Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi

Jo Harri Nykäsen uuden romaanin lähtökohta sai minut epäluuloiseksi. Neljä veljestä on nimetty evankelistojen mukaan. Tulee mieleen vanha vitsi, jossa neljäs poika on nimetty Pasiksi. Mitähän tästä seuraa? Toisaalta vankilamaailmaan sijoittuva taustatarina vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat viettäneet lapsuutensa vankilassa ja sen liepeillä - onhan heidän isänsä ollut sen pitkäaikainen, diktaattorin ottein toiminut johtaja ja vankimielisairaalan psykiatri. Isä on sekopää, joka hurahti välillä uskontoonkin, mikä selittää lasten nimet. Äidissäkin on jotain outoa. Poikien lapsuus ei ole ollut onnellinen, vaan jokainen heistä kipuilee aikuisenakin lapsuuden kokemustensa kanssa. Toiseksi vanhin poika Markus alkoi ensimmäiseksi kapinoida. Hänen tiensä vei rikollisjärjestöön ja vankilan asiakkaaksi. Romaanin alussa hän on juuri päässyt koevapauteen ja aikoo jatkaa elämäänsä rehellisenä kansalaisena. Nynny Matteus on päätynyt verotarkastajaksi ja harrastelijataiteilijaksi, jonka lahjoja muut eivät oikein ymmärrä. Hänen perheensä on hajonnut, kuten äitinsä jäljillä psykiatriksi opiskelleen Luukkaankin. Nuorin poika Johannes puuhastelee jotain salaperäistä, mistä edes hänen perheellään ei ole käsitystä.

Perheen tarina on synkkä, mutta niin on ympäröivä yhteiskuntakin. Liikutaan sakeissa salaliittoteorioissa. Asetelma tuo mieleen vanhan Raid-tv-sarjan: yhteiskunnan isot pojat ovat keskenään liitossa veronmaksajien huijaamiseksi, eivätkä hyvikset pääse niskanpäälle pelkästään laillisin keinoin. Kun Matteus joutuu ahdinkoon tutkittuaan laajaa talousrikosvyyhtiä, muutoin toisiaan kyräilevät veljekset yhdistävät voimansa.

Valitettavasti veljesten nimet eivät ole romaanin ainoa hölmö ja epäuskottava kohta. Mielestäni tarina on alusta loppuun asti aivan typerä. Onko tämä olevinaan parodiaa? Ainakaan kirjan huumori eik naurata, ja sen mahdollinen yhteiskuntakritiikkikin hautautuu perin epäuskottavien käänteiden alle. Olisin odottanut etenkin mainioiden Ariel-romaanien jälkeen Nykäseltä enemmän. Teos aloittaa uuden sarjan, jota tuskin tarvitsee tämän perusteella lukea. Sarjan ensimmäisestä osasta jää päälimmäiseksi harmistus, että pitikin maksaa euro varausmaksua kirjastolle.


Harri Nykänen: Rikoksen evankeliumi - Uhraus(CrimeTime 2016)

Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa

Pekka Rannikko on tylsähkö vakuutusasiamies, jonka elämästä tulee yllättäen paljon jännittävämpää, kun ex-vaimo soittaa hädissään ja kertoo yhteisen tyttären katoamisesta. Ex-vaimon ilkeilyn ja nalkutuksen seasta selviää, että tytär on jo pitkään ollut kaltevalla pinnalla, lopettanut koulunsa ja liikkunut epämääräisessä seurassa. Kun nykyisenkään vaimon kanssa ei oikein suju, naisten kiusaama viaton miesparka omistautuu tyttären katoamisen selvittelyyn. Ja löytyyhän tyttö, mutta vaikeudet eivät lopu siihen. Nuorisojengi, johon tyttö kuuluu, on sekaantunut isompiin asioihin kuin mistä he pystyvät selviytymään ilman apua.

Unta ei voi tunnustaa on asetelmaltaan melko perinteinen dekkari. Rannikko joutuu salapoliisin rooliin tahtomattaan. Hän kuitenkin selviytyy nokkeluutensa varassa paremmin kuin poliisi, joka ei tahtoisi ottaa tapausta vakavasti. Rannikko turvautuu hiukan kyseenalaisiinkin keinoihin, mutta tietenkin vain hyvänhyvyyttään. Onhan hän lopulta kunnollinen mies ja isä, vaikka kieltämättä joissakin kohtaa tarinaa käy mielessä, ettei hukassa oleva vanhemmuus taida ollakaan ihan niin uusi ilmiö kuin väitetään. Siitäkin voi toki kätevästi syyttää vaimoja.

Miehenä olemisen vaikeuden lisäksi kirjan toinen tärkeä teema on nuorison ongelmat. Kirjan nuoret ovat kotoisin toinen toistaan kauheammista oloista. He ovat näköalattomia ja ulkopuolisia. Tämä siis jo ennen 90-luvun alun lamaa. Nuoret rellestävät kenenkään puuttumatta, juopottelevat, harrastavat irtosuhteita ja sekaantuvat huumeisiin, joita on kirjassa kuvattu perinteisestä huumevalistuksesta tutuilla kauhukuvilla. Vaikka nuoret ovat pahoissa ongelmissa, jotkut heistä kasvavat tarinan myötä vähintäänkin inhimilliseksi hahmoiksi.

En ole koskaan ollut suurin Timo Sandberg -fani. Etenkään hänen kirjoittamansa hevostyttökirjat eivät aiheuttaneet mitään tunnistamisen kokemuksia. Enpä voi väittää, että olisin kauheasti pitänyt tästäkään kirjasta, vaikka sillä on kieltämättä hetkensä etenkin tarinan loppupuolella. Kyllähän tällainen kirjallisena välipalana menee, vaikkei kovin suuria tunteita herätäkään.


Timo Sandberg: Unta ei voi tunnustaa ( Karisto 1990)

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Miehen ryhti on kirja nimensä mukaisesti kirja miehistä ja pojista. Toisekseen se on kirja opettajista ja koulumaailmasta. Päähenkilö Ari työskentelee äidinkielenopettajana yläkoulussa. Tarinaa kerrotaan myös hänen appensa kokemusten kautta. Appikin on ollut opettaja, mutta nyt jo eläkkeellä. Ari yrittää uudistaa opetustaan, apen mielestä taas riittää, että opettaja noudattaa lakia ja opetussuunnitelmaa. Nuorempana appikin on kyllä ollut radikaali. Ehkä opetussuunnitelmaan kangistuminen uhkaa lopulta myös Aria? Keskusteluja käydään. Arin vaimo tuntee ilmeisesti tässä kuviossa itsensä ulkopuoliseksi, ja hän syyttää Aria koko ajan oman perheensä ja omien lastensa laiminlyönnistä. Hänen mielestään oppilaat vaikuttavat olevan tärkeämpiä kuin omat lapset. Vaimo haluaisi vielä neljännen lapsen. Aria taas tympii, kun puolisoa tuntuu kiinnostavan enemmän vauvakuume kuin parisuhde. On vähän rasittavaa olla yhtä aikaa opettaja, aviopuoliso, isä ja mies.

Myös työpaikalla koulussa miehet ja pojat ovat pääroolissa. Ari istuu opettajainhuoneessa miesten sohvalla. Siellä kerrottujen seksististen (ja rasististen) juttujen perusteella tässä koulussa tarvittaisiin tasa-arvon eteen jotain muutakin kuin virkamiesten laatimia suunnitelmia. Miesopettaja kommentoi rumasti naiskollegojen ulkonäköä ja napsii kännykkäkameralla valokuvia sijaisopettajan pyllystä. Muiden mielestä tämä on ilmeisesti ihan ok - ainakaan kukaan ei protestoi. Näin härskiä menoa on hieman vaikea uskoa todeksi. On silti mielenkiintoista lukea opettajainhuonekuvausta miehisestä näkökulmasta, sillä tämäkin kirjallisuuden ala on ollut ehkä enemmän naisten heiniä, ainakin siltä osin, kun olen itse lukenut. Ari onkin lähinnä tekemisissä toisten miesopettajien kanssa. Poikkeus on vanhemman polven englanninopettaja, sivistykseen ja substanssiosaamiseen luottava nainen, jota Ari pelkää ja ihailee.

Oppilaista nousee esiin etenkin erään luokan ongelmatapaus Juhani. Käy ilmi, että Juhanin äiti juo ja isä on vankilassa. Siinäpä selitys hänen häiriökäyttäytymiseensä. Ari vaikuttaa vastuuntuntoiselta opettajalta, joka yrittää aidosti välittää oppilaistaan. Hän saakin jonkinlaisen kontaktin hankalaan Juhaniin. Muista oppilaista huomiota saavat kaksi lahjakasta poikaa, jotka ilahduttavat Aria omaperäisillä mielipiteillään. Sen sijaan tytöistä paras on vain papukaija, joka opettelee ulkoa mitä tahansa saadakseen hyviä arvosanoja. Näinhän se ilmeisesti  menee - hyvin menestyvät pojat ovat lahjakkaita, hyvin menestyvät tytöt ainoastaan tunnollisia. Valitettavasti kuvaus opettajien sukupuolittuneista asenteista ei taida olla kovin kaukana todellisuudesta, vaikka epäilemättä poikkeuksiakin on.

