Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Olen monesti ihmetellyt, miksi homoromaanit ovat usein niin outoja, kuten vaikkapa Otto Lehtisen Wurlitzer, joka jäi keväällä kesken. Olen kaivannut tarinaa arkiuskottavista homoista. Ehkä olen aiemmin valinnut luettavani huonosti. Onneksi Jonas Gardell loistaa juuri tavallisen ihmisen kuvaajana, niiden rakkautta ja hyväksyntää janoavien nuorten miesten, jotka saapuivat Tukholmaan 1980-luvun alkupuolella ja joiden toiveikkaat ponnistelut homojen vapauttamiseksi vaihtuivat sairasvuoteisiin ja hautajaisiin, joissa nuorena kuolleista tehtiin yhteisön silmissä taas heteroita.

Gardell kuvaa riipaisevasti myös nuorten homojen suhteita vanhempiinsa. Useimpien päähenkilöiden vanhemmat ovat rakastavia ja hyvää tarkoittavia. Joskin Rasmuksen vanhemmat rakastavat ainokaistaan omistavalla ja ahdistavalla tavalla, joka tuskin suo tälle tilaa hengittää. Benjaminin vanhemmat taas ovat vakaumuksellisia Jehovan todistajia, jotka oppinsa mukaisesti hylkäävät homoksi paljastuneen poikansa kokonaan. Rakkaus ei tarkoita hyväksymistä ja on välillä tuskallista kaikille osapuolille, etenkin kun hyväksyntä olisi vielä täysin ristiriidassa ympäröivän yhteisön tuomitsevien ja vanhoillisten arvojen kanssa, ja niitähän vielä 80-luvulla riitti Ruotsissakin, jota sentään Suomesta käsin pidetään edistyksellisenä yhteiskuntana.

Trilogian päähenkilöt jättävät siis taakseen lapsuuden ja nuoruuden, joka on ollut monelle hankala. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on ollut työlästä olla erilainen. Poikkeus on Benjamin, joka on nauttinut lapsitähden asemastaan Jehovan todistajien yhteisössä, kunnes rakastuminen suistaa hänen elämänsä raiteiltaan. Tukholmassa nuoret miehet tutustuvat toisiinsa ja solidaariseksi osoittautuvaan homoyhteisöön, jonka keskeinen hahmo on ihastuttava Paul. Paulille homoidentiteetti ei ole lainkaan hankala asia, vaan päin vastoin hän pyrkii suorastaan liioittelemaan sitä. Miehet ovat kuin perhe. Gardell kuvaa kuitenkin jokseenkin proosallisesti myös homojen lihatiskikulttuuria, jonka keskeinen osa olivat irtosuhteet ja jossa nuoruus ja kauneus ovat kaikki kaikessa. Vaihtuvien kumppanien ja anonyymin seksin maailmassa kirjan julmin päähenkilö, hi-virus, leviää ja tuhoaa nuoren miehen toisensa jälkeen.

Ennen hi-viruksen leviämistä Pohjoismaihin homojen vapautusliike oli hyvässä nosteessa. Aluksi lähinnä homojen ja narkomaanien keskuudessa levinnyt sairaus teki heistä jälleen ennen kaikkea yhteiskunnallisen kontrollin kohteita. Yhteiskunta halusi merkitä ja eristää - kirkon mielestä sairaus oli rangaistus syntisestä elämäntavasta. Terveydenhoitojärjestelmäkään ei mielellään olisi hoitanut saastaisiksi ja syntisiksi leimattuja potilaita, vaan nämä eristettiin paljon tiukemmin kuin tieto taudin leviämisestä olisi edellyttänyt. Tähän viittaa trilogian nimikin. Gardellin mukaan jopa lääkkeitä ei olisi mielellään suotu sairastuneille sen jälkeenkään, kun niitä oli lopulta kehitetty. Lopulta hiv kuitenkin pakotti muun yhteiskunnan ottamaan homoyhteisön vakavasti. Samalla homokulttuuri kesytettiin parisuhde- ja perhekeskeisiin raameihin, minkä seurauksena toki saatiin tasa-arvoinen avioliittolaki, mutta samalla homojen vapautusliike menetti kapinallisen puolensa, joka pyrki ylipäätään kyseenalaistamaan valtavirtayhteiskunnan käsitykset seksistä ja sukupuolesta. Marginaalisuuden ja hyväksyttävyyden ongelmakenttä puhuttaa edelleen, muun muassa täällä ja täällä ja täällä. Mielestäni on hienoa, että Gardell ei vain söpöstele vaan tuo esiin myös tämän puolen vapautuskamppailusta.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on tärkeä dokumentti homojen ihmisoikeuksien kannalta käänteentekevästä aikakaudesta ja sen nuorista uhreista. Vaikka ihailen romaanien verta ja lihaa olevia henkilöitä, trilogiassa on kuitenkin paljon aineksia, jotka heikentävät sen arvoa romaanikirjallisuutena. Katsaukset aikakauden yhteiskunnalliseen keskusteluun tuovat tärkeää taustaa etenkin niille lukijoille, joille ne ovat vieraita. Monille tulee yllätyksenä, miten uusi asia homojen oikeudet oikeastaan ovat. Historiapätkät eivät kuitenkaan istu luontevaksi osaksi tarinaa. Muutenkin kirjoissa on mielestäni itsetarkoituksellista sinkoilua edestakaisin ajassa, liikaa toistoa ja tarpeetonta dramatiikkaa tyyliin "sillä hetkellä he eivät vielä tienneet, kuinka kauheaa heidän elämästään tulee". Parhaat palat olisivat mahtuneet yhdenkin romaanin kansien sisään.

