Gary Lachman: Aleister Crowley

Kuinka sietämätöntä käytöstä ihmiseltä voidaan hyväksyä sillä perusteella, että hän jää historiankirjoihin suurmiehenä? Tai ainakin populaarikulttuurin ikonina, kuten Aleister Crowley. Tämä kysymys nousee päällimmäisenä esiin yhdysvaltalaisen muusikon ja tietokirjailijan Gary Lachmanin kirjoittamasta elämänkerrasta.

Aleister Crowley (1875-1947) oli muutenkin ristiriitainen ja hämmentävä hahmo. Elämänkerran mukaan hän pyrki kaikin tavoin järkyttämään aikalaisiaan mutta janosi samanaikaisesti ihailua ja tunnustusta. Hän koetteli onneaan runoilijana, kuvataiteilijana ja vuorikiipeilijänä, mutta parhaiten hänet tunnetaan okkultistina, joka pyrki ylittämään kaikki sopivaisuuden rajat. Hän kasvoi varakkaassa perheessä, joka kuului ahdasmielisessä Plymonthin veljien uskonyhteisöön. Yhteisön ajatusmaailma jätti jälkensä elinikäisenä kapinan kohteena. Toisaalta se juurrutti nuoren Crowleyn mieleen Raamatun kertomukset ja erityisesti Ilmestyskirjan symboliikan. Hän samaisti itsensä Ilmestyskirjan Petoon, jona myös hänen äitinsä häntä piti ainakin Crowleyn oman kertomuksen mukaan.

Crowley oli nuoresta asti kiinnostunut okkultismista ja toimi hämmennystä ja sekasortoa aiheuttaen vuosisadanvaihteen suosituissa okkulttisissa salaseuroissa. Hän etsi  "pyhää suojelusenkeliään". Lopulta Aiwass-niminen olento otti yhteyttä ja saneli hänelle Lain kirjan, josta tuli hänen oman oppinsa, theleman, perusta. Lachmanin mukaan Crowley oli okkultistina sekä huijari että vilpitön totuuden etsijä, joka uskoi aidosti saaneensa ilmoituksen korkeammilta tahoilta. Thelema julisti uuden aikakauden olevan ovella. Crowley piti itseään sen profeettana. Uuden ajan piti vapauttaa ihminen kaikista kulttuurin ja yhteisön rajoituksista toteuttamaan todellista tahtoaan. Do what thou wilt shall be the whole of the Law. Toinen Lain kirjasta elämään jäänyt lausahdus on Every man and every woman is a star. Muistamme esimerkiksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan. Ja tottahan tuo lause onkin ainakin siinä mielessä, että kaikki vetyä ja heliumia raskaammat alkuaineet ovat tähdistä peräisin.

Crowleyn magiassa keskeisiä olivat rituaaliset seksiaktit, joita hän itse kutsui opuksiksi, töiksi. Voi vain pohtia, pyrkikö seksiaddiktina tunnettu Crowley tekemään välttämättömästä hyveen ja missä määrin hän halusi järkyttää muita ihmisiä. Maagista työtään varten hän tarvitsi Babalonin, helakanpunaisen naisen. Hän jättikin jälkeensä lukuisan joukon hulluuteen ajettuja ja sitten hylättyjä entisiä vaimoja ja naisystäviä. Paljon paremmin ei käynyt hänen miespuolisille ystävilleen, jotka saivat auttaa sekä homoseksuaalisissa opuksissa että lainaamalla rahaa Crowleylle. Crowley aiheutti paheennusta sekä seksielämällään että huumeidenkäytöllään, joita reposteltiin vähän väliä juorulehdistössä. Häntä kutsuttiin maailman moraalittomimmaksi mieheksi, mikä lienee oikeansuuntainen arvio. Ennen toista maailmansotaa totisesti osattiin irstailla, mutta myös Crowley joutui vastakkain uudenlaisen moraalinkohotuksen kanssa. Nuoret natsit eivät nimittäin tykänneet, kun hän läpsi naisystäväänsä Berliinin kaduilla.