Koulussa on kuitenkin muitakin ongelmia, kuten todellisuudesta vieraantuneet esimiehet ja kouluttajat, jotka uudistavat opetusta opettajien näkökulmaa kuulematta. Sen verran olen itsekin kasvatustiedettä opiskellut, että "perinteinen opetus" on ilmeisesti Suomen koulutusjärjestelmän suurin ongelma. Opettamisesta pitäisikin luopua kokonaan ja ainoastaan ohjata oppilasta, joka itse asiassa tietää jo ihan yhtä hyvin kuin opettajakin. Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi romaanin opettajilla tuntuu olevan myös tervettä kapinahenkeä, joka luultavasti auttaa pysymään täysjärkisenä, jos ei muuta. Peruskoulu on kuitenkin aika mukava työpaikka. Lukiossa katsotaan muita nenänvartta pitkin, ja ammattikoulussa on luovuttu täysin toivosta. Aika masentava kuva yhteiskunnasta.

Kirjan nimestä miesten rooli tulee selväksi. Mutta mikä on se ryhti? Erityisesti Arin apelle fyysinen ryhti on ollut tärkeä asia. Kun oikaisee selkärangan, happi pääsee aivoihin asti. Onko ryhti myös miehenä olemisen tapa, eräänlaista itsekunnioitusta? Ryhdikäs opettaja hoitaa asiansa kunnolla eikä vain mene sieltä, missä aita on matalin?

Minusta Miehen ryhdin parasta antia on eloisa koulumaailman kuvaus. Tahti on sekä kirjassa että koulussakin välillä hengästyttävä. Opettajat ovat kovilla. Kirjan lukemiseenkin pitää oikeasti keskittyä, vaikkei se alkujaan kovin raskaalta vaikutakaan. Sen sijaan Arin kotiongelmat ja loppuratkaisu eivät täysin vakuuta vaan jäävät hiukan pinnallisiksi. Arin vaimo on kirjassa lähinnä ärsyttävä. Itsekin henkäisee helpotuksesta, kun tarina etenee taas koulun seinien sisäpuolelle.

Miehen ryhti muissa blogeissa: 

Kirsin kirjanurkka

Mari A:n kirjablogi

Lukutoukan kulttuuriblogi

Tuijata

Petri Vartiainen: Miehen ryhti (Otava 2016)

Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie

Olen aikaisemmin lukenut metropoliitta Panteleimonin kaunokirjallisesta tuotannosta pari dekkaria. Pojan tie on vakavampi romaani - takakansi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat ovat osin omaelämänkerrallisia. Romaanin päähenkilö - metropoliitan alter ego? - on Timo Metsärinne, joka elää nuoruuttaan 1960-luvulla. Timo on perheen kuopus. Vanhemmat ovat Laatokan Karjalasta Pohjois-Savoon päätyneitä evakkoja ja pientilallisia. Arki on raskasta, mutta ruumiillinen työ tuo myös tyydytystä. Vanhemmat toivovat kuitenkin lapsilleen helpompaa tulevaisuutta "herroina".

Etenkin isä joutuu pettymään, koska Timo on kokenut keskikoulun viimeisen vuoden aikana uskonnollisen heräämisen ja päättänyt hakea ortodoksiseen pappisseminaariin. Sodan jälkeen ortodokseja on kummeksuttu, mikä on kenties osasyy siihen, ettei isä-Kriko pidä pappia sellaisena "herrana", jollaiseksi hän olisi halunnut poikansa kasvattaa. On hänellä taustalla myös sota-aikaisia kokemuksia, joista hän ei suostu pukahtamaan kenellekään. Joka tapauksessa nuori Timo pitää päänsä ja lähtee omille teilleen, ensin kesätöihin Turkuun, sitten pappisseminaarin oppilaaksi. Vanhemmat välttelevät puhumista pojasta, joka on tuottanut heille pettymyksen.

Vastahankainen isä ei ole kuitenkaan ainoa kompastuskivi Timon tiellä. Metropoliitta kuvailee lempeän ironisesti nuorta miestä, joka on kovin kerkeä tuomitsemaan muita sekä Turussa että seminaarissa. Sillä on tietenkin seurauksensa. Timo joutuu taas tienhaaraan pohtimaan valintojaan. Hirvittää ajatella, että isojen päätösten aikaan hän on vasta noin 16-vuotias. Eipä ihme, että maailma on joskus kova paikka etenkin ilman vanhempien tukea. Lopussa kaikki tietenkin asettuu kohdalleen, ja Timokin kypsyy ihmisenä, aika ällistyttävän nopeasti itse asiassa. Viimeisten sivujen tapahtumat ovat aidosti liikuttavia.

Romaanina Pojan tie on hellyttävän kömpelö. Kaunokirjallisten ansioiden asemesta lukijan huomio kiinnittyy lempeään menneen maailman kuvaukseen. Ortodoksinen uskonto ja kulttuuri on ollut minulle aina aika vierasta lukuun ottamatta radion ortodoksista liturgiaa, jota silloin tällöin kuuntelen. Pojan tie onkin kurkistus myös tähän yllättävän vieraaseen maailmaan, josta kenties kumpuaa romaanin sangen hyväntahtoinen ihmiskäsityskin.

Kuva ei liity mitenkään romaaniin vaan syksyn odotukseen. Lämpimät syksyt eivät ole minua varten. Odotan jo kylmiä, raikkaita päiviä ja jalkojen alla narskahtelevaa kuuraa.


Metropoliitta Panteleimon: Pojan tie (WSOY 2004)

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Kesän jälkeen kaikki on toisin on niin kaunis ja ajatuksia herättävä kirja, että kun siitä yrittää kirjoittaa, melkeinpä mikä tahansa tuntuu lattealta. Kirja kuvaa keskusteluja, ajatuksia, tunteita ja muistoja kymmeneltä lennolta purjekoneella. 17-vuotias Peetu on saanut lennot lahjaksi isältään, joka on innokas purjelentäjä. Isän ohjaamassa koneessa on aikaa ja tilaa keskustella, mutta myös olla vain rauhassa, kokea vapautta maan ja ihmisten maailman kahleista taivaan hiljaisuudessa. Koneessa ollaan ikään kuin välitilassa taivaan ja maan välissä. Myös kesä on välitila, sillä syksyllä Peetu täyttää 18 vuotta ja voi lopullisesti korjata sukupuolensa. Edessä olevat leikkaukset pelottavat ja jännittävät, mutta Peetu kokee, että ne ovat hinta siitä, että hän voi tulla omaksi itsekseen ja olla se, jota ei kadulla käännytä katsomaan.

Ennen kesää on ollut vaikeita vuosia, koulukiusaamista ja rankkoja tutkimuksia. Peetun perheestä isä on ainoa, joka ei ajattelemattomilla puheillaan aiheuta lisää tuskaa. Varsinkin äidin on vaikea hyväksyä poikansa päätöksiä - hän kun on aina toivonut tytärtä ja halunnut olla tyttären äiti. Veli tukee, mutta myös möläyttelee. Isän lisäksi järkkymätön tuki on tyttöystävä Aamu, jota tosin Peetun ilmailuharrastus pelottaa. Eipä ihme, että lentomatkat ovat täynnä vaikeita tunteita ja vaikeita muistoja.

En yleensä pidä mä-muotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tämän kirjan kieli on aivan ihanaa, herkkää ja oikeaan osuvaa. Sekä kieli että tarina osuvat täysin aikuiseen makuun. Kolu kuvaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä vaikeita tunteita taiturimaisesti. Millä tavalla ne mahtavat puhutella varsinaista kohdeyleisöä eli nuoria? Sen enempää ilmailun kuin transsukupuolisuuden sanastoa ei kirjassa vaivauduta selittämään, joten jos nämä maailmat ovat täysin vieraita, kannattaa vilkaista kirjan lopusta linkkejä sivustoihin, joilla käsitteet selitetään.

Mietin kirjaa lukiessani, olisiko meidän kaikkien helpompi olla, jos sukupuoli olisi hiukan vähemmän tärkeä ja sen määrittely ja toteuttaminen olisi ennen kaikkea jokaisen oma asia? Mustavalkoinen jako kahteen on niin syvällä kulttuurissamme (toisin kuten esimerkiksi joillakin Amerikan alkuperäiskansoilla), että monille sen kyseenalaistaminen on melkein mahdotonta. Jotkut ongelmat ovat kuitenkin luonteeltaan laindäännöllisiä ja hallinnollisia, ja ne voidaan poistaa poliitikkojen päätöksellä. Seuraaviin eduskuntavaaleihin on vielä melkein kolme vuotta, mutta vaalien välilläkin voi vaikuttaa.

Tietoa nykyisen translain ongelmista:

Trasek

Amnesty

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkkejä:

Kirjanurkkaus

Luetaanko tämä?

Kujerruksia

Lukutoukan kulttuuriblogi

Notko, se lukeva peikko

Kirjakko ruispellossa

Kirjapolkuni

Klassikkojen lumoissa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

Anu Silfverberg: Äitikortti

Äitikortti on sukua natsikortille: sen tarkoitus on lopettaa keskustelu. Äitikortin käyttäjä antaa ymmärtää, että äitinä hänellä on luonnostaan parempi ymmärrys kaikista asioista kuin muilla keskustelijoilla, joten tosiasioita tai muitakaan perusteluita ei tarvita. Äitikortti on myös toimittaja Anu Silfverbergin pamfletti, kirjoituskokoelma ja kertomus yhden helsinkiläisen pariskunnan matkasta pienen lapsen vanhemmiksi. Toisin kuin aiheensa, se pyrkii lisäämään keskustelua vanhemmuudesta.

