Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki

Juuri kun niin kutsuttua korkeakulttuuria vierastavat on saatu houkuteltua konserttisaleihin vakuuttamalla, että ei siitä tarvitse mitään tietää, paikalla saapuu kapellimestari Nikolaus Harnoncourt, joka jyrähtää, että musiikkia ei todellakaan pidä typistää siihen, että se on kaunista, vaan sitä pitää ymmärtää ja vieläpä oikeassa konteksissa.

Toivoakseni edellinen virke antaa oikeutta Harnoncourtin jokseenkin monenmutkalliselle kirjoitustyylille. Kirjasta on hauska kirjoittaa, mutta sen lukeminen vaatisi enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla oikeastaan olisi. Sitä lukiessa pitää miettiä useammankin kerran, mitä siinä oikeastaan yritetään sanoa. Sivistys ei ole pikaruokaa.

Puhuva musiikki on kirja musiikin ymmärtämisestä - vieläpä ymmärtämisestä nimenomaan hermeneuttisessa mielessä. Jotta musiikkia voitaisiin ymmärtää, pitää tuntea sen säveltäjien ja heidän aikakautensa ajatusmaailma, sillä musiikki ei ole pelkkiä sulosäveliä. Sitä voi pikemminkin verrata puheeseen, joka välittää merkityksiä. Ne voivat olla myös järkyttäviä ja ahdistavia. Harnoncourtin mukaan musiikinhistorian tapahtumahorisontti ajoittuu noin vuoteen 1800, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset uudet ideologiat alkoivat vaikuttaa musiikissakin ja pyyhkäisivät pois aikaisemman, ymmärtämiseen perustuvan katsantokannan. Tunne ja maalauksellisuus korvasivat puheen.

Tapahtumahorisontin toiselle puolelle on jokseenkin mahdotonta nähdä, koska traditio on katkennut. Meillä ei ole juuri keinoja päästä käsiksi vanhempien säveltäjien aivoituksiin, koska nuotit eivät todellakaan kerro kaikkea. Vanhat säveltäjät ovat olettaneet soittajan pystyvän täyttämään aukkopaikat sopivalla tavalla. Se on ollut niin itsestään selvää, ettei näitä tulkintaohjeita ole vaivauduttu kirjoittamaan ylös.

Tyypillistä. Olen itsekin törmännyt siihen, että monesta keskiajankin sävellyksestä on säilynyt nuotinnettuna vain aivan alku, koska kaikkihan tietävät, kuinka laulu siitä sitten jatkuu. Pitäkäämme siis huolta, että dokumentoimme nimenomaan kaikkein itsestään selvimmät asiat, koska juuri ne ovat sitä kaikkein vähiten.

Harnoncourtin mukaan ongelma on uusi länsimaisen kulttuurin historiassa. Aiemmin ajateltiin, että oman ajan musiikki edustaa kehityksen korkeinta huippua. Ei ollut tarvetta kuunnella vanhempaa musiikkia, ja jos sitä kuunneltiinkin, senhetkiseen tyyliin sovitettuna sitten. Sitten länsimaiselle taidemusiikille tapahtui jotakin. Ruvettiin haikailemaan menneitä sen sijaan, että tehtäisiin uutta. Musiikinystävät haluavat nykyään kuunnella vain vanhaa musiikkia, eivät oman aikansa sävellyksiä. Taidemusiikilla ei ole enää elävää yhteyttä kuulijoihinsa; se ei ole enää välttämätöntä heidän arjessaan. Myöhäisromantiikan jälkeen käyttömusiikin paikan on ottanut niin sanottu viihdemusiikki.

Harnoncourt ei syytä yleisöä eikä oikeastaan säveltäjiäkään. Hänen mielestään musiikki heijastaa oman aikakautensa henkeä. Yleisön vieraantuminen musiikista on länsimaisen kulttuurin henkisen rappeutumisen syytä. Hän ei kuitenkaan kerro, mitä kulttuurille pitäisi tehdä. Ehkä parempi niin, koska lähihistoriassa pyrkimykset tervehdyttää kulttuuria ovat johtaneet jokseenkin traagisiin lopputuloksiin.