Minulla on ollut thelemasta sellainen käsitys, ettei todellisen tahdon toteuttaminen tarkoita sitä, että voisi tehdä ihan mitä tahansa muista ihmisistä piittaamatta. Pitää antaa tilaa myös muiden ihmisten todelliselle tahdolle. Crowley ei kuitenkaan muista ihmisistä piitannut. Puistattavinta on, että hän jätti joukon kiipeilytovereitaan kuolemaan lumivyöryyn yrittämättäkään auttaa heitä. Hänen täytyy olla ollut erityisen lumoava ihminen, koska pahasta maineestaan huolimatta hänellä riitti ystäviä aivan loppuun asti. Monet ottivat vielä maagikon kuoleman jälkeen elämäntehtäväkseen hänen maineensa palauttamisen. Crowley puolestaan pyrki teoksissaan mustamaalaamaan lähes kaikkia ihmisiä, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Crowley ei omana aikanaan nähnyt uuden aikakauden koittoa. Hän ei saavuttanut haluamaansa suosiota. Hän joutui kokemaan köyhyyttä, sairautta ja ihmisten halveksuntaa. Hänet karkoitettiin sekä Italiasta että Ranskasta. Hän menetti lapsiaan nuorena - ehkä osittain perheen holtittomien elämäntapojen vuoksi. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli heroiiniaddiktina. Aiwass oli erehtynyt opettaessaan, etteivät oudot aineet voi olla vahingollisia. Crowleyn muisto olisi voinut jäädä theleman harjoittajien varaan, ellei 1960-luvun nuorisokulttuurissa olisi innostuttu okkultismista. Siitä lähtien Crowley on säilynyt rockmusiikin ja myöhemmin myös rapin kulttihahmona, kuvia kaatavana vapauden lähettiläänä.

Vaikka minulla on Lain kirja hyllyssäni - kirja oli muuten kauhean pölyinen - en ollut koskaan aiemmin perehtynyt kovin syvällisesti Crowleyn henkilöön. Elämänkertaa lukiessani järkytyin siitä määrästä ihmiselämiä, jotka hän onnistui tuhoamaan. Lachmanin Crowley-kirja on siitä hieno elämänkerta, ettei se vain ylistä ristiriitaista päähenkilöään. Toisaalta Lachman pyrkii ymmärtämään ja selittämään taustoja. Kirja on kriittinen, muttei skandaalihakuinen, ja se ehdottomasti viihdyttää. Vaikka Crowleyn hahmoon on muuten vaikea samaistua, meitä yhdistää se, että minäkin olen aidoimmin onnellinen vuoristossa.


Gary Lachman: Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Like 2015)
Alkuteos: Aleister Crowley: Magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, suom. Ilkka Salmenpohja

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Hän katseli onnellisena ystäväänsä, joka alkoi laveasti selittää Sirkalle, kotiinsa tunkeutuneelle naiselle, kuinka korkealta ja kovaa hän pystyi kiljaisemaan, tarvittaessa myös laulamaan. Hän antoi pari taitavaa ääninäytettäkin, ja kun hän tapaili Yön kuningattaren staccatoja, älyseinä rämähti päälle kuvitellen, että keittiössä on jälleen tulipalo.

"Katsokaa nyt! Tuo seinä on menettänyt järkensä!" Irma osoitti syyttävästi näyttöä, jolla oli tähänkin pulmaan kolme ratkaisua: 1 Sammutuspeite 2 Yleinen hätänumero 112 3 Huoltoyhtiö. Nainen rypisti peitevoideltuja kasvojaan ja näytti lähinnä Lumikilta rumissa vaatteissa. 

"Haluatteko kuulla Pyhästä Hengestä?" hän sanoi sitten. Se olikin ainoa vaihtoehto, jota älyseinä ei vielä ollut keksinyt heidän aamuunsa tarjota.

Ehtoolehto-trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta (Kuolema Ehtoolehdossa 2013 ja Ehtoolehdon pakolaiset 2014) tutuksi tulleet lähes satavuotiaat rouvat Siiri, Irma, Anna-Liisa ja Margit ovat päässeet muuttamaan takaisin kotiinsa palvelutaloon. Ehtoolehdon remontti on siis valmistunut, mutta entisellään on vain kommellusten määrä. Ehtoolehdosta on tehty geronteknologian piloottihanke, jota tukee kolme ministeriötä - mutta siitä huolimatta hoitomaksut nousevat koko ajan. Palvelutalo on koneistettu niin perinpohjaisesti, ettei hoitajia, askarruttajia tai jumppareita enää tarvita. Hoidokkien lisäksi ainoat talossa näkyvät elävät olennot ovat salaperäisen uskonlahkon vapaaehtoiset saarnaajat ja rotat.