Äitikortti keskustelun tappajana on vain yksi esimerkki äitiyteen liittyvistä omituisuuksista, jota Silfverberg kritisoi. Kun äitiys tuli  ajankohtaiseksi, hän alkoi miettiä, katoaako hän itsekin "äitiyden mustaan aukkoon", jonne ei mahdu enää muita asioita. 1990-luvun laman jälkimainingeissa kolmekymppisten kaupunkilaisnaisten äitiydestä näyttää tulleen stressaavaa suorittamista, jossa voi epäonnistua hetkellä millä hyvänsä. Arkisista esineistä tulee itse elämäntapa. Kantoliinailu, kestovaippailu, perheily. Eri tuotteiden käyttäjät taistelevat paremmuudestaan, ja esimerkiksi rintarepun käyttäjät saatetaan tuomita lapsensa rääkkääjiksi. Koko tämä maailma tuntuu ulkopuolisesta aivan koomiselta. Kolmekymppiset koulutetut kaupunkilaisnaiset ovat myös kaikenlaisen huuhaan suurkuluttajia. Olisiko ilmiöillä jotain yhteistä?

Jostain syystä isät eivät kuitenkaan katoa mustaan aukkoon eikä isyydestä käydä ideologisia sotia nettipalstoilla. Kuten Silfverberg jo kirjan esipuheessa toteaakin, vanhemmuus on asia, joka on paitsi henkilökohtaista, myös erittäin poliittista. Yleensä vanhemmat korostavat tekevänsä vain omia valintojaan, mutta vanhemmuudessa myös yhteiskunta ja kulttuuri tulevat iholle. Ei ole yhdentekevää, millaisia vallitsevat käsitykset vanhemmuudesta ovat. Esimerkiksi niin kutsuttu kiintymysvanhemmuus tarkoittaa äärimmäisimmässä muodossaan sitä, että äiti ei pysty tekemään mitään muuta kuin hoivaamaan lasta isän tehtävän kutistuessa äidin elättäjäksi. Yhteiskunnalliset vaikutukset ovat ilmeiset. Äidit syrjäytyvät työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Isät taas syrjäytetään lapsistaan. Eipä ihme, että Silfverbergin lähemmässä tarkastelussa ideologian isäksi (sic) paljastuu uskonnollinen konservatiivi, joka vastusti keskiluokkaisten naisten työssäkäyntiä.

Luulen, että useimmat kiintymysvanhemmuudesta puhuvat tarkoittavat nykyään käsitteellä vähän kevyempää versiota. Kuitenkin Silfverbergin mukaan vanhemmuuspuheessa toistuu se, että nimenomaan äitiyttä säädellään ja arvioidaan. Imettävää äitiä kielletään juomasta alkoholia, vaikka ei ole mitenkään mahdollista, että äidinmaidon alkoholipitoisuus nousisi suuremmaksi kuin veren, siis pariin promilleen, eikä sillä ole mitään merkitystä lapsen kannalta. Kysyttäessä asiantuntija myöntävätkin, ettei ongelma ole alkoholi maidossa vaan lapsen käsittely päihtyneenä, mutta siitä ei tarvitse varoittaa isiä, koska lapsen hoitaja on äiti. Isä on äidin pikku apulainen, joka osallistuu ja tukee. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta se kuvastaa niitä rakenteita, jotka johtavat muun muassa siihen, että vain muutama prosentti hoitovapaalla olevista vanhemmista on miehiä. Esimerkiksi Ruotsissa tai Islannissa ei luoteta tasa-arvoa perheiden "omien" valintojen varaan, vaan vanhempainvapaat on jyvitetty kummallekin vanhemmalle.

Yhteiskunnallisten pohdintojen lisäksi kirjaan mahtuu myös seikkaperäistä ja jokseenkin ironista analyysiä Silfverbergin omista tunteista. Niihin en lapsettomana osaa oikein eläytyä, en varsinkaan osuuksiin, joissa hän vertaa itseään tuotantoeläinnaaraisiin. Silferbergiä en ole tavannut, mutta lypsylehmiä olen, eivätkä jälkimmäiset vaikuta kärsivän maidon tuottamisesta aivan sillä tavalla kuin Silfverberg olettaa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä (olen näköjään jopa maininnut sen blogissa) ja nyt siis uudelleen. Sen jälkeen kirjasta on muun muassa tehty näytelmä. Kirjaan tuli tartuttua äitienpäivän lähestyessä ja äitipuheen täyttäessä taas median. Kirja on sujuvaa ja nopeaa luettavaa ja omiaan herättämään ajatuksia. Harmi vain, että olen tämän työkevään jäljiltä niin uupunut, että kirjoitukseni tuskin antaa oikeutta teoksen kaikille huomion arvoisille pohdinnoille.


Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013)

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

John Simon: Koneen ruhtinas

Etsin jotain aivan muuta elämänkertaa, mutta Koneen ruhtinas sattui silmiin kirjaston hyllyssä. Ensimmäisen kerran luin kirjan heti sen ilmestyttyä vuonna 2009. Varmaan muistatte - sehän oli silloin syksyn kohukirja ja sikainfluenssan lisäksi lööppilehtien keskeinen kiinnostuksenkohde. Pekka Herlinin poika, toimittaja Niklas Herlin julkaisi kirjan ilmestymisen alla kirjoituksen, jossa hän nimitteli isäänsä kusipääksi ja ihmishirviöksi.

Menestyneen miehen henkilökuvana kirja onkin aivan poikkeuksellinen ja ansaitsee kaiken huomion. Se ei vähättele Pekka Herlinin ansioita liikemiehenä, mutta myös asian toinen puoli tuodaan esiin. Kirjan mukaan Herlin oli toisaalta tarmokas ja lahjakas yritysjohtaja ja henkilönä sivistynyt, kohtelias ja hurmaava. Toisaalta häntä kuvataan persoonallisuushäiriöisenä alkoholistina, joka ei osannut asettua edes perheenjäsentensä asemaan, vaikka rakastikin näitä kai aivan vilpittömästi. Viimeisenä tekonaan hän pilasi lastensa keskinäiset välit lahjoittamalla salassa perheyrityksen päätösvallan vanhimmalle pojalleen Antille.

Omaisuus ei todellakaan tuo onnea. Pekka Herlin oli lapsuudestaan asti tuomittu seuraamaan isäänsä Koneen johtajana. Hän oli perheen ainoa poika, jolta odotettiin paljon, liikaa. Hänen suhteensa omiin vanhempiinsakaan ei ollut järin lämmin. Koulussa hän ei menestynyt, lähipiirin mukaan lukemis- ja keskittymisvaikeuksien vuoksi. Hänen vastuullaan oli perheyrityksen lisäksi myös suvun suuri maatila. Työelämän vaatimuksista hän selvisi, mutta hinnan tästä kaikesta maksoivat ennen kaikkea hänen omat lapsensa.

Vaikka Pekka Herlin kärsi ilmeisesti lukivaikeudesta, hän luki paljon, pikemmin oppiakseen kuin viihtyäkseen. Yksi hänen lempikirjoistaan oli Machiavellin Ruhtinas, johon elämänkerran nimikin viittaa. Se vastasi myös hänen käsityksiään johtamisesta. Herlin näki elämän nollasummapelinä, jossa joku aina häviää, kun toinen voittaa. Hän johti yritystään ja perhettään häikäilemättömästi ja näki salaliittoja kaikkialla. Herlinin kohtalo kuitenkin osoittaa, mihin näin kyyninen maailmankuva voi johtaa: pelon ja ahdistuksen täyttämään elämään, josta pystyy pakenemaan vain viinan voimalla.

Kirjan kirjoittaja John Simon on ollut pitkään Koneen palveluksessa. Siihenkin nähden on hämmentävää, kuinka suorasukainen ja kaunistelematon paljastuskirja elämänkerrasta on päätetty tehdä. Lisäksi ei voi kuin ihailla yhdysvaltalaisen Simonin sattuvia huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Hän kuvaa niin pääkaupungin kieliryhmien välisiä kiistoja kuin maan avautumista toisen maailmansodan jälkeisestä säännöstelystä markkinatalousmaaksi.


John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä (Otava 2009)

Kati Tervo: Sukupuu

On suomalainen perhe, on saksalainen perhe. Avioliiton kautta niiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja maiden yhteiseen historiaan. Kati Tervon romaanissa pääsee ääneen seitsemän eri-ikäistä naista, äitejä, isoäitejä, tyttäriä, sisaria. Kaikki ovat menettäneet elämässään paljon.

Kesti kauan, ennen kuin oikein innostuin Sukupuusta. Kirjan alkupuolella kieli ja kerronta tuntui aika kömpelöltä. Silmiin pistää samankaltaisuus aviomiehen tyylin kanssa: lyhyitä lauseita, paljon huomiota yksityiskohtien kuvailulle. Kovin paljon minulla ei ole kirjasta sanottavaakaan - muuta kuin se, että se kannattaa lukea loppuun, sillä vasta lopussa tarina alkaa tiivistyä ja saada syvällisempiä sävyjä.

Kirjan voi varmasti ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni vaikuttavinta siinä on se, miten kuvataan sotien ja diktatuurin vaikutusta tavallisiin ihmisiin. Adele Schumacherin isä on sivistystä arvostava opettaja, äiti taas parantolan hoitajatar, joka uskoo kasvisruoan, auringonvalon ja ulkoilun parantavaan vaikutukseen. Hänen sulhasensa ja myöhemmin aviomiehensä Johannes Hukkanen on lähtöisin työläisperheestä, mutta hänen vanhempansa haluavat puskea häntä eteenpäin yhteiskunnassa opiskelun kautta. Kummankin perheen, sekä suomalaisen että saksalaisen, jäsenet ovat aivan tavallisia ja kunnollisia peruskansalaisia, eivät erityisen pahoja tai hyviä.