Samaan aikaan Suomessa: Homo-Suomen historia



Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar)

1. Rakkaus (Kärleken), Johnny Kniga 2013, suom. Otto Lappalainen
2. Sairaus (Sjukdomen), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen
3. Kuolema (Döden), Johnny Kniga 2014, suom. Otto Lappalainen

Jan Guillou: Sokea piste

Suuri vuosisata -sarjan neljäs osa Sokea piste lojui yöpöydälläni kuukausitolkulla. Olin vastenhankainen tarttumaan siihen, koska aihe, toinen maailmansota, tuntui etukäteen ahdistavalta. Sodanuhkaa ja ihmisoikeuksien kyseenalaistamista tuntuu olevan ilmassa aivan liikaa muutenkin. Erinomaisen aloitusosan jälkeen seuranneet Keikari ja Punaisen ja mustan välissä eivät päässeet edeltäjänsä tasolle eivätkä luvanneet hyvää sarjan jatko-osille. Toisaalta tunsin kirjan lukemisen pakottavaksi moraaliseksi velvollisuudeksi. Onhan sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta kertova kirjoitus ylivoimaisesti tämän blogin luetuin teksti.

Olin turhaan huolissani. Jan Guilloun kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Sokeassa pisteessä, joka on mielestäni sarjan toistaiseksi paras osa. Lyhyesti sanottuna se on upea romaani, jonka ahmaisee hetkessä.

Aiemmissa osissa näkökulma pomppi sinne tänne. Sokean pisteen päähenkilö on yksin Lauritz, joka on muuttunut Sillanrakentajien tarunhohtoisesta sankari-insinööristä lihaa ja verta olevaksi täyteläiseksi romaanihahmoksi. Muutkin perheen jäsenet ovat kokeneet kovia, mutta Lauritzin tragedia liikuttaa erityisesti, koska hän pyrkii aina hyvään mutta kohtaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja. Maailmansodan aikana hän ei pidä Hitleristä, mutta toivoo Saksan voittoa. Toisaalta hän tahtoisi, että Saksan miehittämä syntymämaa Norja vapautuisi pian. Yksi hänen lapsistaan on SS-joukoissa, toinen taas Norjan vastarintaliikkeessä. Perheessä on monenlaisia käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa velvollisuutensa täyttäminen. Myös henkilökohtaiset kiusaukset uhkaavat Jumalaan uskovan perheenisän mielenrauhaa.

Saksalaismielisen ruotsalaisen yläluokan kuvaus on todella kiinnostavaa, samoin romaanin välittämä ajankuva sodan aikaisesta Ruotsista. Suomen tilanteen tunnemme liiankin hyvin, mutta harvoin kirjoitetaan, mitä länsinaapurissa tuolloin tapahtui. Guillou tuntuu kuitenkin jopa viisastelevan, kun hän asettaa vastakkain romaanihenkilöiden ja jälkiviisaan lukijan tietämyksen. Tietenkään Dresdeniä ei pommiteta, eihän? Mikä sitten on sokea piste - tai mitä ei haluta nähdä? Esimerkiksi natsihallinnon hirmuteot - tietenkin.

Viimeisillä lehdillä tarina jää varsin jännittävään kohtaan, joten lisää kansainvälisen insinööriperheen vauhdikkaita käänteitä lienee odotettavissa.


Jan Guillou: Sokea piste (Like 2015)
Alkuteos Att inte vilja se (2014), suom. Taina Rönkkö

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Kirjailija on löytänyt maailmasta virheen. 1930-luvulla Ruotsissa ja muuallakin Euroopassa oli rotuteorioita ja luokkaristiriitoja. Kaikkihan me tiedämme, mihin sellainen johti. Naisia aliarvioitiin, ja tieteen etiikassakin oli sanomista nykyisiin käytäntöihin verratuna. Yliopistoinstituutio oli vain yläluokan keino pönkittää asemaansa. Mutta onko tästä kaikesta pitänyt kirjoittaa romaani? Onko tietokirjamarkkinoilla jo turhan ahdasta? Kirjan käsittelemät asiathan ovat jo vallan hyvin tiedossa. Jos haluaa kirjoittaa politiittisen pamfletin, kirjoittaisi sitten sellaisen eikä rikosromaania.

Kirjan päähenkilöt ovat taustaltaan yläluokkainen ja töykeä komisario Hell ja hänen apulaisekseen valitsemansa poliisisisar Maria Gustavsson, joka puolestaan kuuluu työväenluokkaan ja on joutunut perheen köyhyyden vuoksi jättämään sairaanhoitajaopinnot kesken. Naisen ottaminen mukaan murhatutkimukseen järkyttää kaikkia. Maria kokee alemmuudentuntoa, ja myös Helliä piinaavat lapsuuden möröt. Yhdessä he tutkivat lääkärin raakaa ja omituista murhaa. Romaani kuuluukin siihen pohjoismaiseen dekkarigenreen, joka pyrkii keksimään mahdollisimman inhottavia rikoksia. Poliisien lisäksi kirjassa seikkailee pahislääkäreitä ja kadotettua Berliiniä muistelevia liberaaleja älykköjä.

Romaanin maailmankuva on ahtaan mustavalkoinen. Maailma näyttäytyy taistelukenttänä sekä yhteiskuntaluokkien että sukupuolten välillä. Vain poikkeusyksilöt, kuten kirjan päähenkilöt, pystyvät yhteistyöhön luokkia ja sukupuolia erottavien rajojen yli. Rotuhygieniaa ja kansallissosialistisia oppeja vastaan saarnaataan lähes joka sivulla sellaisella innolla, että melkein alkaa tehdä mieli väittää vastaan. Muistuttaa vaikka, että rotuhygienia oli vain yksi osa rationaalista, tieteeseen perustuvaa (lue: rationaalisena pidettyä, tieteellisinä pidettyihin asioihin perustuvaa) yhteiskuntasuunnittelua, jonka toinen puoli tuotti niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointivaltion.

