Jan Guillou: Suuri vuosisata -sarja

Jan Guilloun uusi romaanisarja kertoo 1900-luvusta, siis edistysuskosta, radikaaleista moderneista arvoista, uudenlaisesta taiteesta, teknillisestä kehityksestä ja käsittämättömästä määrästä hulluutta ja väkivaltaa. Sen päähenkilöitä ovat norjalaiset veljekset, kalastajanpojat, jotka jäävät varhain orvoiksi. Hyväntekijät huomaavat heidän poikkeuksellisen matemaattisen lahjakkuutensa ja kustantavat kolmen nuorukaisen insinööriopinnot Saksassa. Toiveissa on, että veljekset maksavat takaisin Norjan kansalle suunnittelemalla rautatien Oslosta Bergeniin. Kuitenkin vain yksi pojista, vanhin veli Lauritz, palaa lumisille ylängöille kamppailemaan luonnonvoimien kanssa, edistyksen puolesta. Oscar häipyy seikkailemaan Saksan siirtomaihin Afrikkaan ja Sverre yläluokkaisen rakastajansa kanssa Englantiin. Vuosisadan alun edistysuskon romuttaa suursota, josta kaikki veljekset kärsivät omalla tavallaan. Tapahtumat etenevät väistämättä kohti toista kansakuntien ja aatteiden välistä konfliktia, jossa monikansallisen perheen jäsenten on valittava puolensa.

Kirjat yrittävät kertoa niin monesta asiasta, että niistä jää lähinnä hämmentynyt olo. Guillou ei ehkä yritäkään kuvailla 1900-luvun alkupuolen ihmisten kokemuksia sellaisina kuin he olisivat ne oikeasti kokeneet.  Kirjat on kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kaikki tietävät historian tapahtumien lopputuloksen ja kirjailijan pitää selittää, miten siihen päädyttiin. Vaikka kirjojen tapahtuvat eivät ole mitenkään poikkeuksellisen ahdistavia, ainakin minusta tuntuu kiusalliselta eläytyä henkilöiden erehdyksiin. Tarinaa vaivaa historiallisille romaaneille tyypillinen jälkiviisaus. Sitä ei voi mitenkään verrata esimerkiksi Klaus Mannin Mefistoon (1936). Siinä sentään kerrottiin, millaisia kavereita natsit olivat - ennen kuin kaikki tiesivät oikean vastauksen.

Suuri vuosisata on välillä kuin viikinkisaaga, jollaiseen henkilöt tarinaansa kirjoissakin vertaavat. Juonenkäänteet ovat välillä pikemminkin sadunomaisia kuin realistisia. On liiaksi poikkeuksellisia kykyjä, liikaa yhteensattumia. Kirjasarja on kuitenkin niin selvästi kantaa ottava, että tuskin sen tarkoituskaan on varsinaisesti kuvata 1900-luvun alkua vaan pikemminkin kommentoida tätä aikaa ja sen ilmiöitä. En todellakaan pidä sattumana sitä, että Guillou on Kjell Westön ja Virpi Hämeen-Anttilan tavoin tarttunut maailmansotien väliseen aatemaailmaan. Ei tarvitse olla humanistikirjailija ymmärtääkseen, että vähintäänkin osassa Euroopan maita historia on vaarassa toistaa itseään. Guillou valitsee puolensa - romaaneissa vastustetaan raivokkaasti rasismia, sotaintoilua ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Melkeinpä kiinnostavimpia henkilöitä ovat Lauritzin ja Oscarin vaimot Ingeborg ja Christa. He ovat kumpikin saksalaisia aatelisnaisia, jotka valitsevat perinteisten arvojen asemesta feminismin ja sosialismin. Etenkin aatteellinen kommunisti Christa on nykymittapuullakin radikaali hahmo, joka kamppailee jo 1920-luvulla työläisnaisten seksuaalioikeuksien puolesta. Sen sijaan Sverren luonnekuvaus jää valitettavan ohueksi. Hänellä ei tunnu olevan muita persoonallisia piirteitä kuin homoseksuaalisuus. Myös völkisch-aatteista ja Ernst Jüngerista innostunut nuori Harald on sangen keinotekoinen romaanihenkilö. Sinänsä tykkään Guilloun sankareista, jotka kaikesta päähän potkimisesta huolimatta taistelevat, voittavat ja pitävät kiinni idealismistaa eivätkä jää makaamaan epäonnistumiseensa, kuten esimerkiksi Kjell Westön romaanihenkilöt, joita he muuten monesti muistuttavat.

