tiistai 31. toukokuuta 2016

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Romaanin pokkariversion takakansi kuvaa teosta "yllätykselliseksi jännitys- ja veijariromaaniksi". Täytyy sanoa, että minulla on kovin erilainen käsitys veijariromaanista kuin takakannen tekijällä, joka jatkaa, että kirja "kuvaa pahuuden viehätysvoimaa". Romaanissa toki kuvataan, kuinka vinksahtanut yksilö lumoutuu pahan tekemisestä, mutta lukijan kannalta kirjan kuvaamassa pahuudessa ei ole mitään viehättävää. Tavallinen ihminen ei ole varautunut pahuuden kohtaamiseen ja on aika avuton, kun pahuuden tielle joutunut tekee mitä haluaa kaikista säännöistä ja sopimuksista välittämättä.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun päähenkilön isä palkataan vahtimestariksi yksityiseen St. Oswaldin poikakouluun. Hän muuttaa portinvartijan mökkiin lapsensa kanssa. Perheen äiti on muuttanut ulkomaille uuden miehensä kanssa. Lapsi elää kahdessa maailmassa eikä kunnolla kummassakaan. Vieressä yksityiskoulu edustaa maailmaa, johon hänellä ei koskaan ole pääsyä. Hän haluaisi itsekin kuuluvansa koulupukuiseen joukkoon. Todellisuudessa hän joutuu käymään julkista koulua, jossa lukemisesta kiinnostunutta nuorta kiusataan ja syrjitään. Alaluokkaan kuuluvien vanhempien jälkikasvua kiinnostavat aivan muut asiat, eivätkä koulun opettajatkaan ole tehtäviensä tasalla, pikemminkin pahimpia kiusaajia. Koulut edustavat räikeää luokkaeroa, joka saa päähenkilön tuntemaan osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Hän oppii kulkemaan huomaamattomana St. Oswaldin käytävillä ja ystävystyy koulun oppilaan kanssa. Lukijalle vihjataan, että ystävyys päättyy onnettomasti. Murhenäytelmä saa jo ennestään itsensä kaltoin kohdelluksi tuntevan nuoren vannomaan kostoa koululle.

Vuosia myöhemmin päähenkilö on palannut St. Oswaldiin nuorena opettajana. Mutta kuka hän on? Opettajan asemasta hän ryhtyy toteuttamaan kostoaan lietsomalla eripuraa ja antamalla vinkkejä skandaaleista lehdistölle. Kouluympäristössä siihen ei tarvita paljon. Kouluissa on aina ongelmansa, ja niin täydellistä ihmistä ei olekaan, etteikö hänen sopivuuttaan opettajan ammattiin voitaisi kyseenalaistaa. Kaikissa kouluissa oppilaat kiusaavat toisiaan, mutta täydellisyyden vaatimukset tekevät myös opettajista helppoja kohteita. Lukukauden edistyessä kostajan keinot kovenevat ja kaaos lisääntyy. Hän ei kaihda murhaakaan, jos se edistää hänen päämääräänsä, koulun tuhoamista.

Kirjan toinen päähenkilö on iäkäs latinan lehtori Roy Straitley, joka kieltäytyy käyttämästä tietokoneita ja vastustaa muutenkin muutoksia kouluympäristössä. Hän on omistanut koko elämänsä koululle ja opettajan ammatille. St. Oswaldin ruumiillistumana - ja hyväntahtoisen epäkäytännöllisenä ihmisenä - hän on oiva maali salaperäiselle kostajalle. Toisaalta hän on myös avainhenkilö, jonka kautta menneisyyden ja nykyisyyden yhteys alkaa avautua.

Romaanissa kerrotaan, että reppanoiden kosto on kauhea ja kohdistuu viattomiin sivullisiin. Ilmiö on valitettavasti erittäin todellinen. Joanne Harris kuvaa uskottavasti syitä, jotka johtavat päähenkilön vinksahtamiseen. Silti minun on vaikea tuntea hahmoa kohtaan myötätuntoa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Jan Guilloun alter ego Erik Ponti, joka nousee Pahuudessa kouluaan vastaan, pystyy perustelemaan toimintatapansa lukijalle. Pontin kosto kohdistuu väärintekijöihin. Harrisin päähenkilö pyrkii tuhoamaan koulun, jota hän pitää eräänlaisena olentona syypäänä menneisyytensä onnettomiin tapahtumiin. Muut ihmiset ovat ainoastaan välikappaleita ja tuon olennon edustajia. Päähenkilö yrittää tuhota instituution, mutta vahingoittaa vain yksilöitä, jotka eivät ole sen syyllisempiä kuin kukaan muukaan. Yksityinen ei ole poliittista vaan poliittinen on yksityistä? Kuvastaako romaani päähenkilön vinksahduksen lisäksi yksilön voimattomuutta poliittisen järjestelmän rattaissa, joissa luokkaeron ylittäminen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden purkaminen ei tunnu mahdolliselta kuin henkilökohtaisen koston kautta?

Ei liene yllätys, etten suuremmin pitänyt Herrasmiehistä ja huijareista. Psykopaatilta vaikuttava, itseään erinomaisena pitävä päähenkilö ei saa aikaan mitään sympatian tunteita. Minusta kirja oli lähinnä ärsyttävä, ja se meinasi jäädä tykkänään kesken. Pitihän se kuitenkin lukea loppuun, jotta selviäisi, kuinka se päättyy. Mielestäni myös loppuratkaisu on jokseenkin epäurheilullinen ja epäuskottava.


Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (Otava 2006, pokkari 2007)
Alkuteos: Gentlemen & Players, suom. Satu Leveelahti

2 kommenttia:

  1. Oma mielipiteeni kirjasesta oli sama, eli ei kiinnostanut, itse vielä arvasin, mikä on jutun juju. Tämä oli minusta kuitenkin parempi kuin kirjailijattaren Sarkaa ja samettia, joka oli minusta vielä ahdistavampaa lööperiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä arvannut ihan kaikkea, mutta totta, lööperiä. Tuskinpa tartun tuohon toiseenkaan teokseen.

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!