Poliittinen romaani on vaikea laji. Jan Guillou on ainoita tietämiäni kirjailijoita, jotka onnistuvat kirjoittamaan lennokkaasti, vaikka romaanien sisältö on yhtä poliittista kannanottoa. Anna Lihammer ei valitettavasti ole Jan Guillou. Hänellä ei ole tyyliä ja taitoa saada poliittista viestiä luontevaksi osaksi tarinaa. Teksti on pelkkää paasausta ja muistuttaa paikoin koululaisen kirjoitelmaa sekä tyyliltään että näkökulmiltaan. Esimerkki:

Professori kalpeni ja näytti tyytymättömältä. Häntä taisi ärsyttää Hellin vihjaus, että heidän laitostaan koskivat samat lait kuin muitakin paikkoja, Maria tuumi. Verrata nyt instituuttia muihin murhapaikkoihin ja heitä itseään muuhun yhteiskuntaan! Vaikkapa sellaisiin kuin Maria. Työväenluokan roskasakkiin. Ihmissaastaan.

Tätä kökköä riittää lähes koko kirjan pituudelta. Viimemetreillä kerronta itse asiassa paranee siedettäväksi, kun kirjailija uskaltaa heittäytyä tarinan varaan ja jättää paasaamisen vähemmälle. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin huono, ja se on sääli, sillä tästä aihepiiristä olisi voinut vähemmällä paatoksella saada kelvollisen romaanin ja kirjan aihehan on tärkeä. Jos ihmisarvon kunnioituksesta tingitään, kuka tahansa voidaan hakea seuraavaksi. Ihmisten jaottelu eriarvoisiin ryhmiin on kivaa vain niiden kannalta, joilla on valta päättää, kuka valitaan ja kuka jätetään ulkopuolelle. Lukijan omillekin tulkinnoille tarvittaisiin kuitenkin tilaa romaanikirjallisuudessa.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Atena 2015)
Alkuteos: Medan mörkret faller (2014), suom. Ulla Lempinen

Kalle Blomkvist

Suosikkisarja jatkuu. Vuorossa on Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -trilogia. Lindgren tunnetaan parhaiten lastenkirjoistaan, mutta tämä sarja on suunnattu arviolta yläkouluikäisille nuorille. Ensimmäisellä kerralla kirjoja lukiessani olin vielä sen verran pieni, että meillä juhlittiin joko minun tai sisareni syntymäpäivää. Talo oli täynnä lapsia, ja leikimme piilosta. Suostuin koko ajan vapaaehtoiseksi etsijäksi, koska muiden etsiessä piilopaikkoja saatoin käyttää ajan hyväkseni ja lukea Kalle Blomkvistin seikkailuista. Sittemmin olen lukenut nämä kirjat lähes joka vuosi kypsään aikuisuuteen asti, eli ne todellakin puhuttelevat myös aikuista.

Kalle Blomkvist rakastaa yli kaiken salapoliisiromaaneja ja haaveilee salapoliisin työstä. Hänen isänsä tahtoisi hänen jatkavan sekatavarakauppaa. Mutta mitäpä kauppiaan ura olisi verrattuna salapoliisin jännittävään elämään! Harmikseen Kalle sattuu elämään rauhallisessa ruotsalaisessa pikkukaupungissa, jossa ainoa rikos miesmuistiin on juovuksissa tehty kolehtivarkaus ja tuolloinkin varas palautti rahat heti selvittyään. Kalle pääsee selvittämään rikoksia ainoastaan mielikuvituksessa, jossa hän ei ole nuori poika vaan jo varttunut ja elämää nähnyt mies. Hän kadehtii kirjallisia esikuviaan, jotka saavat tehdä työtään Lontoon tai Chicagon vaarallisilla syrjäkujilla ja saavat myös yhteiskunnalta ansaitsemansa tunnustuksen sankaruudestaan rikollisuuden vastaisessa taistelussa. Kotikaupungissa kaikki vain nauravat Kallen haaveille. Hän tekee kuitenkin ahkerasti havaintoja mahdollisista rikollisista. Kun lopulta alkaa tapahtua, havainnot ja salapoliisintaidot tulevat tarpeeseen.

Salapoliisijuoni hallitsee etenkin kahta ensimmäistä kirjaa. Kolmannessa haaveet ovat jo jääneet hieman taka-alalle ja nuoret joutuvat tekemisiin rikollisten kanssa lähinnä sattumalta. Toinen jatkuva juoni on Ruusujen sota, Englannin historiasta innoituksensa saanut leikki. (Ilman Lindgreniä olisin tuskin koskaan kuullutkaan kyseisestä sodasta. Ei meille tällaista koulussa opetettu eikä edes yliopistossa.) Valkoiseen Ruusuun kuuluvat Kalle ja hänen ystävänsä Anders ja Eva-Lotta. Punaiseen Ruusuun kuuluvat Sixten, Benka ja Jonte, jotka ovat leikissä pahimpia vihollisia mutta muuten parhaita ystäviä. Leikki on jatkunut jo monta kesää. Kun koulut alkavat, se nimittäin jää aina tauolle. Ruusujen sodassa joukkueet pyrkivät parhaansa mukaan ärsyttämään toisiaan, varastamaan toistensa salaisia papereita ja kamppailemaan Valtakiven omistuksesta. Leikkiin kuuluu tappeluita, hurjia takaa-ajoja pitkin kaupungin öisiä katuja ja erilaisten arvoitusten selvittämistä. Valkoisten suurin salaisuus on ryövärikieli, jonka Eva-Lotan isä on opettanut tyttärelleen ja tämän tovereille. Kirjat ovat leikin ylistystä, ja leikissä opituilla taidoilla pärjätään myös tositilanteessa roistoja vastaan.