Kuten arvata saattaa, älyseinä, hoitorobotit ja 3D-tulostettu ruoka eivät pysty tyydyttämään edes perustarpeita, saati sitten sivistyneiden rouvien henkisiä tarpeita. Onneksi radiosta tulee hyvää musiikkia. Anna-Liisa uppoutuu rakkaaseen Taikavuoreensa. Siiri ja Irma ajelevat raitiovaunulla ympäri Helsingin kantakaupunkia sen arkkitehtuuria kommentoiden. Eniten raitiovaunukohtauksista saakin irti Helsinkiä tuntava lukija. Rouvat tarkkailevat uteliaina omituiseksi muuttunutta nykyaikaa. Palvelutalossa vanhusten ja teknologian välinen sota kärjistyy kuitenkin tilanteeseen, jossa päähenkilöiden on valittava puolensa.

Ehtoolehdon tuho on vieläkin överimpi kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Lindgrenin teksti laukkaa eteenpäin kuin pillastunut hirvi. Se tuntuu liikkuvan pikemminkin painajaismaiseksi muuttuneessa lähitulevaisuudessa kuin tässä ajassa. Se varoittaa yhteiskunnasta, jossa ihmisen kosketus on korvattu älylaitteilla eikä kenelläkään ole enää kirjahyllyä kotonaan. Ehtoolehdon tarina loppuu ilmeisesti tähän kirjaan, mutta ratkaisemattomia kysymyksiä jäisi vielä epilogia varten.


Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos 2015)

Haastebloggaus: Pojat, lukemaan!

Suomen ilmavoimien käytössä ollut Hawker Hurricane
Oulun lentonäytöksessä elokuussa 2014
Kuva kirjoittajan

Pojat eivät lue kirjoja. Pojat pärjäävät tyttöjä huonommin koulussa ja ovat suuremmassa syrjäytymisvaarassa. Tästähän kuulemme harva se päivä mediasta. Sattumaako, ehei!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus tarttui härkää sarvista ja haastoi kirjabloggaajat listaamaan poikia kiinnostavia kirjoja. Koska en ikinä älyä mitään haasteita ajoissa, olen nytkin myöhäisherännyt ja rääpäisen kasaan epäjohdonmukaisen sepustuksen teoksista, joista olen ehkä joskus blogannut, joita olen itse lukenut tai joita olen ainakin kuullut jonkun lukeneen.

Osa I: Mikä poikakirjallisuudessa mättää?

Olen miettinyt poikien lukuinnon puutetta useammassakin seurassa pitkin vuotta. Itse en ole koskaan ollut poika, mutta olen keskustellut asiasta useammankin miehen kanssa ja saanut tukea ajatuksilleni. Sitä paitsi oma lapsuuteni ei ollut yhtä värikoodattu kuin nykyään, ja jako tyttöjen ja poikien asioihin oli ylipäätään vähemmän jyrkkä. Minulla on siis varsin hyvä ymmärrys niin sanotuista poikakirjoista, koska olen lukenut niitä hyllymetreittäin.

Minulla onkin omat teoriani, miksi pojat eivät lue. Tietenkin kulttuuri on ylipäätään muuttunut ja kaikkien nuorten ajasta kilpailevat monet muutkin harrastukset ja mediat, eikä siinä mitään pahaa ole. Parhaimmillaan tietokoneella pelaaminen on oikein kehittävä harrastus. Iso osa nuortenkirjoista on kuitenkin nykyään niin tylsiä, ettei tarvitse ihmetellä, miksi kukaan ei lue niitä! Tähän joukkoon voi laskea ainakin kaikki lukemani nuortenkirjat, jotka on kirjoitettu suunnilleen oman syntymäni jälkeen. Fantasiakirjojen tilanne on luultavasti parempi, ja niitähän luetaankin. Mutta ei jollain syrjäytyneiden reppanoiden ihmissuhdeongelmia käsittelevillä draamoilla ole mitään jakoa J. Fenimore Cooperin tai Karl Mayn rinnalla! Näissä vanhoissa klassikoissa on se elementti, joka puuttuu liian monesta uudemmasta nuortenkirjasta: jännittävä tarina.

