Ihminen joka järkkyi & Loppuunkäsitelty

Olen lukenut tunnustuskirjoja, mutta en kuitenkaan kovasti pinnalla ollutta Karl Ove Knausgårdia. Tunnustuskirjahan on kirjallisuudenlaji, jossa kirjailija kertoo kaunokirjallisuuden keinoin omasta elämästään, monesti sellaisista asioista, jotka on tapana jättää kertomatta. Vasemmistolainen kirjailija Christer Kilhlman tahtoo tunnustaa alkoholisminsa, homoseksuaaliset suhteensa ja - kenties edellisten jälkeen ei kovin yllättäen - ongelmat avioliitossaan. Näyttelijä ja kirjailija Anna-Leena Härkönen puolestaan kirjoittaa sisarensa itsemurhasta.

Kirjansa johdannossa Kihlman perustelee aihevalintaansa sillä, ettei hän arvosta porvarillisia käsityksiä siitä, mikä kuuluu yksityisyyden piiriin. Hänen mielestään häpeälliset salaisuudet aiheuttavat ihmisessä pelkoa ja ahdistusta, joka saa voimansa siitä, että ihminen luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Pelko poistuu, kun ongelmista kärsivä ihminen saa tietää muillakin olevan samanlaisia murheita. Samalla yksilöä sortavat ahdasmieliset moraalikäsitykset menettävät voimansa. Alkoholismi, homoseksuaalisuus ja riitaisa avioliitto eivät ole vain Kihlmanin yksilöllisiä ongelmia, eikä hän pyrikään kuvaamaan itseään erityisen ainutlaatuisena. Hän ei esitä itseään ensisijaisesti yksilönä vaan esimerkkinä laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, mitä hänen marxilainen taustansa epäilemättä edesauttaa.

Kihlmanin kirjaan olisin tuskin edes tarttunut, ellei sitä olisi mainittu moneen kertaan mainiossa Homo-Suomen historia -dokumenttisarjassa, jonka kaikki osat löytyvät nyt Youtubesta. Sen perusteella Kihlman onnistui pyrkimyksissään. Kirjasta syntyneen kohun ansiosta nuoret homomiehet saivat tietää, että yhteiskunnassa on muitakin, jotka tuntevat samoin kuin he. Kirja teki homoseksuaalisuudesta näkyvän ilmiön yhteiskunnassa ja edisti seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuskamppailua, jonka myötä homoseksuaalisuus on pitkälti normalisoitunut Suomessa.

Kihlman ei kuitenkaan itse pidä homoseksuaalisuutta normaalin seksuaalisuuden muotona vaan vääränlaisen kasvatuksen tai olosuhteiden aiheuttamana vääristymänä miehen seksuaalisuudessa. Homoihin pitäisi kuitenkin suhtautua myötätuntoisesti - ja pyrkiä korjaamaan porvarillisen kasvatuksen aikaansaamat vääristymät kasvatuksessa. Kihlmanin analyysi vaikuttaa aikansa eläneeltä paitsi homoseksuaalisuuden syitä ruotiessaan myös tosikkomaisessa oikeaoppisessa marxilaisuudessaan. On totta, että rakenteet vaikuttavat yksilöiden elämään ja että yksilöt kuvastavat laajempia kokonaisuuksia, mutta kaikkia ihmisten ongelmia ei kuitenkaan voi panna porvarillisen kasvatuksen syyksi. Ennen kaikkea luokkakantainen analyysi vähentää huomattavasti lukukokemuksen esteettistä nautinnollisuutta.

Mielestäni Ihminen joka järkkyi kertoo ennen kaikkea ulkopuolisuudesta, huonosta itseluottamuksesta ja sosiaalisesta kömpelyydestä. Kihlman ei tunne kuuluvansa suomenruotsalaiseen akateemiseen porvaristoon, jonka parissa hän kasvanut. Hän ei pysty täyttäämään sen odotuksia. Hän kärsii oppimisvaikeuksista ja epäilee aivoissaan olevan jotain vialla. Luultavasti nykyään tuolla kokemuksella saisikin jonkin diagnoosin. Vaikka ruotsinkielinen porvaristo tuntuu vieraalta, kirjailija ei jo syntyperänsä vuoksi voi kuulua suomenkieliseen työväenluokkaankaan, vaikka se tuntuu suhtautuvan häneen myönteisemmin kuin kotiympäristö. Näin hän itse kirjoittaa:

Porvariksi syntyneenä minusta tuli sosialisti, akateemisesti predestinoituna minusta tuli boheemi. Minä hylkäsin suomenruotsalaisuuden suomalaisuuden hyväksi, se ei ollut vain uhmaa ja protestia: suomalaisessa lämmössä minä olen aina tuntenut itseni tervetulleemmaksi kuin suomenruotsalaisessa pakkasessa.