Nuorten kesälomat ovat ihanaa vapauden aikaa. On joitakin velvollisuuksia, kuten vanhempien liikkeissä auttelu, mutta suurimman osan ajasta nuoret juoksentelevat paljain jaloin pitkin kaupunkia ja lähiseudun auringon polttamia nurmikoita. Kukaan ei vahdi eikä vartioi. Toisaalta pikkukaupunki onkin idylli, jossa kukaan ei oleta voivan tapahtua mitään pahaa. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun loppupuolelle. Toinen maailmansota on juuri päättynyt, mutta eipä se ole juuri ruotsalaisten lasten ja nuorten elämään muutenkaan vaikuttanut. Ainoastaan viimeisessä kirjassa uuden sodan uhka tulee esiin ja silloinkin vain viittauksenomaisesti. Pikkukaupungissa kaikki on turvallista ja tylsää. Eletään varsinaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki syövät ja nukkuvat samaan aikaan ja muutenkin on itsestään selvää, kuinka kunnon ihmiset elävät. Edes luokkaerot eivät häiritse idylliä. Kummassakin Ruusujen sodan joukkueessa on kaksi porvarillisen perheen lasta ja yksi työläiskodin kasvatti. Valkoisissa suutarin poika Anders on peräti joukon johtaja.

Kirjat kertovat kolmesta (ilmeisesti) peräkkäisestä kesälomasta. Ensimmäisessä tarinassa nuoret ovat noin 12-vuotiaita eli murrosiän kynnyksellä ja toki vanhenevat vuosi vuodelta. He ovat kuitenkin nykynuoriin verrattuna todella lapsia ja leikkivät täysillä yläkouluikäisinäkin. Kuitenkin etenkin pojat osaavat paljon sellaisia asioita, joita nykynuoret tuskin osaavat ainakaan noin itsestäänselvästi. Kalle esimerkiksi ajaa moottoripyörällä ja käyttää radiolaitteita, tuosta vain, ilman harjoitusta. Pojilla on tietenkin aina mukana linkkuveitsi, jolla voi tehdä vaikka mitä. Kalle tekee rikosteknisiä tutkimuksia omilla kemistinvälineillään. Olivatko 40-luvun nuoret oikeasti näin näppäriä? Johtuiko se siitä, ettei heidän peräänsä juuri katsottu vaan kaikkea saattoi kokeilla ilman valvontaa? Muistan kyllä isän isoveljien kertoneen, että he esimerkiksi valmistivat dynamiittia tuonikäisinä.

Toisin kuin henkilöiden iästä voisi ajatella, nuorten seksuaalisuus puuttuu täysin kirjoista. Kalle ja Anders ovat toki kuollakseen ihastuneita Eva-Lottaan, mutta se on lapsen ihastusta, johon ei liity ainakaan tietoista seksuaalista tunnetta. Miksi Lindgren on halunnut kuvata päähenkilöitään niin viattomina? Luultavasti hormonit hyrräsivät tuossa iässä 40-luvullakin. Jos ei voinut suoraan puhua, olisi voinut vihjata, mutta ei näissä kirjoissa ole edes vihjauksia. Toisaalta eipä niitä tarinassa tarvitakaan.

Mielestäni kirjat kertovat silti aikuistumisesta. Rikoksia ratkoessaan nuoret joutuvat tekemisiin pahojen asioiden kanssa. Ne ovat aivan jotain muuta kuin salapoliisiromaanien kuvitteelliset rikokset. Yksi merkki aikuistumisesta on Kallen siirtyminen pois mielikuvitusmaailmasta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hänen leikissään on mukana kuvitteellinen nuori ihailija, eräänlainen tohtori Watson, joka auliisti kiittelee hänen ponnistuksiaan ihmiskunnan eteen. Kalle mestarietsivän lopussa tämä hahmo kuitenkin haihtuu kesäyöhön eikä enää palaa. Minusta kohtaus on ollut aina ahdistava. Tarkoittaako aikuistuminen sitä, ettei enää voi haaveilla? Muistan myös sisareni kokeneen kohtauksen samalla tavalla.

Ryöstetyn Rasmuksen alussa nuoret vielä leikkivät Ruusujen sotaa aivan kuin ennenkin. Ei voi olla ajattelematta, että he leikkivät sitä viattomina viimeisen kerran, ennen kuin yllättävät tapahtumat taas kerran lopettavat leikin. Tapahtumien jälkeen leikki ei voi enää jatkua samanlaisina kuin ennen. Muutenkin Ryöstetyssä Rasmuksessa on mielestäni jotain surullista. Päähenkilöt muuttuvat, etenkin Eva-Lotta. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa hän on peppipitkätossumainen rämäpää, joka leikkii samoja leikkejä kuin pojat. Minustakin poikien leikit ovat olleet aina hauskempia kuin tyttöjen leikit, joten olen aina tuntenut sympatiaa häntä kohtaan. Kun nuorten täytyy ottaa vastuu pienestä Rasmuksesta, Eva-Lotta herää sovinnaisempaan tyttöyteen ja naiseuteen, johon kuuluu luonnostaan hoivaaminen. Pojat eivät koe tällaista muutosta. Ryöstetyssä Rasmuksessa on hienoja ja syvällisiä, yhteiskunnallisestikin puhuttelevia teemoja, mutta jotenkin tarina on jo mennyt pilalle ja menettänyt kirkkaimman hohtonsa. Aikuistuminen on kuitenkin aika tylsää.