Nykyään konserttisalit saa täyteen soittamalla tuttuja vanhoja sävellyksiä. Emme kuitenkaan enää ymmärrä niitä, vaan ne banalisoituvat pelkiksi tunteiksi. Ei oteta huomioon, että aikanaan on ajateltu aivan eri tavalla musiikista ja soittimetkin ovat olleet erilaisia. Jos vanhoja sävellyksiä soitetaan nykysoittimin tai nykynuotein, saadaan aikaiseksi jotain aivan muuta kuin niiden sävellyshetkellä on ajateltu. Aikanaan sävellykset olivat kaikille uusia ja yllättäviä - eivät todellakaan jo valmiiksi ulkoa osattuja klassikoita. Siitäkään syystä emme voi kokea teoksia kuten niiden aikalaisyleisö.

Haasteeseen on vastattu siistimällä vanhat nuotit romanttisista koristeita, mutta Harnoncourtin sekään ei mennyt oikein. Ei ole otettu huomioon, että vanhemmissa sävellyksissä pitäisi olla toisenlaisia, aikakauden tyyliin sopivia improvisaatioita ja tulkintoja. Musiikkitieteellinen asiantuntemuskaan ei yksin riitä, vaan lisäksi soittajan pitää saada kappaleeseen elävää henkeä.

Pitäisikö musiikinystäväin sitten vain ripotella tuhkaa ylleen? Harnoncourtin kirja ilmestyi 1980-luvun alussa. Luulenpa, että vanhan musiikin tilanne on nykyään parempi. Olen harrastellut hieman niin keskiajan, renessanssin kuin barokinkin musiikkia, ja kyllähän niissä piireissä puhutaan paljon sellaisista ajatuksista, joita tulee vastaan Harnoncourtin kirjassa. Keskiajan kirkkomusiikkia pitää laulaa kylmän älyllisesti. Pitää ymmärtää teksti ja muuta sellaista. Periodisoittimetkaan eivät ole enää mikään ihme konserteissa. Vanhan musiikin lumo lienee vain vahvistunut, sillä alkuvuodesta Oulun tuomiokirkkokaan ei meinannut riittää barokkikonsertin yleisölle.

Tietenkin musiikista saa enemmän irti, kun perehtyy taustoihin ja yrittää ymmärtää. Olen silti sen verran juntti, että mielestäni on edelleen aivan sallittua kuunnella jopa pyhistä pyhintä barokkimusiikkia vain siitä syystä, että se on kaunista. Eihän minkään kulttuurituotteen tekijä pysty päättämään, miten vastaanottajat sen ymmärtävät tai mihin tarkoitukseen he käyttävät sitä.

Jos musiikkia kuitenkin haluaa ymmärtää yhä paremmin, Harnoncourt tarjoaa parisataa sivua yksityiskohtaisia ohjeita 1600-1800-lukujen hengellisen ja maallisen musiikin soittajalle ja kuuntelijalle. En ikävystytä teitä enää tämän enempää referoimalla niitä. Lisäksi kannattaa kuunnella Ylen radiokanavia. Nytkin kesäsarjana on menossa Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä -niminen ohjelma. Sen mainostus on suuri syy julkaista tämä kirjoitus nyt. Se on ilkeydessäänkin niin ilahduttava, että voin ehkä antaa Minna Lindgrenille anteeksi sen, ettei hän pidä kympin tytöistä.


Nikolaus Harnoncourt: Puhuva musiikki - johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen (WSOY 1986)
Alkuteos: Musik als Klangrede - Wege zu einem neuem Musikverständnis 1982 (suom. Hannu Taanila)


Harnoncourtin virallinen kotisivu

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kylläpäs näitä menneisyyteen sijoittuvia dekkareita nyt tupsahtelee - Yön sydän on jäätä on jo kolmas lukemani tälle vuodelle. Lienee jonkinlainen uusi muoti-ilmiö.

Romaanin päähenkilö on Kalle Björk, aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen, joka tekee päivätyötään sisäministeriöissä ja öisin salapoliisina jahtaa roistoja Helsingin kaduilla. Kuten arvata saattaa, tapahtuu murha. Björk ja poliisit onnistuvat suurin piirtein selvittämään sen, mutta tarina jää kutkuttavasti kesken. Tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Dekkaritarinan rinnalla kulkee useampia Björkin henkilökohtaiseen elämään liittyviä juonia. Niillekin sopii odottaa jatkoa.

Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Itsenäinen Suomi on vasta taaperoiässä, ja monenlaiset uhkat leijuvat sen yllä. Neuvostoliittoa ei vielä ole, vaan naapurissa Venäjällä on meneillään sisällissota. On kovin epävarmaa, kuka lopulta kerää vallankumouksen hedelmät. Osa suomalaisistakin näkee hetkensä koittaneen ja lähtee Karjalan laulumaille vapauttamaan veljeskansoja, jotka eivät tosin itse ole järin innoissaan suunnitelmista liittää kyseiset alueet nuoreen Suomen valtakuntaan. Näiden miesten joukossa on jääkäriajan ja sisällissodan raaistamia miehiä, joille rauhaisa siviilielämä ei enää tahdo riittää.

Kalle Björk ei osallistunut vuoden 1918 sotatoimiin vaan makasi espanjantaudin kourissa kaukana vieraalla maalla. Muutenkin hän kokee nationalistisen uhon vieraaksi itselleen. Kuten hän suutuksissaan tokaisee heimoaatteesta innostuneelle pikkuveljelleen, hän mieluummin elää kuin kuolee aatteidensa puolesta. Björk onkin sormenpäitään myöten herrasmies ja humanisti. Hän nauttii kaikenlaisista kauniista asioista, kuten laadukkaista vaatteista, ihovoiteista ja hyvästä ruoasta. Toisaalta hän on laajasti lukenut, lähes tohtori historian alalla. Kirjallisuus, musiikki ja muu korkeakulttuuri ovat hänelle hengen yleellisyyttä. Hänen maailmankuvassaan myös punikin perhe ansaitsee saada oikeutta.

Onko sekin ajan merkki, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Minulle tulee romaanista mieleen Kjell Westön Kangastus 38, jossa siinäkin asetetaan vastakkain nationalismi ja humanismi. Kummassakaan kirjassa ei jää epäselväksi, mille puolelle kirjailija itse asettuu. Hämeen-Anttilankin poliittinen alleviivaus tuntuu hiukan kiusalliselta ja jälkiviisaalta. Kai jääkäreissä saa sentään hiukan sankaruutta nähdä?

Poliittisesta pohjavireestä huolimatta romaani on kiinnostava katsaus tärkeään Suomen historian vaiheeseen, joka usein jää dramaattisempien sotavuosien varjoon. Menneen maailman lumoakaan ei pidä aliarvioida. Tarinakin laukkaa ripeästi eteenpäin, joten lukija ei ainakaan pitkästy.

Virpi Hämeen-Anttila julkaisee romaaneja hämmentävää tahtia. Eihän tässä meinaa perässä pysyä. Vaikka romaanien kirjallinen taso vaihtelee mielestäni aika lailla, täytyy kirjailijan olla paitsi ahkera myös lahjakas, sillä hän onnistuu vaihtamaan aihetta ja tyylilajia jatkuvasti. Jo Toisen taivaan alla (2010), josta en oikeastaan pitänyt yhtään, kiinnitti huomiota kielellään, joka vaikutti aluksi pelkästään kököltä. Sitten alkoi tuntua, että kielikin kuvaa uskottavasti juurettoman puolikielisen ajatusmaailmaa. Samoin tässä dekkarissa kieli mukautuu aikakauteen, josta kirja kertoo. 20-luvun salapoliisi olisi saattanut kirjoittaa itse jotain tällaista. Hämeen-Anttila viljelee vanhanaikaisen viehättäviä lauserakenteita ja sellaisia sanoja kuin loogillinen, provokatsioni ja ruumiin avaus. Tällä kertaa hänen henkilönsä tuntuvat viihtyvään miljöössään paremmin kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa, joissa he kuulostavat aivan liian muodollisilta ja vanhanaikaisilta.

Yön sydän on jäätä on mielestäni ehdottomasti Hämeen-Anttilan parhaita kirjoja. Erityismaininta vielä upeasta kannesta.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava 2014)

Ivar Rødningen: Trollturen

Kuva: Aune Forlag AB

Tässäpä onkin blogin nimikkokirja, kun vuorenpeikoista kertoo! Sain tämän söpöläisen jokin aika sitten Norjan-tuliaiseksi. Voiko kirjaa vastustaa, jos jo kansikuvassa ylväs hirvi seisoo kallioksi naamioituneen peikon nokalla?

Kirja on lyhyt ja teksti isoa - lastenkirja. Oletan. Päähenkilö on pikkupoika, joka lähtee tuntureille selvittämään, ovatko peikoista kerrotut tarinat totta. Peikothan ovat rumia ja pelottavia taruhahmoja, joista osa on niin suuria, että ne ovat osa maastonmuotoja.