Mikä klassikoissa sitten on vikana, ettei niitä nykyään lueta esimerkiksi kouluissa? No, esimerkiksi se, että ne ovat jo monta vuosikymmentä olleet todella poliittisesti epäkorrekteja muun muassa rasististen asenteidensa vuoksi. Mutta ymmärtäväthän lapsetkin, että aikaisempina aikoina ihmisten arvot olivat erilaisia kuin nykyään. Ainakin minä ymmärsin sen lapsena. Parhaassa tapauksessa poliittisesti epäkorrektien kirjojen pohjalta voitaisiin käydä hyvää arvokeskustelua. Ja miksei enää muka voida kirjoittaa vastaavia seikkailuja, mutta ilman pahinta rasismia? Eihän Karl Maykaan omasta elämästään kirjoittanut vaan maista, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Mieleni tekisi ehdottaa, että hyljätään siis kokonaan poliittisesti korrekti nuortenkirjallisuus, jonka tarkoitus on pikemminkin kasvattaa kuin tarjota mielihyvää. Tarkemmin ajatellen tämä olisi varsin historiaton ehdotus, sillä myös vanhemman poikakirjallisuuden tarkoitus on ollut kasvattaa. Kirjoissa propagoidaan muun muassa sellaisia arvoja kuin reippaus, omatoimisuus, urhoollisuus ja uskollisuus ystäviä kohtaan. Joskus ne on koettu tavoittelemisen arvoisiksi asioiksi. Ilmeisesti enää ei. Eräs lähisukulaiseni kertoi kuulleensa toiselta sukulaiselta, että tämä oli kuullut 60-luvulla suoraan Joppe Karhuselta, että tämä legenda oli tarkoittanut ilmasotakirjansa nimenomaan reipashenkiseksi, isänmaallisuuteen kasvattavaksi lukemistoksi pojille. Ottaen huomioon ajallisen etäisyyden ja sukuni taipumuksen värittää tarinoita oman makunsa mukaan tämä tieto on luonnollisesti täysin luotettava. Joka tapauksessa Joppe Karhusen kirjatkin varmasti kiinnostaisivat nykynuorisoa. Sota kiinnostaa aina - intiaaneista en ole enää aivan varma.

Poikakirjallisuudessa mättää se, että sitä ei ole. Valtavirran nuortenkirjat ovat tyttökirjallisuutta, jos ne ylipäätään jotakuta miellyttävät.

Osa II: Suosituksia poikain luettavaksi

Tähän olen poiminut blogitaipaleeni varrelta postauksia, jotka saattaisivat kiinnostaa nimenomaan poikalukijoita, ehkä yläkouluiästä alkaen. Harmi vain, että ne pojat, jotka eivät lue kirjoja, tuskin lukevat kirjablogejakaan.

Ilmari Juutilainen: Punalentäjien kiusana
Tuntematon Lauri Törni
Leif Hamre: Lentokone kadoksissa
Ari Mennander: Teemu

Lopuksi haluan suositella Sentenced-kitaristi Sami Lopakan viime vuonna ilmestynyttä esikoisromaania Marras. Luin sen tuoreeltaan ja tykkäsin tosi paljon, mutta jostain syystä en sitten kirjoittanut kirjasta mitään blogiin. Joka tapauksessa metallibändin Euroopan-kiertuetta kuvaavan ronskin tarinan luulisi miellyttävän hieman vanhempia poikia, joille itsemurha-ajatusten ja alkoholipsykoosin kaltaiset hilpeät aiheet eivät ole liikaa. Sami Lopakan kyvyistä kertoo jotakin sekin, että hänen erinomainen suomen kielen gradunsa varastettiin yliopistolta.

Eeva Tenhunen: Rakas perhe

Lupasin esitellä tarkemmin suosikkiromaanejani, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Saamanne pitää.