Romaanina pidin eniten Sillanrakentajista. Keikari ei ole juoneltaan ja henkilöiltään kummoinen, ja Punaisen ja mustan välissä huipentaa poliittisen paatoksen. Kuten muutkin Guilloun kirjat, nämä uutukaisetkin ovat kuitenkin jännittäviä lukuromaaneja. Kai sarjalle on odotettavissa jatkoakin? Ainakin vuosisata jää kolmessa romaanissa pahasti kesken.

Lisäys 3.3.2016: Arvio neljännestä osasta, Sokeasta pisteestä.


Jan Guillou:

Sillanrakentajat (Like 2012), alkuteos Brobyggarna 2011
Keikari (Like 2013), alkuteos Dandy 2012
Punaisen ja mustan välissä (Like 2014), alkuteos Mellan rött och svart 2013

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

Suomen vaarallisimpia rikollisia arvioiva psykiatri kirjoittaa hyvän kääntöpuolesta, siis pahasta - kirjassa täytyy siis olla järkyttäviä paljastuksia toinen toistaan hirveämmistä teoista. Ei sentään. Lukija joutuu miettimään, mitä hyvän kääntöpuoli oikeastaan on. Ovatko rikolliset pahoja? Hehän ovat lähinnä kaikin tavoin sairaampia kuin kansa keskimäärin. Onko tietämättömyys tai tyhmyys pahuutta? Tai ihmisten laiminlyönti niin, että he saavat sairauteensa hoitoa vasta vankilassa?

Loppujen lopuksi Lauerma käsittelee - ilmeisesti - Turun Sanomien kolumneihin perustuvissa kirjoituksissaan varsin vähän leipätyötään. Sen sijaan hyökkäyksen kohteena on typeryys ja huuhaa. Uskomushoidot moraalittomine kauppiaineen saavat kyytiä kuten myös typeryyteen ja tietämättömyyteen perustuva moraalipaniikki. Kaikkihan me olemme kuulleet kauhisteluja, että vangeistä pidetään parempaa huolta kuin vanhuksista ja vankeinhoitoon käytetyt varat ovat jopa vanhuksilta pois. Tai että moraalittomat lääkärit määräävät mielenterveyspotilaille lääkkeitä silkkaa ilkeyttään. Ei pidä paikkaansa, Lauerma jyrähtää.

Yksinkertaistuksia ja moraalipaniikkia harrastavat ihmiset eivät tietenkään lue tätä kirjaa, vaikka juuri heidän pitäisi niin tehdä. Voisin määrätä vähintäänkin kirjoitukset Ennen oli paremmin ja Miksi vankeja hoidetaan pakolliseksi osaksi peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin opetusta. Niissä Lauerma paljastaa vastaansanomattomasti, kuinka löyhälle pohjalle julkisuudessa toistellut hokemat perustuvat. Vähemmän pakollisia mutta mielenkiintoisia ovat kirjoitukset psykopaateista ja suomalaisen miehen osin kuvitellusta väkivaltaisuudesta. Käy ilmi, että väkivaltaisia ovatkin vain itä- ja pohjoissuomalaiset ja heistäkin lähinnä syrjäytyneet alkoholistit.

