Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Jumala Dionysos ystävineen
Kuva: Wikimedia Commons

Jos pitäisi valita yksi kirja, mikä tietenkin on hyvin vaikeaa, Jumalat juhlivat öisin olisi ehkä mielestäni maailman paras kirja.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on kalifornialainen Richard, joka on hieman lahjakkaampi ja syvällisempi kuin kukaan kotiympäristössään. Hän vihaa kotiseutunsa banaalia ja pinnallista elämää ja tahtoo mahdollisimman kauas pois. Niinpä hän päätyykin opiskelemaan Hampden Collegeen itärannikolle, missä täysin uusi maailma avautuu hänelle. Jo luonnonolot ovat täysin erilaiset kuin kotona Kaliforniassa, mutta niin ovat ihmisetkin. Richardin perhe ei ole erityisen varakas, joten hän opiskelee stipendien turvin, kun taas suurin osa opiskelutovereista on rikkaista perheistä.

Richard on opiskellut aiemmin hieman klassisia kieliä ja tahtoisi jatkaa opintojaan collegessa. Käy kuitenkin ilmi, että Hampdenissa klassisten kielten opiskelijat muodostavat suljetun ja elitistisen ryhmän, johon ei hyväksytä ketä tahansa. Kreikan opiskelijat eivät ole tekemisissä muiden kanssa. Ryhmästä tulee Richardille pakkomielle. Lopulta hän pystyy osoittamaan kyvykkyytensä muille opiskelijoille ja hänet hyväksytään mukaan ryhmään (rakastan tätä kohtausta!). Se tarkoittaa käytännössä kaikkien siteiden katkaisemista muuhun yhteisöön.

Hurmaavan mutta häpeilemättömän elitistisen opettajansa Julianin johdolla kreikkaa ja hiukan latinaakin opiskelevat Richardin lisäksi nerokas mutta arkielämästä vieraantunut Henry, orvot kaksoset Charles ja Camilla, homoseksuaalinen Francis ja Bunny, joka on seurueessa aika outo ilmestys. Hän ei ole lahjakas eikä sivistynyt. Hänen kotitaustansa on varakas mutta rahvaanomainen. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mutta Bunny on inhottava, ja sen hän saa maksaa hengellään. Richardin tausta on huomattavasti vaatimattomampi kuin kenenkään muun, ja hän valehteleekin häpeämättömästi menneisyydestään. Hän haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä, mitä toverit käyttävätkin mielestäni varsin häikäilemättömästi hyväkseen.

Kirjan takakansitekstin kirjoittaja syyttää päähenkilöitä itsekkyydestä. Olen aina ollut eri mieltä. Takakannen tulkinta on toki helppo tehdä - ovathan henkilöt monellakin tavalla ajattelemattomia ja sitä paitsi erinomaisen etuoikeutettuja. Heitä on helppo pitää ylimielisinä. Mielestäni heidän tekemäänsä rikokseen ei kuitenkaan johda itsekkyys vaan yleisihmillinen halu päästä selville sellaisista asioista, joita ihmisen olisi ehkä parempi olla tietämättä. Asiaa edesauttaa päähenkilöiden eristäytyminen toistensa ja pari tuhatta vuotta aiemmin eläneiden kreikkalaisten seuraan.

Päähenkilöt opiskelevat pääaineenaan klassista kreikkaa, minkä lisäksi he perehtyvät muinaisen Kreikan kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Varsinkin Henry tuntee ne paremmin kuin sen yhteiskunnan, jossa hän itse elää. Kuinka ihania keskusteluja opiskelijat käyvätkään! Opintojensa myötä he tutustuvat myös jumala Dionysokseen ja tämän kunniaksi suoritettuihin riitteihin, mikä muuttaa heidän oman elämänsäkin suunnan. Mielestäni tämä teema on käsittämättömän kiehtova: Ihmisen sisällä piilevät kaaoksen voimat sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinka päästä eroon siitä tietoisuudesta, joka kontrolloi näiden voimien mellastusta? Ainakin itse olen niin tukahdutettu ihminen, että minun on hyvin vaikea päästää irti kenties liiallisestakin omien toimieni tarkkailusta ja arvioinnista.

Sitten tapahtuu se rikos. Kirjan loppupuoli on yhtä ahdistunutta kujanjuoksua. Kirja on kiehtova muttei mitenkään kevyttä luettavaa. Rikosta seuraa aina rangaistus, vaikkei lain koura tekijöihin asti ylettyisikään.

Muistan vieläkin ensimmäisen lukukerran. Oli talvi, olin luultavasti lukion toisella luokalla tai ehkä jo abiturientti. Jumalat juhlivat öisin löytyi silloisen kotikaupunkini kirjaston tänään palautetuista. Ahmin sen ällistyneenä ja ihastuneena. Kirja vaikutti omaan elämäänikin, sillä luultavasti se oli yksi niistä tekijöistä, joiden ansiosta uskalsin valita nykyisen urani. Tuohon asti olin ajatellut, että pitää opiskella jokin järkevä ammatti - viis siitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Lopulta ryhdyin kuitenkin humanistiksi vastoin lähipiirin odotuksia. Kreikkaa ja latinaakin olen yliopistossa opiskellut pitkälti tämän romaanin ansiosta, tosin vain sivuaineena.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY 1993)
Alkuteos The Secret History (1992), suom. Eva Siikarla

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)

Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.

Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.

Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.

Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.

Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.

Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.

Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.

Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.

Sapfo

Sapfo: Sapfon runoja (1966, WSOY), suom. Aapo Junkola, esipuhe Heikki Solin

Sapfo: Iltatähti, häälaulu (1969, Otava), suom. Pentti Saarikoski

Sapfoa pitäisi varmaankin lukea alkuperäiskielellä, jotta hänen mestaruutensa pääsisi oikeuksiinsa. Saisi kiinni runomitastakin ja kielen hengestä ja rytmistä. En vain ole koskaan osannut kreikkaa tarpeeksi hyvin ja sen vähänkin osaamani olen tainnut jo unohtaa.

Saarikosken käännös on se, johon yleensä viitataan. Hänkin suomensi runot (ilmeisesti) englannin- ja saksankielisten editioiden pohjalta. Sen sijaan Aapo Junkola käänsi tekstin suoraan kreikan kielestä. Enhän minä osaa käännöksiä arvioida. Junkola on perinteisempi, Saarikoski selvästi modernismia.

Vaikka Sapfoon viitattiin kreikkalaisessa kulttuurissa Runoilijattarena - kaikki siis tiesivät ilman nimen lausumista, kenestä on kyse - vain yksi hänen runoistaan on säilynyt nykypäivään kokonaisena. Muista on jäljellä vain fragmentteja sieltä täältä ja kääntäjien arvauksia, mitä hän on mahdollisesti yrittänyt sanoa. Väkisinkin nykyeditiot jäävät siis aika hämäriksi. Sapfon elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja kadonneiden pätkien vuoksi hänen runoistaankin on tullut salaperäisempiä kuin ne ovat olleet kirjoittamishetkellä. Etenkin Saarikosken palasteleva tyyli vielä korostaa runojen hajaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Se lienee aivan paikallaan.

Kun juuri mitään ei tiedetä, jää paljon tilaa kaikenlaisille tulkinnoille. Osa Sapfon runoista on suunnattu jumalattarille, toiset taas selvästi lihaa ja verta oleville naisille. Myöhemmin kukin aikakausi on omien tarpeidensa mukaan yrittänyt arvailla, millainen on ollut Sapfon suhde näihin naisiin. Ovatko he olleet naisten kulttiyhteisön jäseniä, Sapfon oppilaita vai ihan vain rakastavaisia? Rakkaudestahan runot selvästi kertovat, mutta onko rakkaus sisarellista vai eroottista?

On sinänsä aika koominen kysymys, olivatko nämä Lesboksella asuneet naiset lesboja vai eivät.

Ja ovatko kaikki rakastetut edes naisia? Käännösten erot vaikuttavat aika lailla tulkintaan:

Jos rakastat minua

etsi nuorempi

minä en sietäisi asua kanssasi

koska olen sinua vanhempi

(Saarikoski)

mutta jos sinä

rakastat minua

nai nuori nainen

en voisi elää

nuorukaisen kanssa

ja vanhentua

(Junkola) 

Aika eri asioista puhutaan sellaisessa maailmassa, jossa sukupuolineutraalia avioliittoa ei todellakaan ollut!

Toisaalta Junkolan käännökseen esipuheen kirjoittanut Heikki Solin sanoo suoraan, ettei ihailtu lyyrikko voi olla mikään sairas pervoilija. Kuvastaako Junkolan käännöskin lähinnä sodanjälkeisiä asenteita? Korostan edelleen, etten osaa kylliksi kreikkaa enkä tunne lainkaan säilyneitä runofragmentteja, joten ihan arvailua tämä on vain.

Joka tapauksessa Sapfon runoissa liikutaan kaukana sekä ajallisesti että kulttuurisesti, ja kun alkuperäisestä kontekstista ei tiedetä paljon mitään, runoja voi kai tulkita ihan oman mielensä mukaan. Eroaako niin sanottu romanttinen rakkauskaan nyt niin kauheasti muista rakkauden lajeista? Jos kerran alkoholismistakin voi kirjoittaa laulun, joka menee täydestä miehen ja naisen välisen romanttisen rakkauden kuvauksena. Olipa rakkaus millaista tahansa, nasevasti Sapfo sitä kuvaa.

minun mielestäni

kaunein on se jota rakastaa

(Saarikoski)

Niin minunkin mielestäni.

Tässä toinen minusta tuntuu -mielipide: Kreikkalaista runoutta lukee kyllä ihaillen, mutta silti jokin osa siitä jää vieraan tuntuiseksi. Sen sijaan roomalainen runous tuntuu kovasti modernilta ja ajankohtaiselta.

Idolini - yksi heistä - emeritusprofessori Teivas Oksala, nerokas runoilija itsekin, sanoi luennollaan jotain siihen suuntaan, että länsimainen kulttuuri syntyi, kun roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen kulttuurin ja tekivät siitä omanlaisensa version. Tuntuuko roomalainen runous siis tutummalta kuin kreikkalainen, koska se on länsimaista kulttuuri ja kreikkalainen vasta jotain sitä edeltävää? Sitäpä tässä voidaan mutuilla.

Ihmisten itsensä en usko muuttuneen miksikään.