Kuten arvattavissa oli, poika löytää luonnosta monenlaisia peikkoja. Vaikka niillä on kansanperinteessä vähän paha maine, ne paljastuvat ihan kilteiksi. Aika tyhmiä ne kyllä ovat. Naureskelevat mokomat iltanuotiolla, kuinka ovat taas saaneet peloteltua ihmisiä.

Peikkoja löytääkseen pitää mennä niin kauas luontoon, ettei kukaan ihminen ole kulkenut siellä ennen. Kirjan joka sivulla esitelläänkin mahtavia norjalaisia maisemia. Kansikuva voisi olla vaikkapa Sognevuonolta. Jotunheimenin aluetta arvelisin kuitenkin useimpien kuvien insipiraationlähteeksi.

Ei kirjassa tietenkään mennä kovin syvälle kansanperinteeseen. Kiinnostavaa kyllä olen jutellut aika monen sellaisen nuorehkon norjalaisen kanssa, joka ajattelee ihan vilpittömästi, että norjalaisessa luonnossa on läsnä kaikenlaisia olentoja. Olennot, sanottakoon niitä vaikka peikoiksi, ilmaisevat itsensä erinäisinä luonnonilmiöinä tai vain kulkijan mielessä esiintyvinä tuntemuksina.

Ivar Rødningen (kuvitus) ja Lillian Waaden (teksti): Trollturen (Aune Forlag, ei painovuotta)  

Timo Soini: Peruspomo

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini herätti huomiota julkaisemmalla ennen eurovaaleja vaalikirjan, jossa hän haukkui puoluetovereitaan muun muassa huru-ukoiksi ja hönöiksi. En ota kantaa, miten tämä vaikutti puolueen menestykseen, mutta varmasti hän hankki kirjalle koko joukon skandaalin haistaneita lukijoita kannattajajoukkonsa ulkopuolelta. Siis esimerkiksi minut. Kirjaston varausjono oli melkoinen.

Kirjassa käydään läpi Soinin tekemisiä vuoden 2008 kuntavaaleista eteenpäin. Puolueen menestyksestä jää kovin vähän kunniaa muille. Soini ei peittele sitä, että hänen silmissään puolue on lähinnä sama asia kuin hän itse ja sen menestys on hänen henkilökohtaisten tekojensa seurausta. Perussuomalaisten ydinjoukkoa hän vertaa alkuseurakuntaan, ristiriidattomaan oikeassa olevien joukkoon, joka seuraa uskollisesti yhtä johtajaa.

Anteeksi nyt vain, mutta ei se alkuseurakunta sellainen ollut.

Ehkä joku jumalinen saattaisi muutenkin loukkaantua Soinin raamatullisesta kielenkäytöstä. Hiukan eri sarjan asioista on kuitenkin kyse. Toisaalta Soini on osoittanut olevansa tosiaan konservatiivi omaksumalla tunnustuksen, josta esi-isämme luopuivat melkein 500 vuotta sitten - toki silloin pakon edessä.

Ilkeys sikseen. Kirjassaan Soini paljastaa sekä kannattajilleen että vastustajilleen, miten tehdään menestyksekäästi populistista politiikkaa. Toripolitiikka ja henkilökohtaiset kontaktit korostuvat. Abstraktia ideologista käännytystä tärkeämpää on kohdata ja kuunnella potentiaalisia äänestäjiä ja kertoa heille yksiselitteisesti, ketä ehdokasta pitää äänestää seuraavissa vaaleissa. Myös politiikan huipulla on tärkeää, että on luottohenkilöiden verkosto. Tärkeitä asioita järjestellään tuttujen kesken.

Peruspomo ei pyri vastaamaan kysymykseen, mitä perussuomalaiset oikeastaan kannattavat. Siitä selviää kyllä, että Soini kannattaa Suomen virallista monikulttuurisuuspolitiikka, kuten suurin osa muistakin poliitikoista. Hän tykkää myös teekutsuliikkeestä. Kirja kertoo kuitenkin Timo Soinin egosta eikä siis ole mikään poliittinen pamfletti. Mikä huvittavinta, luultavasti tuo ego nauttii tästäkin kritiikistä.

Timo Soini: Peruspomo (WSOY 2014)