Uskomattoman kaunista musiikkia

Tämä norjalainen kansanlaulu on pakko jakaa - kuunnelkaa, niin tiedätte miksi! Tyttö laulaa onnettomasta rakkaudestaan pojalle, joka päätti valita toisen.

Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa

Tässäpä taas sellainen kirja, että rupeaa miettimään, kuinka vähän sitä tietääkään maailmasta tai edes niistä maista, joissa on asunut. Vai oletteko kuulleet norjalaisten äärioikeistolaisten tekemistä terrori-iskuista? Siis ennen Utøyaa. Toimittaja Øyvind Strømmenin mukaan niitä on tehty useita sekä poliittisia vastustajia että muslimeita vastaan ja muutenkin muukalaisvastaisella äärioikeistolaisuudella on maassa pitkät perinteet. Silti niitä eivät muista edes norjalaiset. Ei ihme, ettei niistä paljon puhuta. Breivikin ajatukset muslimien ja vasemmistopoliitikkojen salaliitosta, jonka tarkoitus on norjalaisen kulttuurin tuhoaminen, eivät ole hänen keksintöään vaan varsin yleisesti jaettuja äärioikeistolaisissa yhteisöissä, jotka nykyään toimivat pitkälti verkossa.

Strømmenin mukaan norjalaiset tuntevatkin huonosti omia ääriliikkeitään, minkä vuoksi he sortuvat vähättelemään niiden merkitystä. Äärioikeistolaiset ryhmittymät eivät ole koskaan menestyneet vaaleissa, mutta niiden ajatukset ovat valuneet parlamentaarista demokratiaa tukevien poliitikkojen puheisiin. Meidän pitäisi olla tarkkana, mistä oikeastaan puhutaan, jotta emme nielaisisi tarjottua syöttiä. Ihonväri tarkoittaa ihonväriä, vaikka puhuja puhuisi kulttuurista tai identiteetistä. On nimittäin tietoinen valinta, että äärioikeistolaiset käyttävät mukavammalta kalskahtavia tieteellisiä käsitteitä, joita kuulija ei ensimmmäiseksi yhdistä rotuteorioihin.

Ymmärrän hyvin huolen radikaalista islamista tai maahanmuuttajien syrjäytymisestä. Voi olla, että kaikilla heistä ei ole halua tai kykyä integroitua yhteiskuntaan. Äärioikeistolaiset salaliittoteoriat ovat kuitenkin niin hulluja, että terveen järjen pitäisi riittää niiden kumoamiseen. Mitä vasemmistopoliitikot hyötyisivät norjalaisen (tai suomalaisen) kulttuurin tuhoamisesta maahanmuuttajien avulla? Miten maahanmuuttajilla voisi olla yhdenmukaiset tavoitteet, kun he kuitenkin tulevat hyvin erilaisista taustoista ja maista? Suomessahan sitä paitsi suurimmat maahanmuuttajaryhmät ovat virolaiset ja venäläiset, Norjassa taas puolalaiset. Eipä heidän joukossaan ole paljon muslimeja. Silti julkisessa keskustelussa ei juuri kyseenalaisteta maahanmuuttajien islaminuskoisuutta. Kohtaammekin nämä salaliittoteoriat suodatetussa muodossa, jolloin ne helposti omaksutaan huomaamatta.

Strømmenin kirja kuvaa äärioikeistolaista ajatusmaailmaa, johon niin sanottu tavallinen ihminen törmää harvoin muualla. Se kertoo myös yhteiskunnasta, jossa pieni ryhmä pystyy ujuttamaan omat mielipiteensä osaksi julkista keskustelua. Se herättää miettimään laajemminkin kriittisen ajattelun merkitystä. Toisaalta esimerkiksi Tahdon2013-liike hyödynsi samaa ilmiötä omassa kampajassaan, jossa vähemmistöjen oikeuksista tehtiin koko kansan asia. Asioilla on puolensa ja puolensa.