Käydään kuitenkin kaksi maailmansotaa. Johannes on jääkäri ja taistelee vapaussodassa valkoisten puolella. Hän ei toivu siitä koskaan. Myös saksalaisille käy kummassakin maailmansodassa huonosti, ja natsienkin toiminnalla on surullisia seurauksia Schumacherin perheelle sekä Saksassa että ulkomailla. Suomessa asuvan Adelen jäämistöstä löytyy sekä hakaristilippu että itse maalattu Hitlerin muotokuva. Niitä Adele ei suostu heittämään pois, mutta vanhemmiten hänelle ei saa kertoa maailman tapahtumista, koska ne järkyttävät liikaa. Tavallisuudesta on niin lyhyt matka hirmutekoihin, että sitä on helpompi olla ajattelematta. Moni tuntee syyllisyyttä sekä omista että kansakuntansa tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Mielestäni romaanin kansikuva on oikein osuva. Sukupuustakin varisee lehtiä.

Kirjablogeissa tätä on näköjään luettu todella paljon: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjainten virrassa, Kirjan pauloissa, Kannesta kanteen, Kirjan jos toisenkin, Ilselä, Donna mobilen kirjat, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakirppu, Kirja hyllyssä, Kirjan kanssa.


Kati Tervo: Sukupuu (WSOY 2014)

Philip Teir: Talvisota

Philip Teir siteeraa esikoisromaaninsa alussa August Strindbergiä: Eivät nämä elämän pikkuasiat ole kuitenkaan merkityksettömiä, sillä elämä koostuu pikkuasioista. Sitaatti kuvaa, mistä Talvisodassa on kyse. Kirja kertoo pikkuasioista, jotka johtavat yhden avioliiton murenemiseen ja toisaalla uuden avioliiton solmimiseen.

Romaani kertoo Helsingissä asuvasta suomenruotsalaisesta Paulin perheestä. Isä Max Paul on kuusikymppinen sosiologian professori. Hän aloitti opintonsa 70-luvulla, jolloin Marx oli vielä muodissa ja sosiologia kovaa tiedettä. Hän opettaa edelleen peruskursseja ja kirjoittaa kirjaa Edvard Westermarckista, mutta romaanissa annetaan ymmärtää, että vanhan koulun sosiologina hän on ajautunut hieman syrjään alan uusista tuulahduksista. Omaa paikkaansa hän etsii evoluutiopsykologiasta, mitä kaikki kollegat eivät katso hyvällä. Taakkana on myös aikanaan kohua herättänyt seksitutkimus, jonka vuoksi häntä pidetään edelleen vain seksiprofessorina. Maxin vaimo Katriina työskentelee HUS:ssa pikkupomona. Häntä kuvataan ärsyttävän suorasukaisena ja suorastaan sosiaalisesti kömpelönä. Hän on myös taustaltaan suomenkielinen, mutta syntyperäinen helsinkiläinen - toisin kuin Max, joka vaikuttaa edelleen häpeävän pohjalaisia maalaisjuuriaan. Katriinan hahmo jää kirjassa ohuemmaksi kuin muiden perheenjäsenten.

Maxin lisäksi tarinan keskushenkilöitä ovat perheen aikuiset tyttäret Helen ja Eva. Helen työskentelee äidinkielen opettajana. Hän on naimisissa ja kahden lapsen äiti. Aviomies Christian on tylsyyteen asti kunnollisen ja hyvin kasvatetun suomenruotsalaisen miehen perikuva. Elämä on lähinnä arkea, ja välillä pitää pysähtyä miettimään, onko tämä nyt ihan oikeasti oma elämä. Sitä muutkin henkilöt kyllä miettivät. Kirjan henkilöistä Helen on kuitenkin tasapainoisin. Sen sijaan pikkusisko Eva ei ole löytänyt omaa oksaansa. Hän on opiskellut taidehistoriaa, mutta teoreettiset opinnot eivät jaksa kiinnostaa. Hetken mielijohteesta hän hakee opiskelemaan taidetta Lontooseen, missä hän tutustuu taidemaailmaan ja kapitalismikriittiseen Occupy-liikkeeseen. Eva on kaikessa juurettomuudessaan myös erittäin samaistumiskelpoinen hahmo.

Lisäksi kirjassa seikkailee Laura, nuori toimittaja, johon Max ihastuu. Laurasta ei lukija ota selvää. Miksi hän oikeastaan toimii niin kuin toimii? Katkeruudesta suuria ikäluokkia kohtaan - hän kun itse kuuluu prekariaattiin?

Jotain kirjalla ja ehkä laajemminkin suomalaisella (suomenruotsalaisella?) kirjallisuudella tuntuu olevan keski-ikäisiä ihmisiä, etenkin miehiä, vastaan. Tulee ihan mieleen Kjell Westön monet kirjat miehenä epäonnistumisesta. Voiko keski-ikäinen mies olla kirjallisuudessa jotain muuta kuin oman elämänsä ulkopuolinen, se joka ei oikein kuulu joukkoon? Toisin kuin monet Westön päähenkilöt, Max ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen miellyttävä tai myötätuntoa herättävä vaan pikemminkin jokseenkin vastuuton.

Talvisota on todella sympaattinen pikkukirja, joka ilahdutti tänä outona kesänä, kun intoa ei ole muuten riittänyt kuin työntekoon ja nukkumiseen. Pidän uskottavasta arki-ihmisyyden kuvauksesta. Kirjassa on arkisuudessaan hervottoman hauskoja pikkukuvauksia muun muassa lapsiperheen matkasta ruotsinlaivalla. Samoin akateemista mieltäni kutkuttivat pohdinnat taiteen ja sosiologian nykytilasta. Sosiologian professorin elämä vain vaikuttaa turhankin leppoisalta ollakseen uskottavaa. Oikeat professorit ovat satojen palkattomien ylityötuntien lannistamia zombeja. Maxilla taas riittää aikaa haahuiluun.

Kirjan ensimmäinen lause on siteeraamisen arvoinen: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.

Ilman lukuisia blogikirjoituksia olisin tuskin kirjaan tarttunut. Sen nimi tai kansikuva eivät ole erityisen kiinnostavia eivätkä oikeastaan kuvaa romaania ollenkaan. Tässä muutamia merkintöjä muista blogeista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi.


Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani (Otava 2013)
Alkuteos: Vinterkriget. En äktenskaproman. Suom. Jaana Nikula

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)

Muistelmia yläluokan elämästä - Alice Rosenlew ja Karin Ehrnrooth

Siniveristen naisten elämään kuuluu vallihaudan ympäröimiä linnoja ja kansainvälinen ystäväpiiri, mutta myös kiellettyjä tunteita ja vaikeita kokemuksia.

Kevään teema tässä blogissa on ilmeisesti ruotsinkielinen kirjallisuus. Nytkin kirjastosta tarttui sattumalta mukaan kaksi kirjaa, joille yhteistä on ruotsinkieliseen yläluokkaan kuuluva nainen muistelemassa elämäänsä. Alice Rosenlewista kertova kirja Alice on perinteisempi muistelmateos, Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö puolestaan kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva romaani, jossa menneisyyden tapahtumia ilmeisesti käsitellään vapaammin.

Alice Rosenlew on varmasti useimmille, minullekin, ennestään tuntematon henkilö. Miksi muistelmat on julkaistu? Jotta nuoremmat polvet saisivat tietää, millaista elämä oli ennen, kirjassa perustellaan. Rosenlew oli kosmopoliitti, joka ehti nähdä ja kokea henkilökohtaisesti suuren osan 1900-luvun alkupuolen mullistuksista ja "eilispäivän maailmasta" (vrt. Zweig, johon luultavasti vielä palaan blogissa). Hän liikkui sujuvasti taiteilijapiireissä ja näki muun muassa natsien valtaannousun. Kirjaa ahmii kuin parastakin jännäriä.

Myös taiteilija Karin Ehrnrooth lienee suurelle yleisölle tuntamaton, mutta hänen isänsä tietävät kaikki. Kenraali Adolf Ehrnroothista tuli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä suomalaisen isänmaallisuuden symboli. Isä omistautui isänmaalle ja sotatovereille perheensä kustannuksella. Muutenkaan ei ollut helppoa olla kuuluisan isän tytär, koska pieninkin hölmöily tulkittiin koko perheen häpäisemiseksi.

Kumpikin kirja kertoo siis yläluokan elämästä yhden naisen ja hänen perheensä kokemusten kautta. Maailma ympärillä muuttuu. Aikakausikin on eri. Alice Rosenlewin muistelmat alkavat hänen lapsuutensa keväisestä Pietarista ajalta ennen vallankumousta. Vaikka Rosenlew eli vanhaksi, toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kirjassa ei pahemmin käsitellä. Myöhemmistäkin vuosista olisi ollut kiintoisaa lukea - kuinka vanheneva kosmopoliitti koki nopeasti muuttuvan yhteiskunnan sodanjälkeisessä Suomessa? Karin Ehrnrooth puolestaan on syntynytkin sodan jälkeen. Hänen tarinansa alkaa siitä, mihin Rosenlewin muistelmat päättyvät.

Alice Graf syntyy Pietarissa suomalaisen aatelisnaisen ja balttiansaksalainen insinöörin lapseksi. Vaikka häntä myöhemmin pidetään suomenruotsalaisena, hänen todellinen äidinkielensä on saksa, jonka lisäksi hän puhuu venäjää. Ruotsia tai suomea hän ei koskaan opi täydellisesti. Vallankumouksen jälkeen hän asuu Saksassa ja Englannissa. Ensimmäisen avioliittonsa päätyttyä hän tutustuu suomenruotsalaisen teollisuussuvun jäseneen Nils Rosenlewiin, jonka kanssa hän muuttaa ensin Poriin, sitten Tukholmaan ja lopulta takaisin Saksaan. Tarinasta tulee mieleen virsi 365: Maailmassa vieraassa he ovat muukalaiset. Ei kaupunkia pysyvää vaan vaivaa, koti-ikävää on heillä matkallansa. Kaupunkia pysyvää ei tosiaan Alicelle suotu, mutta hän ei valita. Hieno nainen osaa luopua tyylikkäästi ja sopeutua uusiin olosuhteisiin.