Astrid Lindgren:

Yksityisetsivä Kalle Blomkvist (WSOY 1948), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist (1946), suom. Laila Järvinen

Kalle mestarietsivä (WSOY 1953), alkuteos Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt (1951), suom. Laila Järvinen

Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä (WSOY 1954), alkuteos Kalle Blomkvist och Rasmus (1953), suom. Laila Järvinen

Jan Guillou: Varkaiden markkinat

Innostuin Yläluokka-kirjan ansiosta tarttumaan jälleen kerran yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Siinä ryhmä tukholmalaisia poliiseja tutkii erikoisten omakotitalomurtojen sarjaa. Varkaat vievät uusrikkaiden asunnoista taidetta ja vuosikertaviinejä. Asukkaat ovat aina sopivasti poissa, missään ei näy murtojälkiä. Ryöstöt vaikuttavat sisäpiirintyöltä, mutta miksi superrikkaat kävisivät varkaissa? Kesän ja syksyn aikana Tukholmassa rakastutaan - ja murhataan ulkoministeri. Mukana juonen pyörteissä on myös Pahuudesta tuttuja henkilöitä.

Jan Guilloun Varkaiden markkinat on avoimesti poliittinen ja yhteiskuntakriittinen romaani. Se ei kuitenkaan vähennä tarinan vetävyyttä. Kritiikin kärki kohdistuu uusrikkaaseen liikemieseliittiin ja sen moraaliin - tai pikemminkin moraalin puutteeseen. Uusrikkailla on rahaa ja valtaa, mutta ei sen vastapainona velvollisuudentunnetta, makua tai käytöstapoja. Oman voiton maksimointiin pyritään jopa lain rajoja venyttäen. Kuinka käy, kun he joutuvat rikoksen uhreiksi? Ketä Guillou oikeastaan tarkoittaa varkailla?

Sain vuonna 2005 joululahjaksi ja olen lukenut sen siitä lähtien joka vuosi. Miksi? Eihän kirja kuitenkaan mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Se on kuitenkin hyvin sujuva hyvänmielen kirja, jossa riittää hykerryttäviä käänteitä ja kiinnostavia henkilöitä. Lopussa kirkasotsaiset päähenkilöt voittavat ja pahikset nujerretaan. (Luulen, ettei juonipaljastus tule yllätyksenä Guilloun tuotannon ystäville.) Talousrikollisuus ja veronkierto jäävät kuitenkin elämään, kunnes yhteiskunnassa toisin päätetään.

Kirjassa riittää kaikenlaisia sivujuonia. On metsästysretkiä, viininmaisteluita ja rakkauskiemuroita. Aivan kaikkea en jaksa lukea joka uusintakerralla. Kun juoni on tuttu ja tietää, kuinka lopussa käy, voi keskittyä maistelemaan parhaita paloja matkan varrelta.

Mies ei eleelläkään osoittanut, että olisi valinnut jotain muuta, kehui hänen makuaan, viittasi hovimestarin luokseen, vaihtoi nopeasti ranskaksi kun huomasi sen olevan yksinkertaisempaa, pyysi yhtäkkiä anteeksi ja selitti, että madame on ruotsalainen, ja sitten he kuulostivat hetken ranskalaiselta kahvimainokselta kunnes homma oli ohi. (s. 29) 

Ponti asui niin kuin hän oli osoitteen kuultuaan kuvitellutkin, de Geersgatanilla Gärdetissä, viidennessä kerroksessa. Jo ympäristö sai hänet ajattelemaan omia vanhempiaan, hienoa muttei liian hienoa, keskiluokkaista mutta vähän ylempää keskiluokkaa, koulutusta ja tyyliä ja pettymystä tytärtä kohtaan, josta tuli vain poliisi (kunnes isä ymmärsi, että ylikomisario vastasi arvoltaan ainakin everstiluutnanttia), naisia jotka kävelyttivät pikkuruisia koiriaan ja lapsia jotka leikkivät kiltisti ja mallikkaasti. Portaikko oli marmoripinnotteinen, mutta hillittyä ruotsalaista vihreää, vaaleanruskeaa ja hiukan mustavalkoista marmoria, kuten vanhoissa lakkautetuissa mielisairaaloissa. Sopivan hienoa, pidättyväistä ja hyvän maun mukaista, ainakin ennen vanhaan. (s. 90-91)

Eihän näissä pätkissä ole mitään erityistä. Silti nautin niistä yhtä paljon jokaisella lukukerralla. Guilloumainen rönsyilevä kuvailu osuu niin maaliinsa. Lieneekö juuri rönsyilyn syytä, mutta en ole koskaan tykännyt lukea Guillouta ruotsiksi. Suomentaja osaa kieltä selvästi paremmin kuin minä.

Kuten luokkatietoiseen mielialaan virittynyt lukija huomaa, eivät hyviksetkään - joista edellä siteeratut pätkät kertovat - varsinaisesti mihinkään alaluokkaan kuulu. Hekin ovat menestyneet elämässään omalla työllään ja kotoa perityn sosiaalisen pääoman turvin. Itse asiassa he siis edustavat Kolbea mukaillakseni melko tyypillistä ruotsalaista meritokraattista yläluokkaa. Guilloun kritiikki ei kuitenkaan kohdistu siihen. Kuulu vain yläluokkaan kunhan maksat verosi, voisi olla Guilloun sanoma tiivistettynä. Ja poliisit ovat hyviksiä.