Historiallisesta merkittävyydestään huolimatta Ihminen joka järkkyi on mielestäni tässä ajassa luettuna lähinnä tuskastuttavan tylsä kirja. Mainittu Knausgård, jolta olen tosin lukenut vain Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan, kuvaa juopottelua ja hankalia perhesuhteita paljon lennokkaammin.

Sen sijaan Härkösen Loppuunkäsitelty on rankasta aiheestaan huolimatta viihdyttävä kirja alusta loppuun. Härkönen ei avaa kirjan kirjoittamisen motiiveja, mutta henkilökohtaisen surutyön lisäksi epäilen niissä olleen jotain samanlaista kuin Kihlmanillakin: tabuna pidestystä aiheesta kirjoittaminen voi auttaa samassa tilanteessa olevia.

Härkösen nuorempi sisar Kirsti eli Killi oli kärsinyt vuosia masennuksesta. Eräänä päivänä joulun alla hän hyppäsi talonsa katolta ja kuoli. Loppuunkäsitelty kuvaa kirjailijasisaren tuntemuksia noin vuoden ajalta itsemurhan jälkeen. Aluksi uutista on mahdotonta edes uskoa, mutta kuolemaan liittyvät käytännön järjestelyt pitävät surun kurissa. Sitten se iskee toden teolla. Vuoden kuluessa se ei katoa, mutta ei enää peitä alleen muita, iloisempia asioita. Härkösen tekstissä vuorottelee rakkaus sisarta kohtaan, viha ja syyllisyys. Olisiko teon voinut estää? Miksei Killi luottanut perheeseensä niin paljon, että olisi kertonut epätoivostaan?

Vaikka aihe on kauhea, Härkösen kirjaa leimaa musta huumori. Sen uskon auttaneen Härkösen ja muut omaiset pahimman yli.

Kihlmania on lukenut Kirjainten virrassa -blogin Hanna. Härköstä on luettu muun muassa Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjakaapin kummituksessa ja Oota, mä luen tän ensin loppuun -blogissa.


Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971), alkuteos Människan som skalv, suom. Pentti Saaritsa

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty (Otava 2005)

Åsne Seierstad: Yksi meistä

Kuva: WSOY

Muistan sen hyvin. Olin juuri lähdössä parin kuukauden työmatkalle Norjaan, kun sieltä kuului kauheita uutisia: Oslossa oli räjähtänyt pommi. Kirotut islamistit! Niinhän kaikki aluksi ajattelivat. Yhdistin tapahtuneen Naton operaatioon Libyassa. Pelotti ihan oman turvallisuudenkin puolesta.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei terroristin logiikka ole arkijärjellä ymmärrettävissä.

Yksi meistä. Sellainenhan Pohjoismaiden lähihistorian pahin terroristi Anders Behring Breivik on. Uhka ei tullutkaan ulkopuolelta vaan pohjoismaisten pellavapäiden joukosta. Toimittaja Åsne Seierstadin kirja kuvaa Breivikin tietä massamurhaajaksi. Tarinaan punoutuvat Utøya-nuorten elämänkerrat, tosin vahvasti de mortuis nil nisi bene -periaatteella. Välillä käy mielessä, lukeeko kirjaa tositapahtumiin perustuvana romaanina vai tietokirjana. Seierstad on käyttänyt laajaa lähdeaineistoa, mutta kyllä hän maalaileekin välillä melko vapaalla kädellä.

En suosittele kirjaa iltalukemiseksi. Se oli nimittäin niin jännittävä, että sen lukemiseen meni koko yö, joka olisi tarvittu kipeästi voimien uudistamiseen.

Kolmen vuoden takaisia tapahtumia tuskin tarvitsee tässä kerrata.

Seierstad on selvästi kirjoittanut kirjan kansainvälistä yleisöä ajatellen. Hän kuvaileekin kiinnostavasti poliittisten broilerien koulimista järjestöissä, työväenpuolueen politiikkaa yleensä ja maahanmuuton aiheuttamia ristiriitoja. Käy ilmi, että Breivik itse asiassa kasvoi ilmapiirissä, jossa sosiaalidemokratian vihaaminen ei ollut mitenkään harvinaista. Kun nuori Anders kerta toisensa jälkeen epäonnistuu pyrkimyksissään, hän uppoutuu ensin tietokonepeleihin, sitten islamkriittisiin blogeihin. Todellisuuden kadotessa vähitellen yhä kauemmas viha saa äärimmäisiä muotoja.