Vinoon varttuneessa tytössä yläluokkaisuus näyttäytyy sangen kielteisessä valossa. Karin saa vanhempiensa mielestä hyvän kasvatuksen, mutta lapsen näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että hänen on piilotettava tunteensa ja tarpeensa. Yläluokan tytön pitää olla hillitty, hallittu ja tukahdutettu. Hän janoaa hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan hän saa moitteita. Tyttö kokee, että hänet suljetaan perheyhteisön ulkopuolelle. Hän alkaa tuntea olevansa aivan vääränlainen, mihin kirjan ruotsinkielinen nimi Flickan som blev fel viittaa. Suomenkielisen nimen perusteella arvelin, että Karin olisi lesbo, mutta siitä ei ole kyse. Hänen kasvatuksensa ei vain anna järin hyviä eväitä nykymaailmassa pärjäämiseen.

Kirjassa keskeistä on Karinin hankalta äitisuhde. Äiti on tanskalainen kreivitär, joka on palvellut Tanskan kuningattaren hovinaisena. Hän on tunnekylmä ja itsekäs ihminen eikä pysty osoittamaan rakkautta lapsilleen. Äitikin on kuitenkin oman kasvatuksensa uhri. Hänen itsekontrollinsa onnistuu vain ulkoisesti paremmin kuin Karinin, joka syöksyy itsetuhoiseen anoreksiaan pyrkiessään pitämään itsensä kurissa. Äiti on viettänyt lapsuutensa oikeassa linnassa, jota ympäröi vallihauta, mutta sukupuolensa vuoksi hän ei voi periä rakasta linnaansa, vaan lopulta suku menettää sen. Ennen sitä pohditaan muun muassa, voisiko Karinin perhe luopua pikkuveljestä, jotta linna saisi miespuolisen perijän. Kuulostaa aivan kauhealta. Onneksi aika harvalla perheellä on tällaisia linnaongelmia. Isää Karin rakastaa ja palvoo. Lopulta hän saakin rakennettua isänsä kanssa uudenlaisen suhteen ennen tämä kuolemaa.

Alice Rosenlew puolestaan kertoo perheestään lämpimämpään sävyyn. Ehkä tuolloin ei ollut tapanakaan tehdä kielletyistä tunteista selkoa julkisesti. Joka tapauksessa hän muun muassa laittaa lapsensa Steiner-kouluun, koska kokee sen tukevan lapsen tasapainoista kasvua paremmin kuin tavallisen koulun. Yläluokkaisuus ei siis velvoita tunnekylmään kasvatukseen. (Tosin lastenkin näkökulma asiaan olisi ollut mielenkiintoinen - matkusteleehan Alice pitkiä aikoja pitkin Eurooppaa ilman lapsiaan, jotka on jätetty hoitajien huolehdittavaksi.)

Kumpikin kirja kertoo perheestä, jonka arjessa puhutaan vähintään neljää kieltä. Kaikilla on sukulaisia ja ystäviä kotimaan ulkopuolella ja monesti on epäselvää, mikä on kotimaa. Kertomukset herättävät miettimään, mitä suomalaisuus tai kansalaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tämä on erityisen mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, millainen on kenraali Ehrnroothin asema suomalaisen isänmaallisuuden symbolina. Hänen isänmaallisuutensa ei sulkenut pois kansainvälisyyttä. Monelle niin eilispäivän kuin nykypäivänkin maailmassa jokin aivan muu ryhmä on tärkeämpi samaistumisen kohde kuin suhteellisen sattumanvarainen kansa. Olen itsekin pohtinut monesti, kuinka omalle suvulleni olisi käynyt, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea 1809 rauhassa. Silloinhan suurin osa Karjalasta kuului Venäjälle. Jos tätä niin sanottua Vanhaa Suomea ei olisi liitetty suurruhtinaskuntaan, se olisi irtautunut muun Suomen kohtaloista ja kansallinen herätys olisi luultavasti tuottanut siellä esimerkiksi karjalaisen identiteetin, ei suomalaista.

Vinoon varttunut tyttö näkyy pikaisen googlailun perusteella herättäneen huomiota blogistaniassa ilmestymisensä aikoihin. Hienoja kirjoituksia siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari ja Jokke.


Johan Standertskjöld: Alice - Alice Rosenlews memoarer (Söderströms 1976)

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011), alunp. Flickan som blev fel, suom. Riie Heikkilä ja Karin Ehrnrooth

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olen pitänyt Kjell Westötä Jan Guilloun suomalaisena vastinparina. Kumpikin käsittelee romaaneissaan hyvän ja pahan taistelua ihmisyydessä. He ovat kuitenkin aika erilaisia kirjailijoita. Siinä missä Jan Guilloun romaanien henkilöt voidaan jakaa hyviksiin ja pahiksiin ja hyvikset voittavat lopussa, Kjell Westö näkee ihmismielessä enemmän harmaan sävyjä. Hänen päähenkilönsä, erityisesti miehet, ovat periaatteessa hyviä ihmisiä, jotka eivät silti oikein onnistu. Monen romaanin teema on miehenä ja isänä epäonnistuminen. Guillou on optimisti, Westö epäilemättä parempi kirjailija.

Ensimmäisen kerran luin romaanin lukiolaisena. Muistan vieläkin, miten istua kyyhötin välitunneilla lukion käytävillä sitä lukien. Nykyään sitä lukiotakaan ei enää ole. Kuvassa näkyvän pokkarin ostin muutama vuosi sitten Tuska-festareiden kirjakojusta. Vaikka olen lukenut tämänkin suosikkikirjani useampaan kertaan eikä edellisestä kerrasta ole edes kovin kauan, kirjassa oli paljon juonenkäänteitä, joita en muistanut ollenkaan. Romaani yllättää aina uudestaan.

Romaanista on tehty samanniminen elokuva, joka on myös mielestäni huippuhyvä. Se on kuitenkin aivan eri taideteos kuin kirja. Jotta monipolvisen tarinan ydin on saatu säilytettyä, elokuvaa varten tapahtumia on pitänyt karsia ja muutella. Juoni on siis aivan erilainen, mutta perusidea on sama. Esimerkiksi elokuvan Henrik on alun perin suomenkielinen ja siksi erilainen kuin vaimonsa vanhaa rahaa omistava suku. Kirjan Henrik taas on kotoisin  kalastajakylästä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Romaanissa hän on kaikin tavoin vahvempi hahmo kuin elokuvassa.

Henrik on yksi romaanin miehistä. Hän kuuluu heti sotien jälkeen nuoruuttaan eläneeseen sukupolveen. Hän on kotoisin köyhistä oloista ja menettänyt isänsä varhain mutta pystyy kohoamaan yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempään keskiluokkaan lukupäänsä ja ahkeruutensa vuoksi. Hänellä ei ole perittyä kulttuurista pääomaa eikä sen myötä kykyä toimia luontevasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Työ on hänen supervoimansa, ja perheen varallisuus karttuukin tasaista tahtia. Mutta onko kohta mitään perhettä, kun isä on aina töissä? Isän ikävä periytyy sukupolvelta toiselle.

Päähenkilö on kuitenkin Henrikin nuorin poika Rikhard eli Riku, joka ryhtyy eräänä kesäisenä yönä pohtimaan siihenastista elämäänsä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu paljon muistoja, joiden kautta romaani kertoo yhden helsinkiläisen suomenruotsalaisperheen tarinan. Samalla se kuvaa yhteiskunnan muutosta 1960-luvulta kirjoittamishetkeensä, 90-luvun puoliväliin. Toinen muistelija on isosisko Marina eli Marsu. Kirjassa kuullaan myös kaikkitietävää kertojanääntä.

Marinan muisteluosuudet ovat mielestäni kirjan antoisinta osuutta. Westön naiset eivät ole samanlaisia epäonnistujia kuin hänen miehensä. Riku on aivan raivostuttava hahmo, varsinainen tahdoton ajopuu. Ihailen Henrikiä, koska hänellä on sentään työintonsa, korkea moraali ja ammattitaito. Myös vanhemmalla veljellä Danilla on itsekunnioitusta, vaikka hänen kapinointinsa aiheuttaa kärsimystä sekä hänelle itselleen että hänen läheisilleen. Dani pysyy kuitenkin uskollisena omille ihanteilleen, kun taas Riku horjuu elämässään minne sattuu. Hänen kaverinsa rikastuvat 80-luvun kasinotaloudella, jota vanhan koulun liikemies Henrik ei pidä järkevänä ja ikihippi Dani paheksuu omista lähtökohdistaan. Rikulla ei ole moraalisia estoja tai ymmärrystä talouden toiminnasta, joten sattuma pelastaa hänet bisneksien romahdukseltakin. Uusrikkaiden kauhealla käytöksellä on romaanissa tosin vähäisempi osa kuin elokuvassa.