Onko Suomessa sitten vastaavaa äärioikeistolaista toimintaa? Käsitys uusnatsista kaljaa kittaavan skinin synonyyminä ei pidä enää paikkaansa, ja onhan Suomessakin joitakin hyvin marginaalisia äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka ovat koetelleet heikoin tuloksin suosiotaan vaaleissa. Viime aikoina poliisiakin on syytetty äärioikeistolaisen ideologian merkityksen vähättelystä muun muassa Helsingin yliopistoa vastaan suunnitellun terroriteon yhteydessä. Se voikin olla aivan viisas taktiikka, jotta kiihkoilijat eivät saisi seuraajia. Luulenpa silti, että äärioikeistolaisuus on ollut täällä pienempi ilmiö kuin Norjassa. Johtuuko ero historiasta? Norjalaisilla oli natsimiehitys ja meilläkin kokemuksemme poliittisesta terrorista. Onko menneisyydestä opittu mitään? Vai ovatko norjalaiset vain taipuvaisempia ääriajatteluun kuin maltilliset suomalaiset? Ollaan kuitenkin varovaisia.

Aihe on synkkä, mutta aina löytyy jotain hauskaakin. Tällä kertaa 12 pistettä menee suomentajalle, joka on kääntänyt norjan sanan pakkis (=pakistanilainen, vähän samaan sävyyn kuin ruotsalainen on hurri) ahtojääksi.


Øyvind Strømmen: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa (Tammi 2013)
Alkuteos: Det mørke nettet (Cappelen Damm 2011), suom. Heikki Eskelinen

Leif Hamre: Lentokone kadoksissa

Reippaus, neuvokkuus, urheus, ystävyys. Siinäpä joukko poikakirjojen klassisia hyveitä. Norjalaisen lentoupseerin kirjoittama Lentokone kadoksissa on uskollinen tyylilajilleen. Tarinan alussa vänrikki Geir Gran joutuu lähtemään lumituiskussa noutamaan lentokoneella sairasta Ruijan pohjoisosista. Harmikseen hän saa kakkospilotikseen kokemattoman Petter Hovdenin. Sää huononee aina vain. Aivan kuin siinä ei olisi kylliksi huolta: myös lentokoneen moottori temppuilee ja lopulta lentäjät joutuvat jättämään koneen ja pelastautumaan laskuvarjoilla jonnekin päin Ruijan tuntureita. Siitä alkaa eloonjäämiskamppailu, jonka pääosassa eivät enää ole lentokoneet vaan reippaat nuorukaiset ja Pohjois-Norjan mahtava luonto.

Olen lukenut lapsena ja nuorena kasoittain tällaisia poikakirjoja, joissa joukko poikia tai nuoria miehiä lähtee erämaahan etsimään aarretta tai meteoriittia tai roistoja tai mitä milloinkin. Ollaan aivan omillaan suuren luonnon helmassa. Siellä tarvitaan monenlaisia puhdashenkisiä hyveitä. Tärkein on kuitenkin ripeästi etenevä, vauhdikas tarina.

En tiedä, kirjoitetaanko tällaisia poikien seikkeilukirjoja vielä. Kokemukseni uudemmasta nuortenkirjallisuudesta ovat yläasteajalta, jolloin meille luetettiin kaikenlaista kasvattavaa kirjallisuutta, jonka luultavasti oletettiin kiinnostavan nuoria. Niissä kirjoissa ei tosin kerrottu, kuinka selviytyä hengissä, jos sattuu tipahtamaan laskuvarjolla keskelle Ruijan talvea. Pikemminkin kirjoissa valistettiin seksuaalisuudesta, huumeista tai vaikeista perhesuhteista.

Luin toki lapsena paljon myös tyttökirjoja, mutta olen kai niin sukupuolineutraalin kasvatuksen uhri - se oli mielestäni ihan tavallista kasvatusta silloin - etten suuremmin välittänyt, kertooko kirja tytöistä vai pojista. Ehkä poikien kirjat olivat vähän jännittävämpiä. Luonnossa retkeileminen on ollut aina minun juttuni, ja etenkin tässä kirjassa tutut paikannimet saavat vaellusvietin heräämään. Bardufoss - se on kaunis paikka. Skibotten-joki - sen rannoilla on tullut monet kesät rymyttyä. Osaan kuvitella tunturit, joilla Geir ja Petter taistelevat elämästään pakkasta vastaan. Olen itsekin yöpynyt talvisaikaan teltassa niissä maisemissa. Silloin oli toki kunnon varusteet ja tarpeeksi ruokaa.