Palavaa vihaa sosiaalidemokratiaa vastaan on vaikea ymmärtää. Ymmärrän, että yhteiskunnassa on erilaisia poliittisia päämääriä, mutta kenelle ei oikeasti kelpaa esimerkiksi yleinen äänioikeus, vuosiloma tai kahdeksan tunnin työpäivä? Minun mielestäni pohjosmainen hyvinvointivaltio, jonka rakentamisessa sosiaalidemokraatit ovat kiistatta olleet keskeisessä osassa, on muutenkin nerokkain yhteiskuntamuoto tähän mennessä. Silti omassakin tutkimusaiheessani törmää vähän väliä siihen, että nimenomaan pohjoismaista sosiaalidemokratiaa pidetään esteenä kaikelle ylevälle.

Breivikin tapauksessa hyvinvointivaltio kuitenkin epäonnistui. Hänen perheessään laiminlyönnit ja huolenpidon puute periytyivät sukupolvelta toiselle. Perhe sai apua. Keinot eivät vain tepsineet. Valtio epäonnistui karmivalla tavalla myös tapahtamapäivänä. Jos poliisin organisaatio olisi toiminut tehokkaammin, joukkomurha Utøyalla olisi ehkä voitu estää jopa kokonaan.

Kirjan nimi on oikeastaan todella osuva. Se kertoo yhdestä norjalaisesta, mutta myös laajemmin yhteiskunnasta.

Breivikin sairaat ajatukset eivät olleet hänen omiaan. Ne ovat olleet olemassa jo ennen häntä. Onnettomien olosuhteiden vuoksi juuri Breivik antoi niille näkyvän muodon. Se henkilö olisi voinut olla joku muukin meistä. Löytyi muun muassa opiskelija, joka oli suunnitellut vastaavaa attentaattia ja harmistui, kun Breivik varasti idean.

Tavoitteissaan Breivik ei silti onnistunut. Työväenpuolue sai runsaasti myötätuntoa ja voitti seuraavat vaalit. Mielestäni silloinen pääministeri käytti tapahtunutta hyväkseen sangen häikäilemättömästikin. Luulisi kunnallisvaaleissa olleen muitakin teemoja. Myös työväenpuolueen nuorisojärjestö näyttää toipuneen nopeasti. Norjan-matkani alussa kaupungin torille tuotiin joka päivä kukkia. Syksyn edetessä ne saivat lakastua, eikä uusia enää tullut. Läheisensä menettäneiden elämä ei kuitenkaan palaa koskaan entiselleen.

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta (WSOY 2014)
Alkuteos: En av oss. En fortelling om Norge (2013)

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
Alkuteos: Irgendwann werden wie uns alles erzählen (2011)

Ei kai vuoteen 1990 sijoittuvaa romaania voi kutsua historialliseksi romaaniksi? Minähän muistan, kun Saksat yhdistyivät.

Matkustin muutama vuosi sitten Berliinin ympäristössä ja törmäsin yllättävään määrään Itä-Saksa-nostalgiaa. Minua jäi askarruttamaan, miksi osa paikallisista halukkaista halusi edelleen identifioitua nimenomaan itäsaksalaisiksi. Vaikutti kuitenkin siltä, etteivät he varsinaisesti kaivanneet sosialismia takaisin. Siksi Krienin romaanin lähtökohta tuntui kiinnostavalta. Miltä DDR:n asukkaista tuntui, kun yhteiskunta mureni ympäriltä ja ihanteet lakkasivat olemasta?

Vielä joskus kerromme kaiken tuo toki jonkinlaisen näkökulman aiheeseen. Itäsaksalainen perhe kohtaa ensimmäistä kertaa vuosiin länteen paenneita sukulaisiaan. Yhteiskuntien ja kulttuurien erot tulevat näkyviksi, kun pöydän ääressä lauletaan Keskitysleirilaulua ja kerrataan päähenkilön muistoja pioneerikurssilta. Vanhaan yhteiskuntaan kuului nuorisovihkimys, jossa nuoret lupasivat edistää sosialismia, ja käsikranaattien heittely koulun liikuntatunnilla.

Sen sijaan paljon puhuttu rakkaustarina on kirjassa aivan turha sivujuonne, joka pilaa muuten teemoiltaan kiinnostavan romaanin. Se on tylsä, epäuskottava, kaikin tavoin falski, kuten myös kirjan loppuratkaisu.