Leijat Helsingin yllä on mielestäni Westön paras romaani, se josta hänen olisi pitänyt saada Finlandia-palkinto. Romaanissa pohdiskellaan, kuinka vaikea periaatteessa hyväntahtoisten ihmisten on tulla toimeen niiden kanssa, joita he rakastavat eniten. Kaikilla on kuitenkin unelmia, joita leijat symboloivat. Tai huolia, ylipäätään sitä osaa ihmisyydestä, joka ei näy ulospäin. Toinen selitys romaanin oudolle nimelle on, että kirjailija viittaa unohdettuun suomenruotsalaiseen kauhuromaaniin (jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista; jos joku muistaa, täydennän).

Tämä ei ole mikään helppo kirja. Nytkin sitä lukiessa tuli varsin ahdistunut olo. Silti kirja on yksi ehdottomista suosikeistani.


Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996)
Alkuteos Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari

Lundbergin merenkulkutrilogia

Ahvenanmaata ei ole ilman merenkulkua, joten merenkulun muutos tarkoittaa myös yhteiskunnan muutosta ja merenkulun kautta päästään syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Näin väittää Ulla-Lena Lundberg, tai pikemminkin hänen alter egonsa, kulttuuriantropologi Leonora. Romaanit Leo, Suureen maailmaan ja Mitä sydän halajaa kertovat yhden suvun kohtaloiden kautta ahvenanmaalaisen merenkulun suuren tarinan 1800-luvun puolivälistä 1990-luvun lamavuosiin, jolloin autolautat ovat korvanneet purjelaivat mutta maakunnan elämäntapa on edelleen sidottu mereen. Tarkkaavainen lukija huomaa, että sukukertomuksesta puuttuu yksi sukupolvi. Sen tarina on kerrottu myöhemmin Jäässä (2012).

Luin Leon jo kesällä ja kahta muuta kirjaa olen tankannut syksyn ja talven mittaan. Moneen kertaan on ollut mielessä loistokkaita ideoita, mitä kirjoista kannattaisi kirjoittaa blogiin. Valitettavasti parhaat ajatukset ovat haihtuneet kuukausien kuluessa jonnekin mielen tavoittamattomiin kamareihin.

Nämä kolme kirjaa ovat nimittäin käsittämättömän kunnianhimoinen ja mahtipontinen yritys kuvata Ahvenanmaan historiaa ja ahvenanmaalaisten mentaliteettia. Kaksi ensimmäistä osaa ovat melko perinteisiä historiallisia romaaneja. Niiden päähenkilöitä ovat miehet - talonpojat, jotka ovat samalla laivanvarustajia, ja laivojen kapteenit, joilla on myös maatila jossakin Ahvenanmaan kylistä. On yksi nainenkin, Simonsin täti, joka naitetaan nuorena tyttönä väkisin suuren talon emännäksi mutta kohoaa sitten kylän merkkihenkilöksi.

Ensimmäisessä kirjassa, Leossa, eletään ahvenanmaalaisen talonpoikaispurjehduksen kukoistuskautta. Ahvenanmaalaisten purjealuksilla kuljetetaan kauppatavaraa kaikkialle maailmaan, ja ne tuottavat varustajilleen suuria omaisuuksia. Tosin joskus kaikki saattaa mennä meren pohjaan. Suureen maailmaan -kirjassa höyryalukset ovat jo syrjäyttämässä purjelaivat, ja uudet varustamot ovat korvanneet osuuksien myynnin pienissä talonpoikaiskylissä. Lapsia ja vaimoja kuolee sellaisiin tauteihin, jotka nykyään pystyttäisiin parantamaan, mutta elämä on silti verrattain vaurasta. Vaikka vastoinkäymisiä on näidenkin ihmisten elämässä, tarinasta puuttuu puute kurjuus korpimaan, joka usein leimaa manner-Suomen menneisyydestä kertovia romaaneja. Vaikka yhteisö on ahdas ja pahantahtoiset juorut leviävät, ahvenanmaalaisia kuvataan myös viehättävinä, eloisina ja taitavina keskustelijoina.

Mitä sydän halajaa on romaaniksi aika outo. Paikoitellen siitä tulee mieleen pikemminkin ylipitkä essee kuin romaani. Sen päähenkilö on kulttuuriantropologi Leonora, 1800-luvun mahtilaivan mukaan nimetty, joka palaa synnyinseudulleen busmannien parissa Afrikassa viettämiensä vuosien jälkeen. Hän ryhtyy tutkimaan ahvenanmaalaista yhteiskuntaa merenkulun parissa työskentelevien ihmisten kertomusten kautta. Osa kirjasta onkin ikään kuin antropologin puhtaaksi kirjoittamia haastatteluja, joissa pääsevät ääneen eri-ikäiset miehet ja naiset. Lundberg onkin onnistunut rakentamaan joukon ällistyttävän uskottavia elämänkertoja. Haastateltavat pohdiskelevat elämäänsä monelta kannalta. On helppo yhtyä heidän mietteisiinsä: niin, juuri noin se elämässä menee.

Vaikka sarjan kaksi aiempaa osaa ovat muodoltaan lähempänä perinteistä historiallista romaania, filosofinen pohdiskelu on niissäkin keskeistä. Esimerkiksi dialogia on hyvin vähän. Enemmän maalaillaan henkilöiden mielenmaisemia - näissäkin kirjoissa monen eri henkilön näkökulmasta. Kulttuurintutkijan ongelmahan on, ettei haastateltavien ajatuksia voi tutkia. Voidaan tutkia vain sitä, mitä he sanovat ajattelevansa. Romaanikirjailijalla tai romaanin lukijalla ei tällaisia rajoituksia ole, joten voimme sukeltaa suoraan monipuolisen henkilögallerian mietteisiin maailmasta ja elämästä ylipäätään ja ahvenanmaalaisuudesta erityisesti.

Mitä sydän halajaa nostaa yhden teeman ylitse muiden. Leonoran elämän hallitseva tunne on ulkopuolisuus. Hän on menettänyt varhain isänsä ja samalla elävän yhteyden synnyinseutuunsa, koska perhe muutti isän kuoleman jälkeen pois kotisaarelta. Antropologit ovat usein olleet ulkopuolisia: esimerkiksi erilaisten vähemmistöjen edustajia tai naisia jo hyvin varhaisessa vaiheessa tieteenalan historiaa. Kulttuurihan on luonnollisin ja kyseenalaistamattomin osa elämäämme - kunnes jokin toisenlainen haastaa sen. Ulkopuolinen on erityisen tietoinen kulttuurista - on luonnollista ruveta tutkimaan sitä, mikä muille kenties on itsestään selvää.

Leonora tutkii busmanneja ja ahvenanmaalaisia, mutta itse hän jää syrjään muiden ihmisten elämänmenosta. Hän elää toivottomassa etäsuhteessa amerikkalaisen professorin kanssa ja on jo liian vanha haaveilemaan perheen perustamisesta. Hän tarkkailee muiden elämää ulkopuolelta. Ulkopuolisuuden kuvaus on niin riipaisevan osuvaa, että kirjan lukeminen venyi senkin takia. Tunnekokemus meinasi olla liiankin voimakas. Olen jo itsekin sellainen nainen, joka ei ole enää aivan nuori. On helppo eläytyä sellaisen naisen kokemuksiin, jonka nuoruuden parhaat vuodet ovat lipuneet ohi elämän valtavirran ulkopuolella.

Kaikissa kolmessa romaanissa on häkellyttävän syvällisiä ja runollisia pohdintoja elämän kaikista puolista. Trilogia nousee suuremmaksi kirjallisuudeksi kuin pelkät tapahtumat antaisivat odottaa. Erilaisia teemoja kirjoissa olisi enemmän kuin järkevän mittaisessa blogikirjoituksessa pystyy käsittelemään.


Ulla-Leena Lundberg:

Leo 1989 (Leo, suom. Leena Vallisaari)
Suureen maailmaan 1991 (Stora världen, suom. Leena Vallisaari)
Mitä sydän halajaa 1995 (Allt man kan önska sig, suom. Leena Vallisaari)

Usko, toivo ja raskaus

Ajattelin ensin, etten kirjoita mitään tästä kirjasta, koska lestadiolaisuus on ollut muutenkin tapetilla jo kyllästymiseen asti. Milloin mitäkin epäkohtaa käsitellään julkisuudessa, ja viimeistään Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nosti suurperheiden vanhempien jaksamisen julkiseen keskusteluun muuallakin kuin lestadiolaisalueilla. Eipä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa anna lapsuudesta ja vanhemmuudesta äärikonservatiivisessa herätysliikkeessä.

Vanhoillislestadiolaisuus on yksi luterilaisen kirkon herätysliikkeistä, mutta opeiltaan se eroaa kansankirkosta. Pelastus perustuu paitsi Kristuksen sovitustyöhön, myös synninpäästöön, joka täytyy saada toiselta liikkeen jäseneltä. Seurakuntaopin mukaan pelastusta ei liikkeen ulkopuolella ole. Siksi liikkeen opinkappaleet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tavallisista luterilaisista poiketen lestadiolaisilta on kielletty muun muassa televisio, korvakorut ja raskaudenehkäisy.

Kaksi ensimmäistä toki erottavat uskovaisen ulkopuolisista, mutta kovin keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä ne eivät ole. Ei minullakaan ole telkkaria eikä korvakoruja, enkä katso jääneeni mistään vaille. Sen sijaan ehkäisyn kieltäminen on vakavampi kysymys, koska se uhkaa niin äitien terveyttä, lasten tarvetta saada huomiota vanhemmiltaan kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutta päättää itse perhekoosta ja vartalosta. Usko, toivo ja raskaus keskittyy etupäässä ehkäisemättömyysopin seurauksiin.