Hyvän kääntöpuoli on tieteellisen tiedon, tosiasioiden ja kriittisen ajattelun ylistys. Vastapuolena Lauerma näyttää pitävät erityisesti netin anonyymejä mölyäjiä, jotka saavat lietsottua toisensa vainoharhaiseen raivoon vailla minkäänlaista tosiasiatietoa. Ajankohtaisena esimerkkinä voitaneen mainita "lastenvaunugate". Välillä lukija ei silti välty vaikutelmalta, että myös Lauerman herkkiä tunteita on loukattu ja nyt poikkiteloin asettuneille näytetään mistä suunnasta pesee. Itse asiasta on kuitenkin vaikea olla eri mieltä. Huuhaan levittäjät ansaitsevatkin kuulla kunniansa - sen verran traagisia seurauksia hölynpölyllä voi olla.

Vakavista aiheista huolimatta kirja on hauska ja helppo luettava. Yksi junamatka siihen vain tarvittiin.

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014)

Annika Luther: Opettajainhuone

Tässä sitä hyvää hömppää nyt sitten on. Ensinnäkin henkilöt ovat uskottavia. Ehkä Luther liioittelee vähän. Mutta silti. Päähenkilöt ovat ihan tavallisennäköisiä, jotkut jopa ylipainoisia. He onnistuvat ja epäonnistuvat elämässään, kuten ihmiset muutenkin, mutta eivät poikkeuksellisen erinomaisuutensa vuoksi. Kirjan juonikin on uskottava. Elämän synkät puolet ovat jopa hiukan liikaa läsnä, jotta tämä viihderomaani pelkästään viihdyttäisi. Tulee surku, kuinka pienet asiat saattavat syöstä viattomien ihmisten elämän kohtuuttomasti  raiteiltaan.

Romaani kuvaa yhden lukuvuoden ajan helsinkiläisen ruotsinkielisen yläkoulun ja lukion elämää. Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumien keskipiste on opettajainhuone lukuisine opettaja-persoonallisuuksineen. Oppilaista tarinan kannalta keskeisiä ovat yksinäinen ja eristäytynyt poika ja hänen ainoa ystävänsä, Intiasta muuttanut varhaiskypsä tyttö. Muuten oppilaat jäävät taustalle, kertomuksen häliseväksi taustaksi. Opettajat yrittävät selvitä kuka mitenkin työstään. Samalla selvitellään yksityiselämän kiemuroita. Opettajainhuoneessa rakastutaankin - tottakai, eihän tämä muuten viihderomaani olisikaan.

Koulumaailman kuvaus on romaanissa mustan huumorin värittämää, inhorealististakin.  Opettajan urasta haaveilevan kannattaisi varmaan lukea tämä kirja ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Uusi teknologia ja pedagogiset koulutukset riivaavat, vanhemmat ovat hankalia ja oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Luther on itsekin opettaja, joten voisi kuvitella, että jos kirjan tapahtumat eivät suorastaan perustu tositapahtumiin, niin vankkaan kokemukseen ainakin. Erityisesti minua riemastuttaa kertomus suuren hälinän saattamina hankituista älytauluista, jotka eivät toimi hetkeäkään. Niin totta! Onneksi älytaulut saadaan romaanissa hyötykäyttöön, kun abiturientit saavat sotkea ne penkkareissa. Taatusti analogisesti!

Tämän enempää sanottavaa minulla ei kirjasta oikeastaan olekaan. Hyvää romaania on vaikea haukkua. Jos lukija pohtii, mitä ostaa äidille joululahjaksi, tässä on yksi hyvä vaihtoehto. Jos äiti on opettaja, kannattaa kuitenkin harkita vielä kerran, jotta työasiat eivät tule mieleen joululomalla. Itse aion tutustua seuraavaksi muihinkin Annika Lutherin romaaneihin.


Annika Luther: Opettajainhuone (Teos 2013)
Alkuteos: Lärarrummet (Schildts & Söderströms 2013), suom. Sinna Virtanen

Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa

Kuva: Kirjapaja

Miten yhdistää Raamattu ja tutkijan kriittinen asenne? Ei se aivan ongelmattomasti suju, mikäli Uuden Testamentin eksegetiikan eli raamatunselitysopin emeritusprofessori Heikki Räisäsen elämänkertaa on uskominen. Lokaa on satanut niskaan epäreiluin perustein, ja nuoren papin henkilökohtainen uskokin joutui liian kovalle koetukselle.