Jan Guillou: Varkaiden markkinat (Like 2004)
Alkuteos Tjuvarnas marknad (suom. Tuula Tuuva)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa (Schildts & Söderströms 2013)
(Alkuteos Den vackraste på den svarta jorden 2013)

Onneksi en raahannut kesälomareissulle puolta laukullista kirjoja aivan turhaan. Siinä missä Vielä joskus kerromme kaiken oli ankara pettymys, muun muassa Erik Wahlströmin uusin romaani Kaunein on se jota rakastaa paljastui aivan mainioksi pikku romaaniksi.

Kuulostaako nimi tutulta? Aivan - säe Sapfon runosta. Googlailin, mitä runosta on kirjoitettu muualla, ja huomasin, että tällainen romaanikin on olemassa. Pitihän se sitten hakea lähikirjastosta ennen reissuunlähtöä. Kun kissamuumion ympärille käärityistä papyruksista löytyy katkelmia Sapfon runoista ja koptinkielisistä evankeliumeista, olisi pedattu lähtökohdat jopa Da Vinci -koodin tyyliselle hölynpölylle. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin aivan mainio, kun hiukan reppana professori Martin Green (äännetään ruotsalaisittain) saa puolilaittoman muumio-ostoksen seurauksena riesakseen niin kissaihmiset kuin samasta huippuvirasta kilpailevan kollegankin.

Googlailun perusteella vaikuttaa siltä, että kirjaa on pidetty outona ja sekavana. Päähenkilöitä on toki suhteellisen paljon. Lisäksi yksi päähenkilö näkee päiväunia Sapfosta, joten välillä tarinassa pujahdetaan 2500 vuoden takaiseen Kreikkaan. Aivan hervottoman hilpeää sekin - kukapa ei olisi joskus haaveillut rock-tähdistä tai paidattomista jalkapalloilijoista (huomaa ajankohta!), mutta että kreikkalaisesta runoilijasta! Se on melkein yhtä hassua kuin kielitieteilijä-professori pornotietokonepelin pauloissa.

Ylipäätään tykkään kovasti romaanin yliopistolaisista. Vaikka akateemisen maailman kilpailu kuvataan niin raadollisena kuin se on, tutkijat ja opiskelijat ovat juuri sellaisia suloisen höpsähtäneitä, älykkäitä ja uteliaita tyyppejä kuin parhaimillaan todellisuudessakin. Siinä vaihessa kun arkinen tutkimus alkaa maistua puulta, mikä olisikaan parempaa kuin virkistäytyminen tällaisen höpsöttelyn äärellä.

Papyrusten tutkimuksesta en tiedä paljon mitään, ja kreikan tuntemuskin on kovasti ruosteessa, mutta sinänsä kirjassa esitetyt asiat vaikuttavat varsin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen prosessin päätteeksi Wahlström on päätynyt kirjoittamaan tällaisesta aiheesta.

Romaanissa sangen monenlaiset ainekset yhdistyvät toisiinsa. Toisaalta se muistuttaa jännäriä - tai sellaisen parodiaa - toistaalta taas villasukanlämpöistä romanssia. Romanssin parodiaa en tähän ehdota. Kyllä ne ovat aitoja tunteita. Intertekstuaalisuutta on paljon, ja jos lukija ei tunne yhtään antiikin kirjallisuutta tai mytologiaa, tarinan seuraaminen voi olla vaikeaa - viittauksia kun ei pahemmin selitellä. On ovela ratkaisu ujuttaa Runoilijatar tarinaan yhden henkilön sepittämänä eräänlaisena fan fictionina. Kuten aiemmin kirjoitin, kun mitään ei tiedetä, voidaan kuvitella mitä vain.

Wahlström on suomenruotsalainen kirjailija, mutta Suomen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä lukuun ottamatta yhtä Topelius-sitaattia, mikä sekin on toki alun perin kirjoitettu ruotsin kielellä. Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Ruotsiin, joten mieli tekisi lukea teos pikemmin ruotsalaiseen kuin suomalaiseen kirjallisuuteen.

Suosittelen kirjaa ennen kaikkea niille, jotka jaksavat huvittua yksityiskohdista eivätkä ota osin aika surrealistisia juonenkäänteitä liian vakavasti.

Harmaita ruotsalaisia poneja

Nan Inger:
Perheeseen tuli poni 1975 (Sedan red jag Dunet 1968)
Tyttö ja tytöllä hevonen 1977 (Att vara flicka och ha egen häst 1969)
Seuraavana ratsastaa Piglet Ek 1978 (Var god rid! 1970)

Lisbeth Pahnke: Britta-sarja 1971-80 (ruotsiksi 1966-1979)

Valitan kehnoja bibliografisia tietoja - laiskuus iski. Kirjojen pitäisi kyllä löytyä näilläkin viitteillä kirjastoista tai antikvariaateista. Kirjakaupoista ei kannata kysyäkään. Ilmestymisvuodet kuitenkin lisäsin, koska mielestäni ne ovat oleellista tietoa. Kirjat ovat aina oman aikakautensa tuotteita.

Sekä Nan Ingerin että Lisbeth Pahnken kirjat ovat omia ikisuosikkejani, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne käytännössä ulkoa. Se ei estä lukemasta niitä aina vain uudestaan. Ne kertovat tytöistä, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta, ja ne on kirjoitettu tytöille, jotka harrastavat hevosia ja ratsastusta. Tai vähintäänkin toivoisivat harrastavansa. Kummankin kirjasarjan päähenkilöllä on oma harmaa (täsmällisemmin ilmaistuna kimo) poni. Kirjoissa kuvataan tytön, ponin ja ystäväpiirin arkisia tapahtumia.