Kirja perustuu 30 entisen tai nykyisen vanhoillislestadiolaisen kirjeisiin sekä kirjoittajista etenkin Vuokko Ilolan omiin kokemuksiin. Näkökulma on hyvin kriittinen. Kirjoittajilla on erittäin huonoja kokemuksia liikkeen elämäntavasta. He ovat kokeneet laiminlyöntejä lapseja ja uupuneet itse taakkansa alle suurperheen vanhempina. Lestadiolaisuudessa on suuria ongelmia, joista seurakuntaoppi ei ole vähäisin, mutta koko totuus kirja ei tietenkään ole. Siinä ei kuulu niiden ääni, jotka ovat onnellisia uskossaan ja nauttivat suurperhearjestaan.Yli sadantuhannen suomalaisen liikkeessä kaikki eivät voi olla onnettomia. Toisaalta lapsuuden kaltoinkohtelua löytyisi liikkeen ulkopuoleltakin. Tunnen itsekin lestadiolaisia äitejä, jotka ovat kymmenen lapsen jälkeenkin pirteitä ja nuorekkeita ja tarmokkaasti mukana työelämässä ja yhteiskunnassa.

Lestadiolaisen naisenkin tahtoa pitää kunnioittaa, mutta mikä se oma tahto on? Jotkut haluavat aidosti elää liikkeen opetuksen mukaan. Onko kuitenkaan vaihtoehtoa? Jos ei noudata sääntöjä, joutuu seurakuntayhteyden ulkopuolelle. Ihminen voi muutenkin valita vain mahdollisina pitämistään vaihtoehdoista. Tämän kirjan perusteella liikkeen sisälläkin on kuitenkin monenlaisia mielipiteitä. Se on todella mielenkiintoista. Ehkä nuorempi sukupolvi kyseenalaistaa enemmän. On huomionarvoista, että erittäin kriittisistä kirjoittajistakin moni haluaa silti "pysyä uskomassa".

Joku voisi kysyä, miksi ihmeessä ketään muita kuin lestadiolaisia ylipäätään kiinnostaa lukea tällaista kirjaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla, missä ei voi elää ilman jonkinlaista suhdetta lestadiolaisuuteen. Kukapa ei tietäisi Pohjois-Suomen pyhää kolmiyhteyttä: vanhoillislestadiolaisuutta, S-kauppaa ja keskustapuoluetta. Kaikilla on ollut lestadiolaisia vähintäänkin luokkatovereina. Koulussa jouduttiin aina pohtimaan, voiko oppitunneilla tanssia tai katsoa elokuvia. Mitä lestadiolaiset oppilaat sillä aikaa tekisivät vai pitäisikö syntisestä toiminnasta kokonaan luopua, jotta kaikki voisivat osallistua? Joillakin opettajilla liikkeen opetukset menivät edelle opetussuunnitelmasta.

Lestadiolaiset ovat erilaisia kuin muut. He ovat myös juoruilun ja kauhistelun kohde. Kaikki ovat varmasti joskus kuulleet tarinan, jonka mukaan sivusta täytettävät pyykkikoneet olisivat kiellettyjä, koska luukusta saattaisi näkyä alusvaatteita. Se ei siis ole totta, mutta kertoo paljon ulkopuolisten suhtautumisesta. Usko, toivo ja raskaus -kirjassa minua järkyttivätkin myös kertomukset siitä, että lapset ovat joutuneet häpeämään ja salailemaan erilaisia perheitään. Me ulkopuoliset emme ole tehneet heidän taakkaansa kevyemmäksi kantaa. Monella kirjantekoon osallistuneella on muistoja koulukiusaamisesta. Muistan itsekin yhden luokkatoverin, jota kiusattiin ilkeästi ja osin juuri hänen lestadiolaisen taustansa vuoksi. Itse en siihen osallistunut, mutta enpä tehnyt paljoakaan kiusaamisen lopettamiseksi. Rauhanyhdistysten pitäisi selvittää omat sotkunsa, mutta myös meidän muiden pitäisi suhtautua lestadiolaisiin kuten lähimmäisiin kuuluu.

Pari viikkoa sitten junassa taakseni istahti kaksi nuorta lestadiolaisnaista. Hiljaisessa junassa heidän äänensä kuuluivat kirkkaana. Toinen oli suunnittelemassa häitä, toinen oli jo nuori äiti. Kunpa heidän ilonsa ja tulevaisuudenuskonsa olisi vielä tallella vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

"Yksikin lapsikatraansa alle uupuva äiti, joka rukoilee uuden raskauden alkaessa keskenmenoa, on liikaa. Yksikin lapsi, joka saa kuulla syntyneensä vain siksi, ettei äiti saanut ehkäistä, on liikaa. Yksikin kaksi- tai kolmevuotias, joka saa kuulla olevansa liian iso päästäkseen syliin, on liikaa. Yksikin suurperheen pelokas äiti, joka kuolee synnytykseen uskaltamatta ehkäistä edes lääkärin varoitettua häntä vakavasti synnytyskomplikaatioista, on liikaa. Yksikin uusi vauva perheeseen, josta on uupumuksen takia otettu huostaan aiemmat lapset, on liikaa. Yksikin äiti tai isä, joka joutuu valitsemaan kuukausien selibaatin SRK:n ehkäisyopin takia, on liikaa."

Näin toteavat kirjoittajat. Toivottavasti kukaan ei ole eri mieltä.


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (Atena 2014)

Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket

Tämän onnettoman perheen kärsimykset eivät päättyneet vielä tähänkään. 1800-luvun pientilallisen elämä on kovaa. Työ on raskasta ja loputonta, sairaudet vaanivat varsinkin pieniä lapsia eikä edes lähimpien kanssa ole helppo tulla toimeen. Elämä on yhtä luopumista, eikä ole mitään takeita, että raataminen muiden eteen saa koskaan kiitosta osakseen. Ei pidä ihmetellä, mistä vanhojen virsien pessimistinen käsitys elämästä kumpuaa.

Joidenkin kirjojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin toisten. Ostin Innhaugfolket-järkäleen Oslon lentokentältä vuonna 2008. Aloitin lukemisen, mutta kun juonessa päästiin kohtaan, jossa ei voi käydä hyvin, kirja sai jäädä. Ilmeisesti olin yrittänyt jatkaa kevättalvella 2010, koska taas kirjaan tarttuessani löysin sen välistä junalipun tuolta vuodelta. Kannatti kuitenkin ponnistella hankalan kohdan yli, vaikka koko romaanisarjan lukemiseen menikin vielä monta viikkoa. Yli 800 sivun aikana ehditään kiellettyä rakkautta, sukupolvien välisiä suhteita ja vahvuuden ja kunniallisuuden ihanteita puida monelta kantilta.

Innhaugfolket on sisältää Anne Karin Elstadin kaikki neljä Innhaug-romaania: Folket på Innhaug (1976), Magret (1977), Nytt rotfeste (1979) ja Veiene møtes (1980) . Niissä seurataan Innhaug-tilan tyttären Olinen, hänen tyttärensä Magretin ja tämän perheen vaiheita 1800-luvun Keski-Norjan maaseudulla. Elstad on itsekin kotoisin sieltä, joten kieli ja maisemat ovat hänelle tuttuja - kuten luultavasti myös kyläyhteisön ahdasmielisyys.

Folket på Innhaug on Elstadin esikoisromaani, mutta jo siinä on vahvasti läsnä Elstadin romaanien hallitseva teema: yksilöiden yritykset elää omaa elämäänsä alati vahtivan ja tuomitsevan pienyhteisön silmien alla. Yhteisön paine pitää tunteet sisällä, niskat suorassa ja mielipiteet mustavalkoisina. Se tuottaa vahvoja ihmisiä, jotka kuitenkin siirtävät katkeruutensa eteenpäin seuraaville sukupolville. Varsinkin Elstadin naiset, äidit, ovat rakkaudessaankin armottomia tyttäriään kohtaan. Magret inhoaa heikkoutta, sillä hänen mielestään se tekee ihmisistä pahoja. Tekeekö vahvuus sitten ihmisistä hyviä? Ei välttämättä, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tosin hyvyyttä ja pahuutta ei pyritäkään esittämään yksinkertaisina asioina, sillä jokaisella on elämässä taakkansa kannettavanaan.

Kyläyhteisö ei ole ainoa, joka vahtii ja kontrolloi. Tunturien ja vuononpohjukoiden pientiloilla ei ole nykyisessä mielessä omia asioita, vaan kaikki asiat kuuluvat myös perheelle ja suvulle. Perhe on tuotantoyksikkö ja yksilön ainoa turva. Yksin ei voi elää. Joissakin tilanteissa yksilöt ovat valmiita luopumaan kokonaan omasta onnestaan perheen ja kotitilan hyväksi, ja silloinkin kuin he eivät ole, perhe pitää ulospäin yhtä, vaikka kodin seinien sisäpuolella oltaisiin kuinka julmia toisia kohtaan. Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka siunattuja keksintöjä avioero ja valtion tarjoama sosiaaliturva ovat.

Kun näinä aikoina on keskusteltu kovasti avioliittolaista, välillä tuppaa unohtumaan, mistä oikeastaan puhutaan. Elstadin historialliset romaanit ovat oiva muistutus, että pitäisi puhua osapuolten taloudellisia oikeuksia koskevasta sopimuksesta eikä rakkaudesta. 1800-luvun oloissa oli ymmärrettävää valita ison talon poika torpparin asemesta, vaikka jälkimmäinen olisi ollut mieluisampi. Oline valitsee kielletyn rakkauden järkiavioliiton sijaan, mutta päätöksellä on seurauksia, jotka vaikuttavat vielä seuraavien sukupolvienkin elämään. Rakkaudesta tulee eräänlainen kirous sukupolvesta toiseen, yrittivätpä henkilöt seurata tunteitaan tai järkeä.