Eeva Tenhunen kirjoitti enimmäkseen dekkareita. Rakas perhe on kuitenkin kirjeromaani. Siihen kuuluu 20 kirjettä, jotka päähenkilö Tuuli kirjoitti opiskeluaikanaan kotiinsa. Vuosien kuluttua hän päättää antaa ne selityksillä varustettuina 23-vuotislahjaksi tyttärentyttärelleen, jotta tämä saisi niiden kautta yhteyden mummuunsa 23-vuotiaana. Tuuli epäilee, että tyttärentyttären saavuttaessa tuon iän hän olisi jo elämänohjeita jakeleva, menneisyyttä ihannoiva harmaahapsi.

Romaanin tapahtumat sijoittuva 1960-luvun alun Turkuun, missä Tuuli on auskultoimassa. Perheelleen hän kirjoittaa säännöllisesti kommelluksistaan - paitsi niistä, jotka ovat vakavia kirjeessä kerrottaviksi. Niitä varten tarvitaan tyttärentyttärelle osoitetut selitykset. Tuulin perhe on sellainen, että jossain muussa romaanissa päähenkilö tarvitsisi pitkän terapian toipuakseen lapsuudenkokemuksistaan. Rakas perhe on kuitenkin sävyltään kevyt, joten ilmeisesti Tuuli on selvinnyt yllättävän hyvin omituisesta kasvuympäristöstään. Tuulin isä on kirjailija, joka luotaa mestarillisesti ihmismieltä niukkaeleisissä romaaneissaan. Kotioloissa hän on täysin piittaamaton hirviö, joka muun muassa pettää vaimoaan. Vaimo puolestaan huokaa ja tunkee karanneita suortuvia nutturaansa. Hänkin on taiteilija, mutta joutuu elättämään perheen työskentelemällä epäpätevänä piirrustuksenopettajana itäsuomalaisen pikkukaupungin oppikoulussa.

Myös Tuuli on saanut oman osansa isän mielivallasta. Perheeseen on ennen häntä syntynyt neljä tytärtä (ja vielä yksi Tuulin jälkeen), mikä on sovinisti-isälle järkytys. Hänhän on päättänyt kasvattaa pojasta seuraajan itselleen. Kun poikaa ei ala kuulua, Tuulista aletaan tehdä kirjailijaa. Isän mielestä kasvatus tukahduttaisi tulevan neron luovuuden, joten Tuulille ei aseteta mitään rajoja vaan häntä päinvastoin kannustetaan tekemään nenäkkäitä huomautuksia vanhemmille ihmisille. Ihmeen tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä hänestä kuitenkin kasvaa, mutta hän itse kokee lapsuuden rajattomuuden aiheuttaneen turvattomuuden tunnetta. Hän pyrkii kuuliaisesti kirjailijan uralle, mutta realistina hän toteaa, ettei naisena voi ottaa itselleen vaimoa elättämään. Siksi on hankittava kunnon ammatti, äidinkielen opettaja, mikä saa hänen isänsä raivostumaan.

Tuuli on siis päätynyt Turkuun, missä hänen on tarkoitus auskultoida ja viimeistellä samalla gradu. Kirjeissään hän kuvaa elämää normaalikoulussa, yliopistolla ja värikkäässä ystäväpiirissä. Minun on helppo samaistua Tuulin hahmoon - hän kun aina sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee. Hänellä on myös vilkas mielikuvitus, joka sekoittuu todellisiin tapahtumiin ja johtaa toinen toistaan huvittavimpiin kommelluksiin. Meno on kuin klassisista tyttökirjoista. Tuuli on romanttinen luonne, joka rakastuu helposti: teini-ikäisenä muun muassa Lorenzo de'Mediciin ja Goetheen ja sittemmin erinäisiin jokseenkin yhtä saavuttamattomiin miehiin.

