ihannointi tuntuu nykyään vähän kahjolta, kirjan on täytynyt puhutella suursodan kokeneita ihmisiä. Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan yksi sodan tabuista on edelleen se, että se tarjoaa osalle sotilaista elämän tarkoituksen, tunteen omasta merkityksellisyydestä yhteisössä. Tällaisia tunteita myös Jünger kirjassaan kuvaa. Sotatoverit ovat kuin perhe, uskollisia ja luotettavia, mahdottomistakin paikoista selviäviä.

Toisaalta Teräsmyrskyssä on kaikessa suorasukaisuudessaan reipasta seikkailukirjallisuutta. Se tuo mieleen Karl Mayn, jonka Jünger itse asiassa myös mainitsee - ehkä jopa esikuvanaan! Luultavasti olisin pitänyt kirjasta enemmän 10-vuotiaana, kun olin henkisesti eräänlainen pikkupoika ja ahmin muun muassa Mayn teoksia.

Löysin niin hyvän kirjaa käsittelevän esseen, että jää pohdittavaksi, kannattaako näitä vähäisiä subjektiivisia havaintojani edes julkaista.


Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä (Ajatus Kirjat 2008)
Alkuteos In Stahlgewittern (1920), suom. Markus Lång (vuoden 1978 laitoksesta)

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.