Genrehän on varsin laaja ja Suomessakin suosittu. Kuitenkin Nan Ingerin ja Lisbeth Pahnken kirjat ovat mielestäni verrattomasti parempia kuin suurin osa kilpailijoistaan. Yleensähän tarina menee niin, että köyhä tyttö pelastaa kurjan hevosen, jota kukaan ei ymmärrä, oppii ratsastamaan yliluonnollisen nopeasti ja lopulta voittaa kaikki huomattavasti rikkaammat ja ilkeämmät kanssakilpailijat isoissa kilpailuissa. Monesti juoneen liittyy rikosten ratkaisemista tai muita perin epäuskottavia seikkailuja.

Ingerin ja Pahnken kirjat ovat realistisempia. Niistä käy ilmi, kuinka vaikeaa ratsastus on ja kuinka paljon harjoitusta yksinkertaistenkin asioiden oppimiseen vaaditaan. Pigletin Untuvasta tulee lopulta erinomainen kouluratsastusponi, mutta sen ei selitetä johtuvan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tai ylimaallisesta ymmärryksestä tytön ja ponin välillä. Piglet harjoittelee valtavasti taitavien opettajien johdolla. Häntä valmentavat niin ratsastusta harrastavat vanhemmat kuin lähellä asuva ratsumestarikin. Silti ponin harjaannuttaminen kestää pari vuotta. Britasta puolestaan ei koskaan tule varsinaisesti mestariratsastajaa, vaikka kirjasarja seuraa hänen uraansa arviolta noin kuuden vuoden ajan eikä Britta ole aloittelija edes ensimmäisessä kirjassa.

Arkisen uurastuksen kuvaaminen tekee kirjoista sellaisia hevosnörttiromaaneja, että ne tuskin aukeavat kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta ratsastamisesta. Ratsastuksen harrastajille erilaisten harjoitusten kuvaukset ovat puolestaan hyvin antoisia. Britta-kirjojen suomennokset vain ovat niin kehnoja, että ratsastuksen harrastajallekin jää hämäräksi, mitä mahtoi tarkoittaa kouluradalla tarkoituksellisesti ratsastettu ristilaukka (vastalaukka vai laukanvaihto) tai estetyyppi vinopuomi (ristikko?). Sehän nyt tietenkin on aivan genren arkipäivää, että brun käännetään ruskeaksi eikä ruunikoksi. Vastaavasti englanninkielisten heppakirjojen chestnut on suomennoksissa järjestään kastanjanvärinen eikä rautias. Kustantajat hei, olisi kulttuuriteko suomennuttaa Britta-sarja uudestaan!

Jotkut asiat hevosmaailmassa ovat muuttuneet paljon 60-luvulta, toiset taas eivät juurikaan. Sekä Pigletin että Brittan elämässä on esimerkiksi aivan realistinen mahdollisuus ratkaista hevosenhankintaongelma ostamalla armeijalta "kruununhevonen". Samoin kenttien laidoilla vilahtelee ratsumestareita. Ei kai niitä ole enää armeijassa edes Ruotsissa? Kaikessa toiminnassa on vanhan hevoskulttuurimaan leima, joka puuttuu Suomesta vieläkin.

Britta-kirjoissa ei oteta oikeastaan millään tavalla kantaa ympäröivään yhteiskuntaan. Aika näkyy lähinnä siinä, että kirjasarjan alussa hämmästellään Tanskan oikeanpuoleista liikennettä. Sen sijaan Pigletin elämää 60-luvun lopun kuohunta koskettaa opiskelijaradikalismista viehättyneen sisaren kautta. Tämä yrittää järisyttää perheen ja uneliaan maalaiskylän elämää maailmanparannusajatuksineen. Nyky-Ruotsin maahanmuuttopolitiikkaa ajatellessa vaikuttaa jokseenkin ironiselta, millaista kuohuntaa Maria-siskon mustaihoinen brittisulhanen John aiheuttaa ihmisissä, jotka eivät ole mustaa miestä koskaan ennen nähneet - etenkin kun käy ilmi, ettei John ole laulaja tai juoksija vaan diplomaatinuralle pyrkivä sosiologi.

Vaikka kirjat keskittyvät poniasioihin, tyttöjen elämässä on muutakin. Perheeseen tuli poni kertoo 13-vuotiaan Pigletin ensimäisestä lukukaudesta uudessa koulussa. Hänhän muuttaa perheineen maalle kaupungista, missä hän on käynyt hienoa kokeilukoulua. Koulukuvaus on jokseenkin inhorealistista. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilöt eivät juuri perusta koulusta. Kai sellaisen ajatellaan puhuttelevan nuorisoa. Sen sijaan Piglet on hyvä koulussa, minkä vuoksi minun on aina ollut helppo samaistua häneen. Seuraavassa kirjassa Piglet viettää ystävineen kesälomaa. Seuraavana ratsastaa Piglet Ek puolestaan kuvaa vain yhtä viikonloppua pari vuotta kahden ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Untuva on kehittynyt ratsuna - ehkä on kirjallisesti hyvä ratkaisu jättää välistä pari vuotta päivittäisiä harjoituksia - mutta on Piglet itsekin paljon kypsempi ja aikuisempi.