Nyt Tuuli tuntuu 23-vuotiaana kauhean nuorelta elämänsä isojen päätösten äärellä, mutta toden totta, enpä ollut itsekään kuin 24-vuotias maisteriksi valmistuessani. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

60-luvun yliopistomaailma tuntuu aivan toisenlaiselta kuin oman aikani. Se vaikuttaa kankealta ja hierarkkiselta. Kaikkia ehdottomasti teititellään - auskultanttejakin kutsutaan maistereiksi, vaikkeivat he vielä ole valmistuneet. Talon tapa vaatii. Ohjaavat opettajat ovat tohtoreita tai ainakin rouvia. Kaikilla on vankka yleissivistys, klassikot on luettu ja niistä keskustellaan luontevasti. Toisaalta kirjallisuuden kaanon vaikuttaa kapeammalta kuin nykyään. Ero korkean ja matalan välillä on selvä, ja oppikoulun harjoitustunneilla kirjallisuudesta keskustellaan opettajan johdolla. Tuntisuunnitelmiin kirjoitetaan valmiiksi oppilaiden vastauksetkin.

Omilta kouluvuosiltani en muista, että luokassa olisi kertaakaan keskusteltu kirjallisuudesta. Tosin meidän luokkaamme olisi ollut jokseenkin mahdotonta saada keskustelemaan yhtään mistään. Kirjoja kyllä luettiin ja niistä kirjoitettiin essee toisensa jälkeen. Mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan ollut edes lukiossa.

"Harmian seitsemännessä luetaan tätä nykyä Leinoa ja Saarikoskea, vertaillen.

Eilen siellä analysoitiin Koutaa. Ja ne kiistelivät ankarasti siitä, merkitäänkö tauluun ELÄMÄN TASO ja  ELÄMÄN ULKOPUOLELLA OLEVA TASO. Vai mahdollisesti IHMISEN TIEDOSSA OLEVA ja IHMISTIEDON ULKOPUOLELLE JÄÄVÄ TASO. Tähtioppilas Sauramo kertakaikkiaan kiihtyi, koska ei hyväksynyt ilmaisua TUNTEMATON MUOTO; hänen käsityksensä mukaan on mahdotonta puhua muodosta tuntemattomassa."

Kieltämättä Eeva Tenhusen kirjat muokkasivat aikanaan käsityksiäni sekä lukiossa että yliopistossa opiskelusta. Erityisesti lukio oli minulle pettymys, koska olisin juuri siinä iässä kaivannut korkealentoisia keskusteluja. Sitten vain opeteltiin "arvaamaan oikein ylioppilaskirjoituksissa", kuten viisas saksanopettajamme muotoili. Metafysiikalle ei juuri ollut sijaa.

Minua viehättää myös kohtaus, jossa Tuuli näpäyttää harjoitustunnin kritiikissä hävyttömästi tähtiauskua, josta toveripiirissä ei juuri pidetä.

"Nostin nokkani entistä pystympään ja sanoin väsähtäneen syvällisellä äänellä:

- Useimmat Bellmanin viisut ovat kaikkea muuta kuin hilpeitä kapakkaviisuja. Taustalla vaanii aina viikatemies. Vaikkapa Fredmanin 30. epistola. Miten se nyt alkaakaan? (Ja sitten - täysin häikäilemättömästi - päästelin suustani sen ainoan Bellman-sitaatin, jonka osasin ulkoa.)

Drick ur ditt glass - se, döden på dig väntar,
Slipar sitt svärd och vid din tröskel står!
Blif ej förskräckt: han blott på grafdörrn gläntar,
Slår den igen - kanske än på ett år.

Täydellinen menestys. Vilpittömän ihailevia katseita muilta kuulijoilta. Maisteri Alanne synkistyi ihan silmissä."

Tuulin Bellman-tuntemus on peräisin Maria Langin dekkarista Se döden på dig väntar, jossa runoa siteerataan...

Kuten Eeva Tenhusen dekkaritkin, Rakas perhe vilisee kaunokirjallisia viittauksia. Luin kirjan ensimmäisen kerran varsin nuorena, eikä intertekstuaalisuus haitannut silloinkaan yhtään, vaikka en useimpia viittauksia ymmärtänytkään. Nykyään ne tuottavat ihan erilaista oivaltamisen iloa. Olen romaanin ansiosta innostunut lukemaankin muun muassa edellä siteerattua Bellmania.

Rakas perhe on täydellinen viihderomaani, mutta samanaikaisesti se on sivistynyt ja ajatuksia kutkuttava, monitasoinen kertomus, jonka jaksaa lukea aina ja aina uudestaan.


Eeva Tenhunen: Rakas perhe (WSOY 1982)