Takakannen otsikko "Saako kirkossa ajatella?" kuvaa omaelämänkerran problematiikkaa hyvin. Varmaan saa enemmän kuin kirjan perusteella voisi kuvitella. Oulussa seurakunnat yrittivät tarjota jäsenilleen tilaisuuden ajatella ja järjestivät agnostikkoiltoja, joissa oli tarkoitus keskustella tunnustuksessa mahdollisesti epäilyttävistä asioista. Kantelu tuomiokapituliinhan siitä kuitenkin seurasi. Luterilaisuudessa on periaatteessa ideana, että jokainen lukee Raamattua ihan itse ja vetää siitä omat johtopäätöksensä. Seuraukset pyritään kuitenkin häivyttämään näkyvistä.

Minähän olen aina inhonnut uskontunnustuksen lukemista - miten kukaan ulkopuolinen voisi luetella, mihin minä uskon? - eikä kriittinen ajattelu uskonkaan saralla ole ollut koskaan mikään ongelma. Paitsi ehkä silloin, kun lukion uskonnonopettaja ja oppikirja olivat eri mieltä keskenään - mitä siis vastata kokeessa? Vastakkainasettelu tuntuukin aluksi hiukan vieraalta.

Ilmeisesti kuitenkin aika moni teologisen tiedekunnan ja kirkon työntekijä joutuu pohtimaan tosissaan, kuinka sovittaa ajattelu yhteen opin kanssa - etenkin kun paikoin on sangen kyseenalaista, perustuuko oppi edes Raamattuun. Tilannetta voisi ehkä verrata kovasti ajankohtaiseen ydinvoimakeskusteluun. (Kyseisen keskustelun epä-älyllisyys kiehuttaa sen verran, että pari jäähdytyssauvaa tulisi tarpeeseen.) Moni niin sanottu vihreä ja luonnonsuojelija joutuu taipumaan akrobaattitemppuihin mahduttaakseen mielipiteensä oikean opin sisään, vaikka tiede ja terve järki sanoisivat ihan jotain muuta. Toiset taas saavat kääräistyä uskon ja kriittisen järjen näppärästi samaan pakettiin menettämättä kumpaakaan.

Räisäsen esille nostamia kiistakysymyksiä käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Elämänkerta valottaa Räisäsen tutkimusten syntyä, taustaa ja vastaanottoa akateemisessa maailmassa ja kirkossa. Katkelmat kollegojen kirjeistä ovat ihastuttavia. Kunpa pääsisin vielä itsekin osalliseksi älyllisestä kirjeenvaihdosta! Valitettavasti digitalisoituminen taitaa vielä sellaiset aineistot pois ulottuviltamme. Sääliksi käy tulevaisuuden elämänkertureita. Teoksen lukijalle on eduksi, jos hän tuntee Raamattunsa ja Suomen kristillistä kulttuuria. Kirjassa ei nimittäin pahemmin selitellä, keitä viidesläiset ovat (sitä Päivi Räsäsen porukkaa) tai mikä on kunkin Raamatun kirjan keskeisin sisältö.

Taistelua ja tulkintaa on eräänlainen puolustupuheenvuoro kriitikkoja vastaan, mikä tekee siitä paikoin hiukan raskasta luettavaa. Lukija ei voi täysin välttyä mielikuvalta, että Räisänen on kaikesta leppoisuudestaan huolimatta ainakin vähän nauttinut aikaansaamastaan hälystä. Myös tutkimuksen saama ylistys on selvästi mieluista, mutta erinomaista tutkimustahan se onkin. Yliopistomaailman ulkopuoliset elämänvaiheet jäävät kirjassa taustalle.

Räisäsen muut kirjat ovat paljon jännempiä kuin tämä uutukainen. Sisällöltään varsin kuivakkaaksi opukseksi se on silti yllättävän koukuttava.


Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa - raamatuntutkijan tarina (Kirjapaja 2014)