Innhaug-romaaneissa eletään aikaa, joka myöhemmin ajateltuna osoittautui erittäin tärkeäksi nykynorjalaisuuden rakentumisen kannalta. Napoleonin sotien seurauksena Norja yllättäen irrotettiin emämaastaan Tanskasta. Se oli lähtölaukaus myöhemmälle valtiokehitykselle ja kansalliselle identiteetille, mutta tunturikylän asukkaiden mieleen muutos ei ollut. Nykyään valitetaan paljon, että EU ja yliopistouudistus ja milloin mikin asia vie valtaa kauemmas kansalaisista. 1800-luvun pienviljelijöiden näkökulmasta oli erinomainen asia, että kuningas ja virkamiehet olivat kaukana Kööpenhaminassa - puuttuivatpahan vähemmän ihmisten asioihin. Toki kehitys kehittyi, ja modernisaatio koitui myös kansan eduksi. Vaikka näennäisesti elämä jatkoi samanlaisena valtionrajojen muutoksista huolimatta, tunturikylissäkään ei eletty irrallaan maailmasta, vaan mannermaasulkemuksen vuoksi nähtiin nälkää, kun viljalastit eivät enää päässeet kaupunkien satamiin.

Innhaug-romaanit antavat hyvän kuvan norjalaisen maalaisyhteisön arjesta ja juhlasta. Työtä ja tapoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Yksityiskohdat tuovat myös uskottavuutta kertomukseen. Silti lukijaa epäilyttää välillä, onko 1800-luku sittenkin vain kehys jollekin aivan muulle, esimerkiksi kirjailijan omille lapsuudenkokemuksille 1940- ja 50-luvuilta. Elstad ehti kirjoittaa ennen valitettavaa poismenoaan muistelman nuoruusvuosistaan (Hjem 2006). Kun vertaa sitä hänen romaaneihinsa, käy ilmi, että hän on ammentanut hyvin paljon omasta elämästään. Innhaug-hahmojenkin esikuvia on kirjailijan perheessä.

Joissakin asioissa hahmot ovat mentaliteetiltaan liian moderneja. Esimerkiksi heidän suhteensa luontoon on selvästi peräisin romantiikan jälkeiseltä ajalta. Olisivatko romantiikan luontokäsityksent ehtineet syrjäiselle maaseudulle jo 1800-luvun alkupuolella? En oikein usko. Toinen hiukan epäuskottava asia on tunteet - tai pikemminkin se, miten henkilöt suhtautuvat tunteisiinsa. Itse tunteitahan Elstad kuvaa hyvin, mutta on hiukan vaikea kuvitella, että 1800-luvun ihmiset olisivat tuolla tavalla velloneet tunteissaan ja reflektoineet niitä toisilleen.

Elstadin lahjakkuutta kirjailijana osoittaa, että nämä varhaisimmat romaanit eivät ole vielä hänen parhaimpiaan. Innhaug-romaaneissa on vielä liiaksi juonellista tyhjäkäyntiä ja tarpeetonta mässäilyä ihmisten vaikeuksilla. Oma suosikkini Elstadin teoksista on samoin neljästä kirjasta koostuva Fortellingen om Julie -sarja, joka kuvaa maaseudun elämää ja norjalaisen yhteiskunnan nopeaa muutosta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheista 70-luvun alkupuolelle. Silti tykkään kauheasti varsinkin Magretin hahmosta. Siinä missä Elstadin naispäähenkilöt tuppaavat muuten olemaan kovin kirkasotsaisia ja heidän vaikeutensa lähinnä muiden ihmisten syytä, kirjailija antaa Magretin tehdä elämässään koko joukon virheitä.

Minua miellyttää myös Elstadin käyttämä kieli. Se on hiukan vanhanaikaista ja maistuu pohjoiselta. Elstad käyttää johdonmukaisesti etelänorjasta kadonnutta feminiiniä ja muita omilta Pohjois-Norjan ajoiltani tuttuja muotoja. Sitaatit on kirjoitettu paikallisilla murteilla, ja niitä saakin sitten mutustella jonkin aikaa, ennen kuin vieraat sanat alkavat avautua. Murresitaatteihin suositten ääneen lukemista - ne muuttuvat ymmärrettävimmäksi, kun näkemisen lisäksi myös kuulee.

Elstadin kirjoja ei ole suomennettu eikä ilmeisesti käännetty kovin paljon muillekaan kielille. Se on iso menetys.

Anne Karin Elstad: Innhaugfolket (Aschehoug 2008)

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto

Hans Nicklisch: Isäpappa on yliveto (Vater unser bestes Stück 1955)
Otava 1963

Tahdon esitellä harvalukuiselle lukijakunnalleni muutamia kaikkien aikojen romaanisuosikkejani. Useimmat niistä eivät ole mitään maailmankirjallisuuden klassikoita - pikemminkin sopivasti kevyitä, sopivasti puhuttelevia. En lähde edes arvailemaan, kuinka monta kymmentä kertaa olen lukenut tämän kirjan. Tasoa "osaan jo ulkoa" kuitenkin.

Kirjaa on tietenkin turha etsiä kirjakaupasta. Tasokkaammasta kirjastosta sen luultavasti löytää, ja nettiantikvariaatit näyttäisivät myyvän sitä muutamalla pahaisella eurolla. Missään tapauksessa, arvoisa lukija, et siis menetä paljon, vaikka hankkisit aivan oman kappaleen.

Isäpappa on yliveto kertoo nimensä mukaisesti isästä. Ja samalla koko perheestä, jonka ilmeinen esikuva on ollut Hans Nicklischin oma lapsuudenperhe. Emme saa tietää, mikä osa tarinasta perustuu niin sanottuihin tositapahtumiin ja mikä kirjailijan mielikuvitukseen, mutta tietenkään sillä ei ole mitään väliä. Kertoja on "me" eli perheen pojat yhdessä, mutta ainakin esimerkiksi kahdenkymmenen lukukerran jälkeen on melko helppo päätellä, kuka pojista on kirjailija itse. Saksalaisen Wikipedian perusteella arvasin hyvinkin oikein, mutta enpä nyt pilaa muiden lukijoiden arvaamisen iloa tämän enempää.

Isä on sleesialainen maalaispoika, josta tulee taloustieteen professori. Rahoittaessaan opintojaan työskentelemällä kyläkoulun opettajana hän tutustuu tulevaan puolisoonsa, paikallisen sokeritehtailijan tyttäreen. Preussilaista kurinalaisuutta ihaileva patruuna ei tietenkään mieluusti suo ainokaistaan rutiköyhälle älykölle, mutta naisellisen oveluuden ansiosta rakastavaiset saavat toisensa ja viisi lasta, neljä poikaa ja tyttären. 

Missään vaihessa kirjailija ei varsinaisesti paljasta, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat, mutta päätä ei tarvitse vaivata ymmärtääkseen, että eletään maailmansotien välistä aikaa, pääasiassa 20-lukua. Lukijan mielessä kummittelee väkisinkin se, mitä pian tämän jälkeen tapahtui. Politiikkaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei romaanissa kajota millään tavalla lukuun ottamatta suurta inflaatiota (1923), joka mainitaan erään episodin taustalla. Miksipä pitäisikään, perheestähän tämä kirja kertoo. Tavallaan on myös kiehtovaa lukea Saksasta, jossa perheet puuhastevat arkiaskareitaan. Lapsuuden kesäthän ovat aina pitkiä ja aurinkoisia. Kaikkien kirjojen ei tarvitse kertoa lapsuuden lopusta.

Romaanin Kellerin perhe kuuluu sivistyneeseen porvaristoon. Soveliaat tavat ovat tärkeitä ja ihanteet korkeita. Varsinkin isä, professori Keller, on idealismissaan aika lailla irralla arkitodellisuudesta juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä erityisen lahjakkaille ihmisille. Niinpä perheen porvarillisuudessa ei ole mitään tylsää edes ilman eriskummallisia sukulaisia ja näkymätöntä Pluto-koiraa. Romaanissa on runsaasti menneen maailman viehätystä, mutta ainakin minun on kovin helppo nähdä kirjassa myös henkilöitä, joita tunnen myös omassa elämässäni. Ehkäpä arvaatte, keitä saatan tarkoittaa.

Vaikka perhe kuvataan romaanissa hellyttävällä tavalla erikoisena, sivistyneistön korkealentoinen idealismi on toki laajempikin ilmiö. Lähimpänä kirjallisena vartailukohteena tulee mieleen arkkitehti ja kirjailija Arne Nevanlinnan - professorin poika hänkin - muistelmateos Isän maa, jota voin myös mainostaa yhtenä hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista. Sivistynyt ihminen ei ajattele rahaa, professori ei osaa avata maitotölkkiä - koska eiväthän käytännön asiat kuulu hänen työnkuvaansa. Kuulostaako tutulta? Ei voi olla miettimättä, mitä nämä professorit tuumisivat nykypäivän yliopistomaailmasta.

Lisään vielä tämän kirjoituksen loppuun romaanin "loppuratkaisun":

Kesken tanssiaan he kuulivat lähestyvien lasten äänet tien suunnalta.

- Päästä irti, kuiskasi äiti. - Mitä luulet heidän ajattelevan vanhemmista, jotka tanssivat öisessä puutarhassa valssia tangon tahdissa?

Mutta isä vain tiukensi otettaan. - Antaa heidän ajatella mitä ikinä haluvat, naurahti hän riehakkaasti. - Me näytämme heille, millaista on nuoruus.