Myös Britta on kirjasarjan alussa esiteini. Hän ratsastaa paikallisessa ratsastuskoulussa - omasta ponista ei ole vielä tietoakaan. Koulun jälkeen Britta pääsee töihin ratsastuskoululle. Viimeisissä osissa hän on parikymppinen ja vaihtaa lopulta poneista hevosiin. Hevosjuonen rinnalla kulkee Brittan ja Lassen syvenevä ystävyys. Lapsena en osannut edes ajatella sitä mahdollisesti romanttisena tarinana. Pahnken taitavuutta osoittaa hienovaraisuus, jolla hän vihjailee, että ehkä Lasse ei olekaan vain ratsastajatoveri ja vanha tuttava. Monet muut hevostyttökirjathan sortuvat imeliin poikakuvioihin.

Piglet- ja Britta-kirjat ovat ponityttökirjallisuuden klassikoita. Ne ovat saaneet enemmän ja vähemmän onnistuneita seuraajia. Parhaita lienevät Heddi Böckmanin Sandra-kirjat, joiden teini-ikäisellä päähenkilöllä on myös kimo ponitamma.  Ruotsalaiset nyt vain osaavat paremmin, sekä ratsastuksen että heppakirjojen kirjoittamisen siis.

Marianne Fredriksson: Simon

Marianne Fredriksson: Simon (Otava 1999)
Alkuteos: Simon och ekarna (1985)

Miksi maailmaan tarvitaan vielä yksi uusi kirjallisuusblogi? Ei varmasti tarvitakaan, mutta tarvitsen paikan, mihin haudata kirja-analyysit, joista kukaan ei ole kiinnostunut. No, se puolustuspuheista.

Päätin aloittaa blogin pohtimalla Marianne Fredrikssonin romaania Simon, koska sain sen luetuksi eilen ja se oli pitkästä aikaa ensimmäinen "vakava" romaani, johon jaksoin paneutua. Fredriksson on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut koko joukon romaaneja. Joitakin niistä on suomennettukin. Olen aikaisemmin lukenut Anna, Hanna ja Johanna -romaanin, joka kertoo kolmen ruotsalaisen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären, elämäntarinat. Pidin siitäkin kirjasta. Olin tosin lukenut Simonin jo puoleenväliin, ennen kuin tajusin, että kirjailija on sama.

Simonin päähenkilö on puoliksi juutalainen poika, joka syntyy ennen toista maailmansotaa aviottomana lapsena ja adoptoidaan ruotsalaiseen työläisperheeseen. Romaanissa seurataan hänen elämäänsä varhaisesta lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi. Kouluikää varjostaa toinen maailmansota, sodan pelko taisteluiden ulkopuolella pysyneessä Ruotsissakin ja tietysti eri tahoilta tihkuvat tiedot juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä. Simon pidetään pitkään tietämättömänä juutalaisista juuristaan, mutta koulussa hän tutustuu osittain eksoottisen ulkonäkönsä aiheuttaman epäluulon vuoksi juutalaiseen poikaan, jonka varakas kauppiasisäkin ystävystyy Simonin perheen kanssa. Syntyy kohtalonyhteys kahden täysin eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan perheen välille. Erilaiset taustat aiheuttavat myös hankausta, myös siitä syystä, että herkkä ja lahjakas Simon on sivistyneen kauppias Lentovin mieleen, kun taas käytännöllinen Isak pärjää arjen töissä Simonin isän kanssa.

Juutalaisten kärsimys on kirjan keskeisiä teemoja. Se ravistelee jollain tavalla jokaisen päähenkilön elämää. Kuitenkin romaanissa kaikki muutkin ovat kärsineet pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Kurjissa oloissa vanhemmat eivät ole pystyneet rakastamaan kaikkia lapsiaan, vaan etenkin naisten on ollut pakko synnyttää maailmaan lapsia, joita he eivät ole halunneet. Tahallinen ja tahaton julmuus jättää jälkensä lapsiin, mutta traumoistaan huolimatta he pystyvät rakastamaan toisiaan ja olemaan siirtämättä kokemuksiaan seuraavalle polville. Romaani kertoo hyvien ihmisten kamppailuista pahassa maailmassa.

Kirja on erittäin liikuttava. Ihmisten kokema pahuus on kuvattu koskettavasti. Itkin monta kertaa kirjaa lukiessani, mutta tunteisiin vetoavat tapahtumat tuntuivat myös hiukan laskelmoiduilta. Aivan kuin käsikirjoitukseen olisi merkitty kohdat, joissa lukijan tulee purskahtaa itkuun. En ole aivan varma historiallisen kuvauksen uskottavuudestakaan. Osa kirjan henkilöiden kokemuksista ja mielipiteistä tuntuu hiukan liian alleviivatuilta, varsinkin yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuvaavat kohdat. Toisaalta romaanin ei selvästikään ole ollut tarkoituskaan kuvata vain Ruotsin historiaa (kuten Anna, Hanna ja Johanna), vaan siinä liikutaan myös unen ja psykoottisten harhojen maailmoissa. Tarkemmin psykologiaa tuntematta veikkaisin, että Jungin teoriat ovat vaikuttaneet romaaniin aika paljon. Alitajunnassa vilisee myyttejä ja arkkityyppejä, jotka lopulta auttavat kirjan henkilöitä vapautumaan menneisyydestään.

Simon olisi aiheensa vuoksi helpointa luokitella historialliseksi romaaniksi, mutta järin realistinen se ei ole. Psykologisoivaa hömppää on toki ollut muissakin lähinnä naisille suunnatuissa kirjoissa - älkäämme unohtako esimerkiksi Cathy Kellyn ihmeellisen viisaita naisia. Irrationaaliset elementit eivät kuitenkaan haitanneet tarinaan uppoutumista, vaikka ne eivät kirjan henkilöihin suuhun istutettuina aina järin uskottavilta tuntuneetkaan. Luulenpa, että jossain välissä kotiini kerrostuu ainakin väliaikaisesti myös muita Fredrikssonin romaaneja.