Geir ja Petter eivät ole nynnyjä. Heille ei ole mikään juttu väsätä lumikengät oksista tai kalaverkko laskuvarjon köysistä. Riekoille viritetään ansoja ja pahimpaan nälkään syödään jäkäläkeittoa. Hamren jakamat neuvot vaikuttavat oikeasti käyttökelpoisilta, paitsi että jäkälää ei tietenkään enää ole. Päähenkilöt myös auttavat epäitsekkäästi toisiaan, ja samalla toki Geir joutuu luopumaan alentuvasta suhtautumisestaan. Se on kenties elinikäisen ystävyyden alku. Lopulta lumimyrsky tietenkin loppuu, ja lentäjätoverit käyvät noutamassa pulaan joutuneet kotiin.

Onko päähenkilöiden kertakaikkisessa reippaudessa suorastaan jotain poliittisesti epäkorrektia?

En löytänyt koneelta kuvaa talvisesta Norjasta, joten Suomen Lappi saa kelvata sellaisena kuin se oli pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin siellä rymyämässä.


Leif Hamre: Lentokone kadoksissa (WSOY 1964)
Alkuteos: Otter tre to kaller! (s.a.)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Åsne Seierstad: Yksi meistä

Kuva: WSOY

Muistan sen hyvin. Olin juuri lähdössä parin kuukauden työmatkalle Norjaan, kun sieltä kuului kauheita uutisia: Oslossa oli räjähtänyt pommi. Kirotut islamistit! Niinhän kaikki aluksi ajattelivat. Yhdistin tapahtuneen Naton operaatioon Libyassa. Pelotti ihan oman turvallisuudenkin puolesta.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei terroristin logiikka ole arkijärjellä ymmärrettävissä.

Yksi meistä. Sellainenhan Pohjoismaiden lähihistorian pahin terroristi Anders Behring Breivik on. Uhka ei tullutkaan ulkopuolelta vaan pohjoismaisten pellavapäiden joukosta. Toimittaja Åsne Seierstadin kirja kuvaa Breivikin tietä massamurhaajaksi. Tarinaan punoutuvat Utøya-nuorten elämänkerrat, tosin vahvasti de mortuis nil nisi bene -periaatteella. Välillä käy mielessä, lukeeko kirjaa tositapahtumiin perustuvana romaanina vai tietokirjana. Seierstad on käyttänyt laajaa lähdeaineistoa, mutta kyllä hän maalaileekin välillä melko vapaalla kädellä.

En suosittele kirjaa iltalukemiseksi. Se oli nimittäin niin jännittävä, että sen lukemiseen meni koko yö, joka olisi tarvittu kipeästi voimien uudistamiseen.

Kolmen vuoden takaisia tapahtumia tuskin tarvitsee tässä kerrata.

Seierstad on selvästi kirjoittanut kirjan kansainvälistä yleisöä ajatellen. Hän kuvaileekin kiinnostavasti poliittisten broilerien koulimista järjestöissä, työväenpuolueen politiikkaa yleensä ja maahanmuuton aiheuttamia ristiriitoja. Käy ilmi, että Breivik itse asiassa kasvoi ilmapiirissä, jossa sosiaalidemokratian vihaaminen ei ollut mitenkään harvinaista. Kun nuori Anders kerta toisensa jälkeen epäonnistuu pyrkimyksissään, hän uppoutuu ensin tietokonepeleihin, sitten islamkriittisiin blogeihin. Todellisuuden kadotessa vähitellen yhä kauemmas viha saa äärimmäisiä muotoja.

Palavaa vihaa sosiaalidemokratiaa vastaan on vaikea ymmärtää. Ymmärrän, että yhteiskunnassa on erilaisia poliittisia päämääriä, mutta kenelle ei oikeasti kelpaa esimerkiksi yleinen äänioikeus, vuosiloma tai kahdeksan tunnin työpäivä? Minun mielestäni pohjosmainen hyvinvointivaltio, jonka rakentamisessa sosiaalidemokraatit ovat kiistatta olleet keskeisessä osassa, on muutenkin nerokkain yhteiskuntamuoto tähän mennessä. Silti omassakin tutkimusaiheessani törmää vähän väliä siihen, että nimenomaan pohjoismaista sosiaalidemokratiaa pidetään esteenä kaikelle ylevälle.

Breivikin tapauksessa hyvinvointivaltio kuitenkin epäonnistui. Hänen perheessään laiminlyönnit ja huolenpidon puute periytyivät sukupolvelta toiselle. Perhe sai apua. Keinot eivät vain tepsineet. Valtio epäonnistui karmivalla tavalla myös tapahtamapäivänä. Jos poliisin organisaatio olisi toiminut tehokkaammin, joukkomurha Utøyalla olisi ehkä voitu estää jopa kokonaan.

Kirjan nimi on oikeastaan todella osuva. Se kertoo yhdestä norjalaisesta, mutta myös laajemmin yhteiskunnasta.

Breivikin sairaat ajatukset eivät olleet hänen omiaan. Ne ovat olleet olemassa jo ennen häntä. Onnettomien olosuhteiden vuoksi juuri Breivik antoi niille näkyvän muodon. Se henkilö olisi voinut olla joku muukin meistä. Löytyi muun muassa opiskelija, joka oli suunnitellut vastaavaa attentaattia ja harmistui, kun Breivik varasti idean.

Tavoitteissaan Breivik ei silti onnistunut. Työväenpuolue sai runsaasti myötätuntoa ja voitti seuraavat vaalit. Mielestäni silloinen pääministeri käytti tapahtunutta hyväkseen sangen häikäilemättömästikin. Luulisi kunnallisvaaleissa olleen muitakin teemoja. Myös työväenpuolueen nuorisojärjestö näyttää toipuneen nopeasti. Norjan-matkani alussa kaupungin torille tuotiin joka päivä kukkia. Syksyn edetessä ne saivat lakastua, eikä uusia enää tullut. Läheisensä menettäneiden elämä ei kuitenkaan palaa koskaan entiselleen.

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta (WSOY 2014)
Alkuteos: En av oss. En fortelling om Norge (2013)

Ivar Rødningen: Trollturen

Kuva: Aune Forlag AB

Tässäpä onkin blogin nimikkokirja, kun vuorenpeikoista kertoo! Sain tämän söpöläisen jokin aika sitten Norjan-tuliaiseksi. Voiko kirjaa vastustaa, jos jo kansikuvassa ylväs hirvi seisoo kallioksi naamioituneen peikon nokalla?

Kirja on lyhyt ja teksti isoa - lastenkirja. Oletan. Päähenkilö on pikkupoika, joka lähtee tuntureille selvittämään, ovatko peikoista kerrotut tarinat totta. Peikothan ovat rumia ja pelottavia taruhahmoja, joista osa on niin suuria, että ne ovat osa maastonmuotoja.

Kuten arvattavissa oli, poika löytää luonnosta monenlaisia peikkoja. Vaikka niillä on kansanperinteessä vähän paha maine, ne paljastuvat ihan kilteiksi. Aika tyhmiä ne kyllä ovat. Naureskelevat mokomat iltanuotiolla, kuinka ovat taas saaneet peloteltua ihmisiä.

Peikkoja löytääkseen pitää mennä niin kauas luontoon, ettei kukaan ihminen ole kulkenut siellä ennen. Kirjan joka sivulla esitelläänkin mahtavia norjalaisia maisemia. Kansikuva voisi olla vaikkapa Sognevuonolta. Jotunheimenin aluetta arvelisin kuitenkin useimpien kuvien insipiraationlähteeksi.

Ei kirjassa tietenkään mennä kovin syvälle kansanperinteeseen. Kiinnostavaa kyllä olen jutellut aika monen sellaisen nuorehkon norjalaisen kanssa, joka ajattelee ihan vilpittömästi, että norjalaisessa luonnossa on läsnä kaikenlaisia olentoja. Olennot, sanottakoon niitä vaikka peikoiksi, ilmaisevat itsensä erinäisinä luonnonilmiöinä tai vain kulkijan mielessä esiintyvinä tuntemuksina.

Ivar Rødningen (kuvitus) ja Lillian Waaden (teksti): Trollturen (Aune Forlag, ei painovuotta)  

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)